keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Luovuus kouluissa, liikkumisessa ja muutenkin.

Eilen silmiini sattui tällainen uutinen, joka pisti miettimään asioita. Tutkimuksen mukaan siis liikkuvat lapset oppivat paremmin, kuin liikkumattomat lapset. He ovat myös tarkkaavaisempia ja kykenevät keskittymään opetukseen paremmin. Vaikkakin tutkja suostuu käsittämään liikkumisen melko laveasti, laskien mukaan aivan kaiken ulkoilun ja itse tekemisen, on tässä mielestäni aika selkeäkin itsestäänselvyys sisään kirjoitettuna. Se vain on niin ilmeinen, ettei se taida näyttäytyä relevanttina, mikäli aiotaan tehdä tutkimusta, josta olisi tarkoitus saada jonkinlainen mustavalkoinen diagrammikin tehtyä.

Jos katsotaan suomalaista yhteiskuntaa, ja sen suhtautumista nuorten touhuamisiin, niin kaikkein klassisin vastakkainasetteluhan löytyy tietenkin akselilta urheilu ja taide. Näitä on pidetty koulumaailmassa toistensa vastakohtina, kun toiseen työnnetään lisää rahaa, se on lähes väistämättä toisesta pois, sen sijaan, että jätettäisiin vaikka vanhentuneella tiedolla täytettyjä kirjoja vähemmäksi. Ajatellaan nuoria, jotka ilmaisevat itseään urheilun ja liikunnan kautta. Heille on paitsi varaukseton tuki koulun puolesta, myös kaikenlaisia harrastemahdollisuuksia, ryhmiä, kerhoja, lähes tulkoon mitä tahansa puuhattavaa, joissa voi saada positiivisia minä-kokemuksia, onnistumisen tunteita ja myös kavereita. Hyväksytyksi tuleminen on nuorelle aivan lähtökohtainen perustarve. Nuori hakee hyväksyntää ja etsii omaa paikkaansa jatkuvasti koulussa, kotona, kaveripiireissä, missä tahansa. Hän yrittää kasvaa omaksi itsekseen ja määrittää niitä minuuden rajoja, katsoa mihin kohtaan kuuluu missäkin sosiaalisessa ryhmässä. Tätä kautta yhteinen urheilukerho tai jalkapallon pelaaminen täyttää yhden kehityksen kannalta välttämättömän tarpeen, joka taas edesauttaa sitä, että nuori voi keskittyä oppimaan ja opiskelemaan, mikäli asiat noin muuten ovat kunnossa.

Tämän yksinkertaistetun spektrin toisessa päässä sitten taas ovat ne nuoret, jotka viihtyvät itsekseen ja kokevat olevansa mahdollisesti halukkaita ilmaisemaan itseään taiteen keinoin. Mitä vastaavankaltaisia järjestelmiä heille on olemassa? Kansanopiston kurssi tai musiikkiopisto ovat ainoat vaihtoehdot, jotka näin yön pohtimisen jälkeen tulevat mieleen. Molemmat varmasti myös hyviä, mutta monelle kynnys mennä piirtelemään elävää mallia 60-vuotiaiden kanssa voi olla liian korkea. Kotonakin vanhemmat sanovat, että lopeta tuollaiset hömpötykset ja mene töihin. Koska tätä kautta, itselleen luonnollisilla tavoilla itseään ilmaisten ei muiden hyväksyntää saa, on mielestäni melko luonnollinen reaktio ensinnäkin kuluttaa opiskelulle varattua energiaa sen hyväksynnän saamiseen jotain muuta kautta, ja toisekseen menettää mielenkiinto tämän yhteisön hyväksyntää kohtaan. Ja tässä taas on se syrjäyttämisen siemen, joka meidän yhteiskuntaamme on sisäänrakennettuna jo lähtökohtaisesti.

Me jätämme täyttämättä luovien ihmisten perustarpeet jo hyvin aikaisessa vaiheessa, saamme heidät tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi, ja sitten ihmettelemme, miksei tämä meidän hyvinvoiva massamme keksikään sitä "seuraavaa nokiaa". Ongelmana on se, että vain ihminen, joka ei ymmärrä sisäistä luovuuttaan etsii jotain seuraavaa nokiaa. Luova ihminen keksii jotain uutta, jotain aivan muuta. Mutta luovalta ihmiseltä puuttuu monesti yleisen sosiaalisen hyväksynnän tuoma verkosto, jota kautta ajatuksia voisi viedä eteenpäin. Toki luovuudessa on olemassa se hieno piirre, että se kasvaa eksponentiaalisesti hienommaksi ja kauniimmaksi jokaisen hylkäyksen myötä, mutta sanopa se nuorelle, joka tahtoo kuulua johonkin ikäryhmänsä viitekehykseen.

Tietysti myös oikeanlainen liikunta, lenkillä käynti, ulkoilu ja leikkiminen antaa enemmän vireyttä myös ajatustoimintaan, mutta itse näistä nupinsisäisistä asioista niin vahvasti kiinnostuneena näkisin, että sekin tulee sitten luonnostaan sitä kautta, kun on joitain kavereita, joiden kanssa tehdä jotain siellä pihalla. Jos sinne vain menee pönöttämään tumput suorana, niin hyöty on nähdäskeni lähes sama, kuin sisällä seisoskelussa. Paitsi jos on talvi, ja on pakko tehdä jotain pysyäkseen lämpimänä.

Mikä sitten on isoimpia ongelmia tässä luovuuden ulos sulkemisessa? Se, ettei sitä tunnisteta. Sille annetaan kaikenlaisia muita nimiä, koska ei nähdä vaikkapa yleisen rauhattomuuden, tai juuri päinvastaisen syrjään vetäytymisen taustalla olevia voimia. Liikuntatuntien opettajat ainakin minun muistikuvieni mukaan ovat tehokkaimpia minä-kuvan tuhoajia ja luokittelun, jaottelun ja nuorelle haitallisen sukupuoliroolin istuttamisen mestareita. Jos pojat opetetaan siihen, että herkkyys ja luovuus ovat jotenkin naisellisia tai homoja piirteitä ihmisessä, niin siinä ruokitaan käyttäytymismalleja, joissa mikään ei tule koskaan muuttumaan ja maailma tulee olemaan aivan yhtä asennevammainen paikka hamaan tappiin saakka. Liikuntakin on parhaimmillaan luovaa toimintaa. Esimerkiksi Parkour on noussut etenkin nuorten vahvaan suosioon siksi, että se on oikeasti ja konkreettisesti osoitus luovasta liikunnasta, jossa kilpaillaan lähinnä itseä vastaan ja opitaan hallitsemaan omaa kehoa ja mieltä. Mielestäni se on jo tästä syystä hienoa touhua. Ja se myös näyttää sen, että tällaiselle liikunnan ja luovuuden yhteiselle sovellutukselle, lailliselle leikille, on ollut tilausta jo pitkään. Itsekin pidän yhtä kaikenlaisesta kiipeilystä, puilla, kallioilla, seinillä, missä tahansa, missä ei ole mitään valmista kaavaa, ja pitää liikkuessaan käyttää myös omia aivojaan. Yhä suurempi joukko nuorista on kyllästynyt kilpailemaan toisiaan vastaan, kun nähdään meidän kaikkien olevan kuitenkin samassa veneessä. Japanissa tällaisia nuoria kutsutaan satori-sukupolveksi, valaistuneiden sukupolveksi. Täällä me iskemme niille parin vuoden päästä työkkärin papereita kouraan.

5 kommenttia:

  1. Pitkästä aikaa taas avaudun jännän äärellä.

    Länsimaissa jostain syystä fyysisyys ja henkisyys erotetaan kauas toisistaan. Liikunnan ollessa fyysistä ja taiteen ollessa henkistä, mutta itse näen juuri luovat liikunnanmuodot ja ehkä myös ennalta määrätyt liikuntamuodot kuten karatessa harjoitetut formaalit liikesarjat todella henkisinä harjoitteina. Samalla kun keho tanssii, niin myös mieli tanssii siinä samalla. Ihminen oppii tuntemaan omia henkisiä rajoitteitansa ja peräti näkemään niiden läpi, mutta myös omat kehon liikeratansa. Tämä on siis tälläistä filosofista puolta, jota koulujärjestelmän on ehkä vaikeampi ottaa huomioon, koska sen pallon perässä kahden maalin välillä nyt vaan sattuu olemaan se helpoin tapa saada lapset liikkumaan ja opitaan siinä se, että jonkun on aina hävittävä koska taidot ja tahto ei ole niin kovalla tasolla kuin toisella. Se on minun mielestäni sääli.

    Kilpailusta tuli mieleeni vielä parkourista eronnut lajimuoto freerunning, jossa on itseasiassa järjestetty kilpailuja. Säännöistä en tiedä tuon taivaallistakaan, mutta mutu tuntumalla se saattaisi liittyä jollain tapaa liikeen "flow'n" tai muun liikkumisen "paremmuuteen". Tämäkin on sääli.

    Harrastin aikoinani taitoluistelua ja pidin siitä todella paljon. Pystyin olemaan ajatteluni kanssa yksin ja hioa 9-vuotiaana poikana kuusi kertaa viikossa kaksi tuntia jäällä vain yhtä tiettyä tekniikkaa. Kilpailujen tullessa mukaan kuvioihin minulle paljastui urheilun uudet kasvot, missä aikuiset ihmiset työnsivät lapsiansa jäälle voittamaan. Jälkikäteen ajateltuna, en tietyssä mielessä ehkä silloinkaan ollut voittomielellä, enkä ole sitä nykyään kuin ehkä biljardipöydän äärellä, mutta vihaan kilpailuja varsinkin näitä urheiluun liittyviä isoja, formaaleja missä on tuomarit katsomassa kenellä on paras liikkeen hallinta, tekniikka ja vakuuttavin esitys.

    VastaaPoista
  2. Lisäyksenä vielä pienesti. Se miksi pidän japanilaisesta ajatusmaailmasta, on juuri wabi sabi-tyylinen estetiikka jonka voi ihan hyvin ajatella japanilaisena punk-mentaliteettina tai rumuus estetiikkana.

    "Many scholars have ventured general comparisons of Eastern and Western Art. Suzuki (1957:30) suggests that Oriental art depicts spirit, while Western art depicts form. Watts (1957:174) holds that the West sees and depicts nature in terms of man-made symmetries and super imposed forms, squeezing nature to fit his own ideas, while the East accepts the object as is, and presents it for what it is, not what the artist thinks it means."
    (en muista oliko tämä lainaus John Cagelta jopa)

    Tämän lisäksi kaiken tekeminen liitetään sanaan "do" eli tie. Oli se sitten vaikka meille kullekin omansa: kuokan ja suon tie, kynän ja paperin tie, kitaran tie, miekkailun tie, juoksemisen tie, maalauksen tie, saven muotoilun tie. Taidetta ja itsellään liikkumista ei eroteta toisistaan. Tätä yritin tuoda esiin siinä, kuinka fyysisyys ja psyykkisyys erotetaan länsimaissa toisistaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jaha, meikän vastaus ensimmäiseen viestiin ei tallentunutkaan mihinkään.
      Kiitos tästä!

      Biljardi se oikeastaan varmistikin itselle sen, ettei minulla ole juuri minkäänlaista kilpailuviettiä. Aina mokatessani tunsin pettymyksen vain omia taitojani ja hahmotuskykyäni kohtaan, enkä koskaan siksi, että häviäisin. Samalla tavalla myös musiikissa minulta on aina puuttunut kilpailuvietti, joka joillain muilla aina välistä hieman paistaa. En ole koskaan kokenut muiden hyvän musiikin olevan itseltäni pois, vaan levittelen sitä mielelläni muillekin.

      Olen myös usein huomannut, että aikuiset ovat helvetin hyviä pilaamaan sellaista, minkä lapset ja nuoret tekisvät luonnostaan oikeista syistä, inhimmillisemmin, paremmin ja fiksummin. Sitten tulee aikuinen ja tekee siitä URHEILUA. Ja sitten nuoret ajattelevat, että asiat kuuluu tehdä aikuisten tavalla, jos tahtoo olla aikuinen, ja sitten kaikki menee päin helvettiä.

      Siksi onkin mielestäni hienoa, että nämä perinteiset rakennelmat ovat horjumassa, koska urheilumaailmassakin aletaan tajuta mentaalitreenin tärkeys, ajatustyön ja tunteiden käsittelyn osuus suorituksessa. Se on helvetin hyvä, koska oman toiminnan reflektointi aiheuttaa väistämättä jonkinlaisen samastumiskokemuksen muiden ihmisten kanssa, ja se nostaa esimerkiksi kiusaamisen kynnystä huomattavasti.

      Poista
  3. Mä oon yrittäny biljardia pelatessa pitää sellasta brittiläistä herrasmies-tyyliä yllä eli hävitessä lisätään vaan viiksivahaa viiksiin ja ohi lyödessä juodaan kokista tai muuta juomaa ja sanotaan, että näin mä tarkotininkin tän lyönnin. Ei nyt vakavissaan toki.. Tikan heittoa vastaavaan yhteiseloon laskisin biljardin. Musiikin kilpailuvietissä ei näy auringon valoakaan, tosin johtuen ehkä siitä että sellaista skeneä ei ole omaan elämään päässyt syntymään missä muiden ihmisten vaikutus olisi päässyt ilmenemään. Kovin helposti satun yrittämään miellyttää muita kanssa eläijä.
    Jäljelle on siis jäänyt itsestäni Ketosen ja Myllyrinteen filosofit kahvilassa -tyylinen henkilöitymä, jos korvataan se filosofinen heittely musiikillisella kontekstilla. Yksin pimeässä kellarissa mikrofonin äärellä, kuin okkultistinen hahmo noitavainon aikana. "Mutta saako sillä keikkoja?"

    Nuo Sampo-, Satori- ja 700 taalan sukupolvien nuoret ja muut työelämään ja urheiluun liitettävät "uudet" (siis ikiaikaiset) ajatukset, asenteet ja ennen kaikkea ihmiset saavat aivan taatusti aikaan jonkin näköisen muutoksen aikaan tulevaisuudessa. Sitä samaa 80-luvun juppiutta ja uraohjus (loputon talouskasvu) mentaaliteettia ja uskomusta tullaan näkemään vain Civilization-pelin kaltaisena askeleena kohti toista kehityksen polkua, jonka mahdollisti protestanttinen etiikka ja sen myötä kapitalismin henki (Max Weberin ajatuksia mukaillen)

    Kaikkea tätä jollain tapaa pidän erittäin outona asiana, sillä tuntuu kuin samankaltaisesti ajattelevia ihmisiä yhtäkkiä alkaisi ilmenemään ja nostamaan päätä, varmastikin Internet-keksinnön ansiosta. Sitä voisi pitää melkein pyörän jälkeen tärkeimpänä keksintönä ellei sitäkin tärkeimpänä. Internet on avannut suunnattomia mahdollisuuksia ja mahdollistanut esimerkiksi oman Venäjä-reissuni, ensin tutustumalla venäläisiin. Se on tavallaan välineellinen tajunnan laajentajan työkalu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen samaa mieltä. Internet on tehnyt todellisen samastumisen kanssaihmisiin mahdolliseksi, koska ihmisillä on yhtäläinen, tasainen mahdollisuus muotoilla ajatuksiaan rauhassa, ja pitkälti lukemisen kautta ihmisillä on parempi mahdollisuus päästä toistensa pään sisään. Se rakentaa kaikkien ihmisten välille sen sillan, joka ennen oli vain kirjailijan ja lukijan välillä, avoimen väylän ihmisestä toiseen. Se on mielestäni todella hienoa. Sitä kautta ihmiset myös alkavat tajuta, etteivät he ole ajatustensa kanssa yksin, vaikka ovat niin aina luulleetkin. Vaatii jo aikamoista Pikku-Britannian "Kylän ainut homo"-mentaliteettia pysyä sokeana kaikkien ihmisten samankaltaisuudelle.

      Itse koitan juuri kehittää, pitkälti tuon Corrections Housen Last City Zeron innoittamana kehitellä jotakin sellaista tapaa, jolla uskaltaisin soitella jotain keikkoja yksikseni, yksinkertaisten looppien ja tekstien kautta, vailla sen isompia juttuja. Viedä pääpaino musiikista ajatuksiin ja kuitenkin pitää ne yhtenä kokonaisuutena, jossa kumpikin osapuoli tukee toistaan. Eli delay, loopperi ja mikki matkaan.

      Poista