torstai 20. marraskuuta 2014

Köyhät ja työttömät.

Tässä pienessä aamumigreenissä kuuntelen Vincent Gallon When-levyä, ja tämä on kyllä kaikin puolin melko helvetin hieno levy. Samanlaisia fiiliksiä, kuin Peter Dolving Bandin Bad Bloodilla, vähän vähemmällä volyymilla ja hämyisemmällä fiiliksellä. Juuri sellainen levy, jolla sedatoi vaikka rekkalastillisen humalaisia suomalaisia, jos laittaa soimaan kahdentoista jälkeen, oli nousuhumala kuinka vahva tahansa. Soi kivasti näistä puolityhjistä seinistä. Tänään pitäisi pakata autoon niin paljon kamaa, kuin sinne vain menee, toivon saavani sinne mahdollisimman paljon, jotta saan kaiken periaatteessa kahdella kyydillä ajeltua. Kerettiin jotenkin epämääräisesti eilen sopia asuntonäyttökin isosta yksiöstä. En nyt vieläkään oikein tiedä, mikä on kuvio Portugalin kanssa, viikko sitten laitoin mailia, mutta siihenkään ei olla vielä vastattu. Olisi kiva saada tietää, miten päin tämän asuntoasian nyt oikein ratkaisee. Välittäjä oli kuulema ollut huolissaan meikäläisen mahdollisesta työllistymisestä. Ehkä tässä on noussut ammatillinen kusi päähän, mutta uskon kyllä, että entisetkin työnantajat ottaisivat meikän ihan mielellään töihin, kun siltä sattuu tuntumaan. Vähän aikaa tässä täytyy nyt katsella, koska jos kerta on Suomeen jäätävä, niin soittohommille on ainakin tehtävä melko hyvin tilaa. Olen huomaamattani ollut neljä vuotta putkeen duunissa tai koulussa, ja nyt voisi olla aika tehdä jotain muuta vähän aikaa.

Olen tässä seurannut sivusta kirjoittelua kuntouttavasta työtoiminnasta. Mielestäni on vähän hassua, että ketään ei kiinnosta kuunnella sitä, että nämä kuntoutujat itse sanovat, että se on heistä hyvä asia. Heistä on hyvä, että on tekemistä, on ihmiskontakteja, on joku rutiini ja kiintopiste elämään, ettei tarvitse maata himassa. Paljon isomman ja mediaseksikkäämmän mylläkän saa aina siitä, kun levittelee kaiken kansan eteen, miten vähän siitä saa rahaa, ja miten paljon pitää tehdä. Se ei tietystikään oikein, että kuntoutujat laitetaan tekemään palkatonta työtä yrityksille tai alihankkimaan jollekin firmalle. Se on niin helvetin väärin kuin voi olla, ennen kaikkea kuntoutujia kohtaan, koska tuollaisessa työssä on AINA olemassa tulosvastuu, eikä kuntoutujan tehtävä ole paukutella tulosvastuullista työtä jollekin muulle, vaan KUNTOUTUA. Tämä ristiriitainen tilanne on päässyt syntymään lähinnä siksi, että valtio sakottaa kuntia, jos siellä ei kyetä järjestämään tällaista työtä. Tämä on osa tätä hienoa toimeentulotukien vastikkeellistamista, ja se ei palvele ketään. Suurimmassa osassa kuntia ei vain ole riittävästi hommia ja resursseja kaikkien työttömien töiden pyörittämiselle, ja siksi niitä hommia koitetaan kahmia kasaan vähän joka puolelta, ettei tulisi valtion suunnalta sakkolappua. Silloin päädytään tällaisille moraalisesti harmaille alueille. Se ei ole lähtöisin mistään yksittäisestä osasesta, joka olisi valtiota alempana. Se on lähtöisin lain säätäjistä ja toimeenpanijoista, niistä ihmisistä, jotka te olette sinne äänestäneet, niistä päätöksistä, jotka nämä teidän valitsemanne ihmiset ovat nähneet parhaaksi tehdä.

Itse olen ollut vähän monella puolella tätä aitaa, mutta kuntouttavan työtoiminnan ajoistani Lahdessa muistan, että tekemämme duunit olivat kuntateknisiä hommia, kaupungin alueiden ja seurakuntein hautausmaiden siistimistä, eri paikoissa lumenluontia ja muuta sellaista. Koinko, että minua riistetään ja sorretaan? En. Minulle katsottiin samaan aikaan uutta suuntaa elämään, mahdollista koulua ja työharjoittelupaikkaa (työharjoittelua ei enää toki ole olemassa, joten se vaihtoehto on terminoitu), sain olla muiden samoja asioita läpikäyvien ihmisten kanssa ja tehdä hommia tavallisimmin ulkoilmassa. Huomasin miten fyysisen kunnon kohentumisen myötä myös mielialani parani ja sain jonkunlaisen inspiraation myös liikkumiseen ja asioiden tekemiseen. Olen myös nähnyt tästä olevan hyötyä muille ihmisille, ja ymmärrän sen olevan tärkeä osa päivittäistä elämää myös jokaiselle median esittämälle kuntoutujalle, ja siksi vituttaa, miten vähälle huomiolle nimenomaan se merkitys omassa elämässä jää, ja miten suureen osaan raha siinä aina nostetaan. Tämä saattaa tulla toimeentulossaan roikkuville keskiluokkaisille yllätyksenä, mutta kaikki köyhät eivät aina ajattele rahaa. Minäkin olen elänyt lähestulkoon koko ikäni köyhyysrajan alapuolella, ja sinne olen taas matkalla, ja raha on viimeinen asia, mikä minua huolettaa tai kiinnostaa. Se ei tästä maailmasta lopu, siitä pikkutakkiläskit pitävät kyllä huolen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti