Jokin ääni
jossain kiinnitti huomioni takaisin tähän maailmaan. Pyörittelin pientä, ohutta
hopealusikkaa pienessä vihreässä kahvikupissa ja kuuntelin keittimen porinaa.
Se oli kuljettanut minut jonnekin ulos itsestäni, tuonut jonkinlaisen
hetkellisen rauhan muutoin niin ahtaaseen ja rauhattomaan päähäni. Tällaiset
hiljaiset hetket olivat harvinaisia, ja siksi olin oppinut arvostamaan niitä
enemmän. Tunnustelin hopealusikkaa. Sen kahva oli uurrettu pieneksi ruusuksi,
reliefinomaisen kuvan uurteet erottuivat mustana puhtaassa, tahrattomassa
hopeaesineessä. Pidän mielelläni kaiken omistamani puhtaana ja järjestyksessä.
Se on jotenkin rauhoittavaa. Kun saa katsella astioiden suoria, puhtaita
rivejä, ne saavat minut myhäilemään tyytyväisenä itsekseni.
Kahvin tuoksu
leijaili ilmassa vahvana. Suljettujen verhojen raosta aamuauringon oranssit
säteet valaisivat ohuen kaistaleen pöytää, osuen hieman myös vihreän kuppini
reunaan. Se sai vihreän näyttämään keltaiselta, sai koko kupin näyttämään
raidalliselta, sai minut miettimään värejä, jotka noin näyttivät täysin
vaihtuvan, vaikka todellisuudessa pysyivätkin aivan samoina. Miten monta
tuollaista asiaa omassa elämässäni olikaan tällä hetkellä? Asioita, jotka
näyttäisivät olevan erilaisia, vaikka olisivatkin aivan samoja asioita. Kuka
tiesi? Ehkä koko elämäni oli yhtä ja samaa asiaa, joka vain näytti eri valossa
aina hieman erilaiselta? Huomasin uppoavani taas ajatuksiini kahvinkeittimen
äänten saattelemana. Mikäs siinä. Minulla on koko aamu aikaa. Ei tässä mitään
ihmeellisempää tapahdu. Eikä tarvitsekaan. Olen aivan tyytyväinen tähän
rauhalliseen, hiljaiseen aamuun. Näin on hyvä.
Säpsähdin taas
äkkiä hereille ajatuksistani. Valo oli liikkunut vähän ja osui nyt lusikkaan,
jota käteni olivat unohtuneet pyörittelemään. Valo taittui sen varresta ja
sokaisi silmäni hetkellisesti. Kahvi oli tippunut. Nousin penkiltä ja kaadoin
itselleni kupillisen. Musta neste pyörteili kuppiin kauniisti ja täytti sen
tasaisen sulavasti ja kauniisti. Mietin, miten kiva on ihmetellä tällaisiakin
äärettömän pieniä ihmeitä, jotka kaikki maailman ihmiset ottavat
itsestäänselvyytenä. Heillä on niin kova kiire vouhottaa. Vouhottaa täyttämässä
pesänsä tarpeita, vouhottaa betonipesiensä välissä päivittäisissä kiireissään,
vouhottaa liikennevaloissa, kaupoissa, kouluissa, töissään, joka puolella vain
samaa kiirettä, jonka takia mistään ei tullut mitään.
Siinähän
vouhottavat. Joskus vielä kuolema astelee heidän pesäänsä, istuttaa heidät
penkkiin, kuten minut nyt, laittaa heidät katselemaan kahvin pyörteitä, laittaa
käden heidän suulleen ja näyttää sormellaan, että nyt pitää olla hiljaa.
Näinhän se kaikille tekee, eikä siinä vaiheessa auta, vaikka olisit juossut
kuinka. Sillä kuolema tulee kävellen. Ja saa sinut kiinni silti. Joten siinähän
juoksevat.
Avasin jääkaapin
oven ja otin maidon kaapista. Ravistelin purkkia. Se oli lähes tyhjä. No, eipä
sitä varmaan kukaan muu enää joisikaan, joten samapa tuo. Kaadoin maidon loput
kahvini sekaan ja huuhtelin ja taittelin tyhjän purkin. Laitoin sen roskiin ja
istuin takaisin pöydän ääreen. Valo häikäisi nyt ikävästi silmiäni verhojen
raosta ja minun oli noustava laittamaan ne paremmin kiinni. Palasin tuoliini,
höyryävän kahvikuppini ääreen. Hämmensin
sitä vaimeasti kilahtelevalla lusikalla.
Katsahdin seinällä olevaan kelloon. Se oli pysähtynyt. Hymähdin
lievästi ärsyyntyneenä ja nousin ottamaan sen seinältä. Kiipesin tuolin päälle
ja otin kaapin ylähyllyltä uudet patterit. Vaihdoin kellon patterit ja kurottelin
sen takaisin seinälle, onnistumatta löytämään naulalle sopivaa reikää heti.
Siirsin tuolini takaisin pöydän ääreen ja istuin hämmentämään kahviani.
Ovikello soi. En odottanut vieraita, joten jatkoin kahvini
hämmentämistä. Ehkä se oli vain posti. Olin nostamassa kahvikupin huulilleni,
kun ovikello soi taas. Laskin kupin pöytään, se läikkyi hieman pöydälle.
Ovikello soi kuitenkin taas, enkä viitsinyt odotuttaa ovella seisojaa enää
enempää siivoamalla pöytää. Kiiruhdin
ovelle, ja avasin sen.
Oven takana seisoi kuolema. Katsoin häntä syviin, mustiin silmiin ja
tervehdin hiljaa. Ymmärsin, miten tässä tulisi käymään. Ymmärsin myös, ettei
mikään voisi sitä estää. Toivotin kuoleman tervetulleeksi peremmälle. Hän
laittoi takkinsa naulaan ja katseli pientä asuntoani kiinnostuneena. Menin
hänen edellään keittiöön, kaivoin kaapista toisen kupin, pitäen katseeni
edessäni olevassa lavuaarissa. Minua kylmäsi. Sydämeni löi lujaa, ihoni oli
kylmässä hiessä ja olin varmasti silmin nähden hermostunut. Käteni tärisivät, mutta sain lusikan
pudotettua kuppiin ilman enempiä kilinöitä. Kaadoin pannusta mustaa kahvia
kupin täyteen. Katselin sen pyörteisiin. Tuntui, kuin koko olemukseni ja
sieluni olisi häipynyt noihin pyörteisiin.
Laitoin toisen kupin pöytään ja yritin osoittaa kuoleman istuutumaan
pöydän ääreen itseäni vastapäätä. Olin kurottamassa hänen ohitseen omaa
kuppiani kohti, kun hän äkisti tarttui minua olkapäistä. Hän istutti minut alas
tuoliini, painoi käden suulleni ja nosti sormensa huuliensa eteen. Hänen
huuliensa välistä pääsi pitkä, suhiseva henkäys, joka tuntui kestävän
ikuisuuden.
”SSSSSSSSHHHHHHHHHHHHH.........”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti