sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Inception ja unen tasot.

Katsoin vihdoin ja viimein Inceptionin. Se oli ihan pieni pettymys, lähinnä siksi, että kaikki mielen defenssit oli äijiä aseiden kanssa, joka vaikutti vähän halvalta ja amerikkalaiselta ratkaisulta, mutta toisaalta voi kai olettaa amerikkalaisten olevan niin action-leffoihinsa orientoitunutta väkeä, että niiden alitajuntakin voisi olla pelkkää aseiden pauketta. Se kuitenkin aiheutti aina sellaisen, "no niin, mennäänpäs nyt taas eteenpäin tämän päälle liimatun aseilla paukuttelun yli"-fiiliksen. Muuten leffa oli idealtaan ja etenkin lopultaan omaan mieleen, etenkin kun tuo tajunnan tasoilla trippailu on ollut niin olennainen osa kaikkea olemista koko elämän. Kun miettii nelivuotiaana, onko todellinen ja onko edessä pörräävät mehiläiset tai ruusupuska todellinen, alkaa olla jännän äärellä päästyään kahdenkympin paremmalle puolelle. Eikä siltikään ole varma yhtään mistään, oikeastaan aina vain enemmän ja enemmän päinvastoin. Toisaalta sitä ajattelee herkästi, että jos tämä on jonkinlainen simulaatio, sen täytyy olla jonkinlaisen älykkyyden kehittelemä, ja näin ollen fatalistinen tai deterministinen, johonkin päämäärään menevä. Muistan yläasteen koulutaksissa miettineeni ja kuvitelleeni, miten kuvittelin näkeväni sinisen viivan, jota taksi seuraa, voimatta poiketa siltä, koska se oli se polku, jota sen kuului kulkea. Samoin näin oman elämäni kulkevan minusta riippumatta omaa polkuaan, ja näin itseni vanhana kuolemassa yksin Pertunmaan Vehkosuontielle pienen paritalon olohuoneeseen. Onneksi voin jo toivoa rikkoneeni ainakin tuon kehän moneen kertaan.

Unista olen kirjoittanut paljonkin. Unen tasoista toisaalta vähemmän. Olen kyllä kirjoittanut siitä, miten pienenä pystyin lopettamaan pelottavan unen kesken ja siirtymään jonkinlaiseen unien väliseen tilaan. Se oli avaruus, jota vartioi tiikeri, jonka silminä oli tähdet. Siellä vain leijuttiin, ja valittiin muovisesta tussipaketista uusi värikynä, se oli aina uusi uni. Toisenlainen unien välitila on auennut itselleni vanhempana, sen selittäminen on hankalampaa, mutta sen piirtäminen olisi helppoa, mikäli osaisin piirtää perspektiivejä kunnolla. Ikään kuin kaikki tajunnan tasot, kokonaiset maailmat olisivat kerroksia, joissa on katossa reikä. Reijästä näkee kaikkien kerrosten läpi, ylös ja alas, ihan ylimpänä on sininen taivas ja muutamia pilviä, pohjalle asti en ole koskaan nähnyt. Se on jonkinlainen Danten helvetti ilman Vergiliä opastamassa tietä. Se on kuitenkin mielen tapa havainnollistaa alitajuntaa tietoiselle mielelle, auttaa ymmärtämään ja käsittämään sitä mittakaavaa ja syvyyttä, joka tämä "Minä" suhteessa kaikkeen muuhun on. Uskon, että tuo sisäinen avaruus on aivan yhtä syvä ja laaja, kuin tuo ulkoavaruus tuolla ilmakehän takana on. Molempia voidaan tutkia, kun siihen on oikeat välineet. Omaksi onnekseni olen kehittänyt tätä välineistöä, mutta onhan se silti vähän DIY ja kämäinen viritys...

Seuraavana ajattelin katsella Netflixistä dokumentin Alive Inside, joka kertoo musiikin vaikutuksesta alzheimer-potilaisiin. Se vaikuttaa mielenkiintoiselta, ja katsoin siitä eilen ensimmäiset pari minuuttia ja meinasin innostua siitä jo niin paljon, että aloin melkein kirjoittaa, mutta piti mennä katsomaan Roopen keikkaa Käpykaartin kanssa. Niin joo. Jos teillä on mahdollisuus käydä syömässä Gopalissa, käykää! Jos osaisin tehdä noin hyvää ruokaa itse, olisin heittämällä täysipäiväinen kasvissyöjä. Aivan järjettömän hyvää. Eilen ostin myös maalitusseja ja aloin heti sotkea erinäisiä asioita, kitaran ja pari pahvilaatikkoa.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti