tiistai 4. marraskuuta 2014

Musta kahvi.



Jokin ääni jossain kiinnitti huomioni takaisin tähän maailmaan. Pyörittelin pientä, ohutta hopealusikkaa pienessä vihreässä kahvikupissa ja kuuntelin keittimen porinaa. Se oli kuljettanut minut jonnekin ulos itsestäni, tuonut jonkinlaisen hetkellisen rauhan muutoin niin ahtaaseen ja rauhattomaan päähäni. Tällaiset hiljaiset hetket olivat harvinaisia, ja siksi olin oppinut arvostamaan niitä enemmän. Tunnustelin hopealusikkaa. Sen kahva oli uurrettu pieneksi ruusuksi, reliefinomaisen kuvan uurteet erottuivat mustana puhtaassa, tahrattomassa hopeaesineessä. Pidän mielelläni kaiken omistamani puhtaana ja järjestyksessä. Se on jotenkin rauhoittavaa. Kun saa katsella astioiden suoria, puhtaita rivejä, ne saavat minut myhäilemään tyytyväisenä itsekseni.
                             Kahvin tuoksu leijaili ilmassa vahvana. Suljettujen verhojen raosta aamuauringon oranssit säteet valaisivat ohuen kaistaleen pöytää, osuen hieman myös vihreän kuppini reunaan. Se sai vihreän näyttämään keltaiselta, sai koko kupin näyttämään raidalliselta, sai minut miettimään värejä, jotka noin näyttivät täysin vaihtuvan, vaikka todellisuudessa pysyivätkin aivan samoina. Miten monta tuollaista asiaa omassa elämässäni olikaan tällä hetkellä? Asioita, jotka näyttäisivät olevan erilaisia, vaikka olisivatkin aivan samoja asioita. Kuka tiesi? Ehkä koko elämäni oli yhtä ja samaa asiaa, joka vain näytti eri valossa aina hieman erilaiselta? Huomasin uppoavani taas ajatuksiini kahvinkeittimen äänten saattelemana. Mikäs siinä. Minulla on koko aamu aikaa. Ei tässä mitään ihmeellisempää tapahdu. Eikä tarvitsekaan. Olen aivan tyytyväinen tähän rauhalliseen, hiljaiseen aamuun. Näin on hyvä.
                             Säpsähdin taas äkkiä hereille ajatuksistani. Valo oli liikkunut vähän ja osui nyt lusikkaan, jota käteni olivat unohtuneet pyörittelemään. Valo taittui sen varresta ja sokaisi silmäni hetkellisesti. Kahvi oli tippunut. Nousin penkiltä ja kaadoin itselleni kupillisen. Musta neste pyörteili kuppiin kauniisti ja täytti sen tasaisen sulavasti ja kauniisti. Mietin, miten kiva on ihmetellä tällaisiakin äärettömän pieniä ihmeitä, jotka kaikki maailman ihmiset ottavat itsestäänselvyytenä. Heillä on niin kova kiire vouhottaa. Vouhottaa täyttämässä pesänsä tarpeita, vouhottaa betonipesiensä välissä päivittäisissä kiireissään, vouhottaa liikennevaloissa, kaupoissa, kouluissa, töissään, joka puolella vain samaa kiirettä, jonka takia mistään ei tullut mitään.
                             Siinähän vouhottavat. Joskus vielä kuolema astelee heidän pesäänsä, istuttaa heidät penkkiin, kuten minut nyt, laittaa heidät katselemaan kahvin pyörteitä, laittaa käden heidän suulleen ja näyttää sormellaan, että nyt pitää olla hiljaa. Näinhän se kaikille tekee, eikä siinä vaiheessa auta, vaikka olisit juossut kuinka. Sillä kuolema tulee kävellen. Ja saa sinut kiinni silti. Joten siinähän juoksevat.
                             Avasin jääkaapin oven ja otin maidon kaapista. Ravistelin purkkia. Se oli lähes tyhjä. No, eipä sitä varmaan kukaan muu enää joisikaan, joten samapa tuo. Kaadoin maidon loput kahvini sekaan ja huuhtelin ja taittelin tyhjän purkin. Laitoin sen roskiin ja istuin takaisin pöydän ääreen. Valo häikäisi nyt ikävästi silmiäni verhojen raosta ja minun oli noustava laittamaan ne paremmin kiinni. Palasin tuoliini, höyryävän kahvikuppini ääreen.  Hämmensin sitä vaimeasti kilahtelevalla lusikalla.
Katsahdin seinällä olevaan kelloon. Se oli pysähtynyt. Hymähdin lievästi ärsyyntyneenä ja nousin ottamaan sen seinältä. Kiipesin tuolin päälle ja otin kaapin ylähyllyltä uudet patterit. Vaihdoin kellon patterit ja kurottelin sen takaisin seinälle, onnistumatta löytämään naulalle sopivaa reikää heti. Siirsin tuolini takaisin pöydän ääreen ja istuin hämmentämään kahviani.
Ovikello soi. En odottanut vieraita, joten jatkoin kahvini hämmentämistä. Ehkä se oli vain posti. Olin nostamassa kahvikupin huulilleni, kun ovikello soi taas. Laskin kupin pöytään, se läikkyi hieman pöydälle. Ovikello soi kuitenkin taas, enkä viitsinyt odotuttaa ovella seisojaa enää enempää siivoamalla pöytää.  Kiiruhdin ovelle, ja avasin sen.
Oven takana seisoi kuolema. Katsoin häntä syviin, mustiin silmiin ja tervehdin hiljaa. Ymmärsin, miten tässä tulisi käymään. Ymmärsin myös, ettei mikään voisi sitä estää. Toivotin kuoleman tervetulleeksi peremmälle. Hän laittoi takkinsa naulaan ja katseli pientä asuntoani kiinnostuneena. Menin hänen edellään keittiöön, kaivoin kaapista toisen kupin, pitäen katseeni edessäni olevassa lavuaarissa. Minua kylmäsi. Sydämeni löi lujaa, ihoni oli kylmässä hiessä ja olin varmasti silmin nähden hermostunut.  Käteni tärisivät, mutta sain lusikan pudotettua kuppiin ilman enempiä kilinöitä. Kaadoin pannusta mustaa kahvia kupin täyteen. Katselin sen pyörteisiin. Tuntui, kuin koko olemukseni ja sieluni olisi häipynyt noihin pyörteisiin.
Laitoin toisen kupin pöytään ja yritin osoittaa kuoleman istuutumaan pöydän ääreen itseäni vastapäätä. Olin kurottamassa hänen ohitseen omaa kuppiani kohti, kun hän äkisti tarttui minua olkapäistä. Hän istutti minut alas tuoliini, painoi käden suulleni ja nosti sormensa huuliensa eteen. Hänen huuliensa välistä pääsi pitkä, suhiseva henkäys, joka tuntui kestävän ikuisuuden.
                             ”SSSSSSSSHHHHHHHHHHHHH.........”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti