maanantai 17. marraskuuta 2014

Marraskuu pitää varpaillaan taas.

Neljä vuotta mummon kuolemasta, kolme vuotta papan kuolemasta. Tasan neljä vuotta sitten, oikeastaan myös lähestulkoon minuutilleen, aloin kuunnella tätä levyä, eikä siihen heti loppua tullutkaan. Mielenkiintoista on se, miten mikään muisto, ei ääni, ei silmät, ei sanat, mikään ei ole haalistunut yhtään. Neljäkin vuotta on kuitenkin pitkä aika. Viimeisessä neljässä vuodessa tuntuu tapahtuneen enemmän, kuin koko elämässäni ennen sitä, enkä voi kertoa niistä näille ihmisille mitään, en muuten kuin unissani, joissa aina tasaisin väliajoin istun kahvilla Jalkalan pöydän ääressä ja keskustelen heidän kanssaan asioista. Ne unet ovat aikojen ja paikkojen tavoittamattomissa, jossakin alitajunnan syvyyksissä, vapaina sellaisista asioista, kuin todellisuus. Ne laittavat minut miettimään todellisuutta uudesta perspektiivistä. Miten paljon väliä on lopulta sillä, mikä on vain subjektiivisen hallusinaation kokemusta, ja mikä todellista, jos se subjektiivinen hallusinaatio vaikuttaa siihen miten toimit tässä fyysisten asioiden todellisuudessa? Jos jotakin, niin tämä fyysinen todellisuus on vain jokin yhteinen alusta, jolla me subjektiivisiin mieliimme suljetut olennot voimme käydä vaihtamassa kokemuksiamme, tuntemassa ja ymmärtämässä sen, ettemme ole tässä yksinäisyydessämme yksin.

Mietin tätä samaa monesti. Mikä on ajatuksen funktio? Miten ajatus mitataan? Se ei ole mitattavissa missään päin aika-avaruutta, vain sen vaikutus on. Ajatusprosessille on toki neurologisesti vastaava toimenpide aivoissa, mutta se ei kerro koko totuutta. Yksikään hetki, ei väliä miten pieni, ei ole yksittäinen ajatus. Se on jotain nestemäistä, joka pakenee kokemuksellisuuden määritelmiä, vaikka ajatusta voitaisiinkin analysoida kognitiivisena prosessina ja jonain neuronien välisenä leimahteluna. Siltikin pienetkin ajatukset, jo pelkkä ympäröivän todellisuuden havainnointi, tuntuvat kokemuksellisella tasolla kaikkia näitä "todellisuuden" vastineitaan isommalta, ajattomammalta. Ajatus on jotain sellaista, joka voi kasvaa vapaana ja kauniina vasta, kun kaikki ylimääräinen on poltettu ympäriltä. Kun häiriötekijät, ylimääräiset aistiärsykkeet ja kokemukselliset virittäjät poistetaan yhtälöstä. Siitä syystä kuuntelenkin ehkä mieluiten musiikkia, jossa voidaan hakata puolisenkin tuntia samaa sointua, koska se peittää kerrostaloasumisen mölyt, ja upottaa mielen johonkin riittävän transsendentaaliin kokemisen tasoon, jotta oikeita ajatuksia voi muotoutua.

Tästä syystä kuolema laittaakin taas sormen omalle suulle. Toki voidaan ajatella, että yksinkertaisuuden nimissä ne meistä, jotka mätänevät maan alla, ovat kuolleita, ja ne jotka homehtuvat maan päällä, ovat eläviä. Mutta onko ihminen täysin kuollut, jos joku kykenee muodostamaan hänestä täysin elävän kuvan itseensä? Jos joku muistaa sinut. Jos pystyt tuottamaan vielä tuskaa ja iloa toiselle ihmiselle, ohjaamaan häntä olemaan parempi ihminen? Uskon, että niin kauan olet jollain tasolla elossa, koska jokin perintösi elää vahvana muissa ihmisissä. Sitä miettii itsestäänkin, jätänkö minä tällaista jälkeä muihin ihmisiin? Eikä siihen tarvita kuollakaan. Sitä miettii monesti ihan arkisissakin kohtaamisissaan muiden ihmisten kanssa, että onko tässä tilanteessa jotakin sellaista, että se jättää ihmiseen muistijäljen, joka ohjaa hänen toimintaansa vielä joskus myöhemmässäkin vaiheessa.

Joka päivä sitä silti ajattelee noita ihmisiä jotenkin päin, kaipaa ja ikävöi, mutta on myös kiitollinen kaikesta siitä, mitä heidän kuolemansakin on minulle opettanut. Vaikka välillä on niin perkeleen eksynyt olo, ettei oikein tiedä kuka on, missä ja miksi. Mutta toivottavasti se ei minulle koskaan selviäkään, tai tästä elämästä voi tulla todella nopeasti todella tylsää.

1 kommentti:

  1. Voin samaistua niin moneen ajatukseen tässä tekstissä… My heart goes out to you...

    VastaaPoista