maanantai 3. marraskuuta 2014

Hiljaisuuden välttämättömyys.

Olen nyt kuullut parikin haastattelua Antti Holmalta tässä viikonlopun häilyvällä aikavälillä, ja vaikka en ole nähnyt vilaustakaan Putouksesta (mistä toisaalta olen melko onnellinen), vaikuttaa tuo todella skarpilta kaverilta. Yle Puheen Taiteilijaelämää sarjassa hän puhui mm. yksinäisyydestä, siitä miten yksin ja hiljaa olo on aivan riittävä rentoutumismuoto. Tästä puhuttiin sitten enemmänkin Vilin kanssa autossa istuessamme, kiroillen sitä miten ihmiset eivät enää nykyisin osaa olla yksin, ilman musiikkia, radiota, telkkaria tai jotakin sellaista meluisaa pömpeliä, joka pitää omat ajatukset mahdollisimman kaukana ja tarjoaa eksessiiviset määrät virikkeitä rajallisella käsityskyvyllä varustetuille aivoille. Hiljaisuus on välillä aivan ensiarvoisen tärkeää. Vaikka niille yläasteen ja lukion musiikinopettajille, jotka sanoivat musiikin lähtevän hiljaisuudesta, teki aina mieli sanoa musiikin lähtevän kitaran kierrosta ja ulinasta, on myöhemmin ymmärtänyt heidän olleen oikeassa.

Musiikki ei tosin tarvitse konkreettista, desibeli-sortin hiljaisuutta, vaan sitä omaan päähän syventyvää hiljentymistä. Sitä tilaa, jossa voi keskustella itsensä kanssa ilman suurempia häiriöitä ja katsoa, mitä siellä omassa paskaämpärin mallisessa sielussa oikeasti tapahtuu tällä hetkellä. Kun sitä sitten penkoo ja tutkii aikansa, löytää jotain sellaista, millä on oikeasti väliä, ja siitä epämääräisestä ajatushahmotelman möhkäleestä saa sitten veisteltyä sanoja, fiiliksiä, kuvia, ääniä, ihan mitä tahansa. Mutta oikeasti merkittävien asioiden tekeminen edellyttää sitä, että istut hiljaa ja kuuntelet, etkä vaan hölise koko ajan itsesi päälle. On ihmisiä, jotka ihmettelevät taiteilijoiden luovuutta tai erikoisuutta, mutta ei siinä ole mitään erikoista. Tuo on ainoa temppu, joka siinä hommassa on. Se on koko ajan kaikkien ulottuvilla, koko ajan jokaisen ihmisen sisällä, mutta silti suurin osa ihmisistä ottaa mieluummin sähköshokkeja, kun istuu hiljaa ajatustensa kanssa. En voi käsittää sitä.

Toisaalta se on myös sellainen asia, joka on myös osaltaan voinut vaikuttaa tämän aikamme muovaantumiseen. Koska ihmiset eivät enää osaa olla yksinään, ahdistutaan entistä enemmän sosiaalisen median näyttämästä ulos sulkemisen mahdollisuudesta, tykkäyksien vähyydestä tai jostain muusta. Se saa kaiken näyttämään konkreettisemmin siltä, että katselee muiden hauskan pitoa ja jää itse yksin, ja se olikin sitten se kirosana. Hiljaisuudessa ja pimeydessä ei ole mitään pelättävää. Eikä juuri missään muussakaan. Se mikä ihmisiä eniten kaiken taustalla ahdistaa on todellisuudessa enemmän tai vähemmän projisoitu kuoleman pelko, jota ei tahdota joutua kohtaamaan missään olosuhteissa. Yksinäisyys päästää kaiken ahdistavan hiipimään mieleen, antaa sen ottaa uusia muotoja ja kasvattaa sen uuteen potenssiin, näyttää sinulle kaikki ne varjot, jotka päivittäin koitat valaista pois. Niiden kohtaaminen ja ymmärtäminen on täysin tervettä ihmisyyttä, eikä se aina ole helppoa kenellekään. Mutta jos niitä ei kohtaa, niitä ajattelee alitajuisesti koko ajan, ja lopulta kaikki tekeminen on yhtä isoa heijastamista, joka tähtää vain yksinäisyyden kieltämiseen.

Nytkin istun yksin, kuuntelen kerrostalon ilmastointia ja tuulen suhinaa parvekelasien väleissä. Tämä hetki on hyvä ja rauhoittava tauko kaikessa, niin hiljainen, kuin se nyt vain näissä olosuhteissa voi olla. Piti vaihtaa talvirenkaat, mutta huomasin, ettei minulla ollutkaan tunkkia ja avainta auton perässä, kuten luulin.  joten täytyy ottaa aikalisä sen asian kanssa. Keikan jäljiltä on niska niin kipeä, etten voi nostaa käsiäni kunnolla, ja autolla ajaminenkin tuntui hieman riskaabelilta touhulta. Siksi tulinkin kotiin olemaan hiljaa.

1 kommentti:

  1. Laitoin siulle puolisekavan sähköpostiviestin, vastaa kun kerkeät, ajattelin vaan täällä ilmoittaa kun useat ei ikinä tarkasta sähköpostejaan : D

    VastaaPoista