Rusty November Blues

Tein tässä taas näköjään muuttojen keskellä jonkin verran musiikkiakin, pari biisiä tuolla uusimmalla kitaralla, pari biisiä väsäilin tässä tänä iltana, ja ainakin pari taitaa olla jotain vanhan kämpän tyhjissä huoneissa nauhoitettuja pohjia, jotka löytyivät nauhurin syövereistä ja saivat vähän lisää luuta ja rankaa ympärille. Jos olisi vähän tätä keittiön lattiaa paremmat puitteet, olisin käynyt jossain nauhoittamassa ruosteisia ovia ja metallin kirskuntaa, mutten tähän hätään keksinyt, mistä sellaista löytyäisin, eikä ole edes avaimia, joten tästä kämpästä lähteminenkin on vähän hankalaa. Mutta en antanut sen häiritä.

Syksyissä on paljon sellaista, joka alkaa soida päässäni kai vuosivuodelta enemmän Djangona ja rautalankana ja kaikkena muuna sellaisena mullan tuoksuisen voodoo-bluesin ja vaahteran punaisen jatsin sekamelskana. Osansa on tietysti isovanhempien hautajaisilla, jotka molemmat olivat marraskuussa, ja polttivat tietyn äänimaailmansa jonnekin tajuntaani. Kun ajettiin papan hautajaisten jälkeiseltä Vastavirran keikalta himaan, Django Reinhardtin kokoelma soi koko matkan, eikä siihen hetkeen olisi voinut olla täydellisempää valintaa. Se tuntui rauhoittavalta ja mieltä ylentävältä, todella vahvasti tunteita ilmaisevalta ja myös omalla tavallaan raskaalta. Siitä tuli mieleen syksy. Siksi huomaan soittelevani tuollaisia lyhyitä jatsirenkutuksiakin paljon enemmän syksyllä, yleensä tosin nauhoitan niistä vain yhden tai kaksi, koska rajansa kai niilläkin on.

Huomenna saadaan avaimet uuteen kämppään, ja odottelen jo melko kovasti sitä, millaisia lauluja se tekee. Koska erilaiset asiat kuulostavat hyvältä eri soittimilla eri tiloissa. Siihen vaikuttaa aivan kaikki, mitä huoneessa on, kuinka iso se on, monta ikkunaa siinä on, mitä materiaalia seinät ja lattiat on... Huoneiden vaikutus musiikin tekemiseen on syvästi aliarvostettua. Eri tilat tekevät ainakin yhtä paljon, kuin eri soittimet. Ainakin siinä vaiheessa, kun alkaa laulaa ja kuulee kaikkein konkreettisimmin, miten ääni kimpoilee takaisin. Tällä kertaa en laulanut mihinkään, nämä ovat vähän sellaisia juttuja, ettei niitä kannata sanoilla pilata.



Lataus on taas ilmainen.

Aasi-propagandaa.

Aasi kirja on osoittanut lisää mielenkiintoisia assosiaatioita, joita olen unohtanut. Egyptiläinen kaaoksen ja aavikon jumala Seth kuvattiin miehenä, jolla oli mystisen "Set-eläimen" pää. Set-eläintä eivät ole asiantuntijat osanneet varsinaisesti yhdistää mihinkään tunnettuun eläimeen, vaikka sillä sanotaan olevan aasin korvat ja myöhemmissä kuvissa Seth on kuvattu nimenomaan aasin päisenä. Tässä yhteydessä vaikuttaisi kehittyneen lähinnä piirrustustaito egyptiläisen kulttuurin keskuudessa, kuin jumalan olomuoto. Aaseja pidetään myös kuoleman symboleina, joka voi osaltaa olla peruja jostakin Sethin palvonnan ajoilta. Henkilökohtaisesti tässä oli kiinnostavaa lähinnä se, että aasit ja aavikot, molemmat mystiset ja selittämättömät fetissit omalta kohdaltani, yhdistyvät tuolla tavalla. Vaikkakin siis on epäselvää, oliko aasi varsinaisesti Sethin symboli, kun Seth-eläin "ei ole verrattavissa mihinkään tunnettuun eläimeen".

Seth

aasi kiipelissä.

Suurin osa ihmisistä yhdistää aasit laiskuuteen ja tyhmyyteen, vaikka ne ovatkin älykkäimpiä ja ahkerimpia eläimiä, joita ihminen on onnistunut kumppanikseen huijaamaan. Toisaalta suurin osa ihmisistä on laiskoja ja tyhmiä, joten ehkä sellainen olettamus pätee jollain heppoisella logiikalla myös ympäröivään maailmaan. Aasi on kykenevä oppimaan asioita tarkkailemalla ympäristöään pelkän kokeilun ja erehdyksen, eli siis kantapään kautta oppimisen sijaan. Jos ne aistivat vaaran, ne pysähtyvät, vaikka ihminen ei sitä vaaraa olisi vielä tajunnutkaan, ja koittaisi puskea niitä eteenpäin väkisin. Aasit ovat sosiaalisia, mutta eivät tarvitse muita aaseja, vaan voivat kiintyä muihinkin eläimiin ja ihmisiin. Laumaansa ne sitten suojelevat vaikka puumilta tai kojooteilta, tai miltä tahansa muulta liian tyhmältä elukalta. Pointtinani on, että aasit ovat älykkäitä, itsenäisiä, empaattisia ja vitun bad ass. Lisäksi se on eläimenä melko surrealistisen näköinen ja sillä on maailman siistein ääni, eli sen parempaa toteemieläintä ei voi ollakaan.

Tuntuu hassulta, että aasikirjaa lukiessa tulee samanlainen olo, kuin monille tulee horoskooppeja lukiessa. Mutta minkäs sille mahtaa. Veikkaan noiden eläinten ominaisuuksiin samaistumisen olevan kuitenkin vaikutuksiltaan aivan samaa tasoa, kuin horoskooppien vaikutus kenenkään elämään. Elikkäs siis olematon. Mutta siistejä elukoita ne on silti, ja joskus aion sellaisen omistaa. Se on unelma!

Homoliitot läpi. TTIPaskaaaa.

Homot saavat mennä naimisiin ja Suomen "hiljainen enemmistö" (lähde: ko. asian vastustajien ((vähemmistö)) mielenosoitusbanneri) odottelee pulpettien alla tulta ja tulikiveä taivaan täydeltä. Mielestäni on aivan käsittämätöntä, että tänä aikana ihan oikeasti ollaan vielä niin helvetin taikauskoisia, että uskotaan jonkun tänne väkisin alunperinkin tuodun uskonnon oletetun Jumalan valinneen tämän kansan jotenkin mallikepikseen, joka sitten olisi jonkinlaisena vedenjakajana tässä tai yhtään missään muussakaan asiassa. Koko ajatus jumalaisesta olennosta jonain kansakunnan suojelijana on melko järjetön (sori, mahdolliset juutalaiset lukijat), koska sodissakin sitä ollaan melko usein oltu saman jumalan nimessä tappamassa ja raiskaamassa naapureita, eikä kumpikaan osapuoli ole voittanut tai hävinnyt ylivoimaisesti ja totaalisen jumalaisesti. Joten sinne meni se jumaluuden siunaus, joka olisi NATO-jäsenyyden ylittävä suoja. Eikä se NATO-jäsenyyskään mitään suojaa takaa. Ehkä se suojaa lähinnä siltä, että Jenkit marssisi tänne aseet tanassa hakemaan öljyä, kun ne voisi kuljettaa sitä täältä ihan yhteistyösopimuksen varjolla. Olettaen, että täällä öljyä olisi.

Tämä äänestystulos ei mielestäni ollut niinkään demokratian, kuin inhimmillisyyden riemuvoitto. Jos se olisi ollut demokratian riemuvoitto, se olisi mennyt läpi jo ensimmäisellä mahdollisella kerralla, koska kansalaisaloite keräsi tarvittavat nimimäärät ennätystahtia jo ensimmäisten vuorokausien aikana. Joten demokratian nimissä homma olisi ollut taputeltu jo vuosi sitten. Tämä demokraattinen systeemi taas mahdollisti sen, että se ei meinannut mennä läpi, ettei sitä meinattu edes käsitellä, ja varmistaa sen, että kun Keskusta kerää seuraavaa hallitusta tästä nykyisestä oppositiosta, se saatetaan myös koittaa kumota. Mutta kuinka helvetin noloa se oikeasti olisi? Kuinka noloa olisi, että ensin saavutetaan tällainen ihmisoikeusmittapuulla merkittävä vapaus ja oikeus, ja sitten seuraava hallitus tulisi talikoiden ja soihtujen kanssa ajamaan homot takaisin kaappiin ja ottamaan sen pois. En näe siinä mitään järkeä, mutta ainakin Räsänen tuntui olevan vahvasti sitä mieltä, että sitä sopii yrittää. Edelleenkin tämä vain vahvistaa näkemystäni siitä, että dinosaurukset voisivat jo siirtyä eläkkeelle, ja antaa tämän seuraavan sukupolven tehdä tästä maailmasta helvetisti parempi paikka. Kristillisten arvojen ja kapitalismin kuilun partaalle ajama maailma on jo historiaa, ja se pitäisi pikkuhiljaa tajuta joka puolella.

Samankaltaisia ajatuksia itsessäni herätti tämä uutinen, jossa TTIP-sopimusta kriittisesti kommentoinut toimittaja kertoo painostus- ja lobbaustoimista, joita jo pelkkä kriittinen kirjoittelu herättää. Lyhyesti sanottuna kyseessä on sopimus, joka avaa kaikki ovet Euroopan ja Amerikan väliltä levälleen. Se myös toisi kaikki ihmisten keksinnöt patentti- ja tekijänoikeuslakien alle, ja pitäisi huolen siitä, ettet saa viljellä vaikkapa maatasi, ellet ole ostanut siemeniäsi ne patentoineelta valmistajalta. Paitsi että tämä on jonkinlainen kapitalistin märkä uni, tämä on myös kuolinisku ihmisten kulttuurille, sen vapaalle leviämiselle ja kehitykselle, koska se tarkoittaa sitä, että suuryritykset voivat haastaa yksityisihmisiä ja kokonaisia valtioita oikeuteen "for everything you've got!"-hengessä. Tämä on merkittävä askel taaksepäin tässä maailmassa, jossa yhä enemmän liikutaan kohti open source-pohjaista ajattelua. Senpä vuoksi tästä onkin syytä pitää niin paljon meteliä, kuin vain on mahdollista. Tulevaisuus olisi jo täällä, ellei kaikki menisi aina vituiksi siksi, että tietty porukka tahtoo pitää kiinni jostain niinkin yhdentekevästä, kuin raha. Ei se tästä maailmasta lopu. Se on aina sopimus velasta, ja mitä enemmän sinulla on rahaa, sitä enemmän on velkaa.

Mutta tästäkin huolimatta, onnea homot. Olen nähnyt paljon ihmisiä, jotka ovat seksuaalisuutensa takia kärsineet läpi masennusta ja kokeneet ahdistusta paljastumisen pelon vuoksi, toivottavasti nämä askeleet kohti tätä inhimmillisempää yhteiskuntaa tulevat jatkumaan.

Kaikennäköstä hommaa taas.

Eilinen päivä siivottiin maanisesti kämppää, näytettiin sitä vuokraisännälle, ajettiin Lahteen, maksettiin uuden kämpän takuuvuokra ja asetuttiin taloksi tähän viihtyisään ja tilavaan keittiöyksiöön. Uuteen kämppään päästään luultavasti maanantaina, sitten kykenee asettumaan tähänkin kaupunkiin taas vähän paremmin. Nyt on jotenkin vielä sama fiilis, kuin mitä tässä on ollut oikeastaan koko ajan. Sitä odottaa, että kohta tulee sunnuntai, ja pitäisi mennä takaisin Tampereelle ja töihin. Aivot eivät vieläkään hahmota sitä, että työt on nyt tehty ja kohta katsellaan taas jotain uusia kuvioita. Yksi hakemus pitääkin itseasiassa laittaa menemään tässä jossain vaiheessa.

Heti kun on illan vailla nettiä, tuntuu tapahtuvan enemmän asioita, kuin parin viime viikon aikana. Sen lisäksi, että asutaan keittiön lattialla ja todettiin porakoneen pahvilaatikko niin hyväksi ruokapöydäksi, että mietittiin jo sen mukaan ottamista, sain myös tuon kirpparikitaran nyt vihdoin ja viimein jonkinlaiseen kuntoon. Siinä on ehkä liian paksut kielet, laitan siihen ehkä kuitenkin nylon-kielet, ettei mene kaula ihan mutkalle, mutta kiitos Terolle vinkkauksesta, koska hyvä kitarahan tuo muuten kyllä on, eikä todellakaan ollut liian kallis. Lupasin Eetulle parikymppiä lisää, kun hankki ja vaihtoi virittimetkin. Parit lyhyet biisitkin nauhoittelin jo ja kokeilin eri vireitä sille. C oli vähän vaikea pitää ja E vähän turhan kireä sormen päille, joten laitoin sen nyt D:hen ja katson miten se asettuu.

Lisäksi tämän päivän kirpparikierroksella löytyi vinyylilevyllinen mustalaismusiikkia, c-kasetti jatsia ja bluesia ja trrrrrrrrrrrrrr! AASI-KIRJA. Ja kaikki nämä maksoivat n. 1,60 senttiä. Aasi-kirja motivoi taas tähtäämään kohti jotain eläkesuunnitelmaa, eli aavikolla aasifarmin pyöritystä ja bluesin soittelua, siinä on ihan riittävästi suunnitelmaa loppuelämän kannalle. Sitä odotellessa pitää sitten vain kikkailla kaiken näköistä musiikkihommaa ja muuta ajan kulua. Se myös vain vahvistaa käsitystä siitä, miten helvetin oikea toteemieläin  aasi meikälle onkaan. Ensi viikolla tulee testikasetti meikän omasta levystä, ajattelin antaa sille nimeksi Saatana Saa Aina Omansa, viimeisen biisin mukaan. Siinä on suomen kieliset biisit ainakin Riitti-levyltä ja Good Morning World introna ja yksi instrumentaali välissä. Voisin ehkä kasailla parit muutkin kasetit jossain välissä, kun ei noiden tekeminen niin älyttömän kallista ole, itselleni on melkein se ja sama kiinnostaako ketään ostaakaan niitä, viidenkymmenen kasetin satsin nyt vaikka jakelee lahjoina lähipiirille, jos ei muuten nappaa. Mutta jos kiinnostaa, niin niitäkin saa kohta kyseltyä.

Between apartments blues.

Tänään käytiin taas pällistelemässä kämppiä, ja tuntui siltä, että löytyi sellainen, joka olisi melko täydellinen oikeastaan kaiken kannalta. Nyt sitten vaan toivotaan parasta, vaikka tajuttiin tuossa matkalla, että se informaatioliuska, joka piti välittäjälle jättää, lähti matkaan melko vajavaisena, ilman mitään meikän informaatiota tai olosuhdeselvityksiä.  Onneksi ei ainakaan näkynyt paljon muita hakijoita. Pidetään peukkuja itsellemme ja toivotaan parasta. Parhaat puolet olivat ehdottomasti puulattia ja kiviseinät, ei tarvitse kuunnella naapureita ja voi kuvitella olevansa maalla, kun laittaa silmät kiinni ja naristelee lattioita. Tuntui heti melko hyvältä kaikin puolin. Lattiat olivat vähän kylmät, mutta ikkunoita oli pidetty auki tuuletuksen vuoksi, joten sekin oli ihan järkeen käypää. Sitä paitsi löysin tänään myös villasukkani, joten aivan sama joka tapauksessa. Jalka alkaa olla melko väsyksissä kaasun painamisesta, ja nyt on ihan kiva istua vaan paikallaan ja kuunnella Skip Jamesia boksereissa vailla sen suurempia missioita. Huomiselle niitä taas riittää, heti aamusta asti, joten sitä saa ihan rauhassa nauttia tästäkin hetkestä.

Tänään ostin pitkästä aikaa Budapest-karkkeja, ja sain yllätyksekseni huomata, että niistä kysyttiin paperit. Terhi oli vielä kassalla maksamassa ja oli vähän hämmentyneen oloinen. Minulle tuli ensinnäkin yllätyksenä, että Budapesteissä on rommia, se on kuitenkin suurimmaksi osaksi kaakota, joten sen aromin on tavallaan sekoittanut siihenkin, mutta sen lisäksi oli jotenkin absurdia olla siinä tilanteessa karkkien takia. Niitä on kuitenkin ostanut kahdeksan vanhana ihan omin päin, eikä se ole kiinnostanut yhtään ketään, mutta nyt siitä osataan tehdä numero. Vaikka en tupakoi, enkä käytä alkoholia näköjään Budapestejä enemmissä määrin, on silti melko ihmeellistä, miten pitkälle ja millaiseen silmukkaan tämä valtio aikoo päänsä ihan vapaaehtoisesti työntää. Sitä saa sitten lähinnä syyttää itseään, kun tuoli kaatuu alta.

Omista biiseistäkin on tulossa testikasetti tällä viikolla, vaikka ei ihan kauheasti tule omaa musiikkia kuunneltua, niin kai se on autossa pyöräytettävä läpi, ihan siksi, ettei täältä saa mistään C-kasetteja, joihin nauhoitella bluesia. Kaikki omat kasetit on ysärin alusta, joten ne nauhat alkaa olla aika lopussa. Kaipa niitä jostain erikoiskaupoista saa, pitänee ostaa isompi nippu kerrasta. Saa Skip Jamesit, Son Houset ja John Lee Hookerit soimaan autoonkin..

Drivin' man.

Ajelin tuossa kevyen 500 kilometrin iltalenkin muuttokuormaa ja ihmisiä eri paikkoihin. Nyt pitäisi nukkua ja huomenna mennä taas Lahteen asuntoja pällistelemään. Tässä on kolmisen päivää aikaa ja silti aika paljon kaikenlaisia kysymysmerkkejä, jos saisi tässä kämpän jo suorilta, voisi kantaa romua vain asunnosta toiseen, mutta näillä näkymin tulee olemaan ainakin jonkinlainen siirtymävaihe Eetun keittiön lattian kautta. Mikäs siinä. Kyllä siihenkin mahtuu. Täällä tyhjässä kämpässä on vähän häiritsevää kirjoittaa, kun näpyttelynkin äänet kaikuvat ja vahvistuvat ihan helvetisti. Kitaran soittelu tuntuu tosin siistiltä. Aloittelin aamuni kuuntelemalla Wolfia ja Son Housea ja Johnsonia ja soittelemalla mukana, se oli pitkästä aikaa melko kivaa. Sitä oppii taas lyhyessä ajassa enemmän, kuin parissa viime vuodessa, kun ottaa vaan asiakseen oppia asioita.

Koitin tänään päästä auton renkaista eroon. Olisin vienyt ne Lahteen häkkivarastoon, mutta siellä olikin yllättäen ihan vieraita romuja, ainakin kahdenkymmenen vuoden pölyssä. Pari jonkun muun auton rengasta, kaksi todella vanhaa tietokoneen näyttöä jostain ysärin alusta, pari auton puskuria ja moccamasterin pahvilaatikko. Kaikin puolin hämärää kampetta siis. Eipä oltu koskaan ennen edes löydetty sitä varastoamme, että sikäli kai aivan sama, mutta nyt meikällä sitten on tuossa auton renkaita, joille pitäisi keksiä joku sijoituspaikka. Kai ne voisi mennä polttamaan johonkin mielenosoitukseen, saa ainakin eeppisyyden uusiin mittoihin nostattavat savupatsaat aikaiseksi.

Nyt taitaa olla parempi nukkua, kun on taas paljon asioita edessä. Sen vaan sanon, etten anna maalliselle tomumajalleni anteeksi, että se raahasi tajuntani Gopaliin vasta viimeisellä Tampereella asumisen viikolla. Jos maailmassa olisi oikeudenmukaisuutta, olisin kantanut kaikki rahani tuonne jo paljon aiemmin. Mutta parempi myöhään, kuin joskus muulloin kai. Nyt on ainakin syy tulla käymään Tampereella silloin tällöin.

Inception ja unen tasot.

Katsoin vihdoin ja viimein Inceptionin. Se oli ihan pieni pettymys, lähinnä siksi, että kaikki mielen defenssit oli äijiä aseiden kanssa, joka vaikutti vähän halvalta ja amerikkalaiselta ratkaisulta, mutta toisaalta voi kai olettaa amerikkalaisten olevan niin action-leffoihinsa orientoitunutta väkeä, että niiden alitajuntakin voisi olla pelkkää aseiden pauketta. Se kuitenkin aiheutti aina sellaisen, "no niin, mennäänpäs nyt taas eteenpäin tämän päälle liimatun aseilla paukuttelun yli"-fiiliksen. Muuten leffa oli idealtaan ja etenkin lopultaan omaan mieleen, etenkin kun tuo tajunnan tasoilla trippailu on ollut niin olennainen osa kaikkea olemista koko elämän. Kun miettii nelivuotiaana, onko todellinen ja onko edessä pörräävät mehiläiset tai ruusupuska todellinen, alkaa olla jännän äärellä päästyään kahdenkympin paremmalle puolelle. Eikä siltikään ole varma yhtään mistään, oikeastaan aina vain enemmän ja enemmän päinvastoin. Toisaalta sitä ajattelee herkästi, että jos tämä on jonkinlainen simulaatio, sen täytyy olla jonkinlaisen älykkyyden kehittelemä, ja näin ollen fatalistinen tai deterministinen, johonkin päämäärään menevä. Muistan yläasteen koulutaksissa miettineeni ja kuvitelleeni, miten kuvittelin näkeväni sinisen viivan, jota taksi seuraa, voimatta poiketa siltä, koska se oli se polku, jota sen kuului kulkea. Samoin näin oman elämäni kulkevan minusta riippumatta omaa polkuaan, ja näin itseni vanhana kuolemassa yksin Pertunmaan Vehkosuontielle pienen paritalon olohuoneeseen. Onneksi voin jo toivoa rikkoneeni ainakin tuon kehän moneen kertaan.

Unista olen kirjoittanut paljonkin. Unen tasoista toisaalta vähemmän. Olen kyllä kirjoittanut siitä, miten pienenä pystyin lopettamaan pelottavan unen kesken ja siirtymään jonkinlaiseen unien väliseen tilaan. Se oli avaruus, jota vartioi tiikeri, jonka silminä oli tähdet. Siellä vain leijuttiin, ja valittiin muovisesta tussipaketista uusi värikynä, se oli aina uusi uni. Toisenlainen unien välitila on auennut itselleni vanhempana, sen selittäminen on hankalampaa, mutta sen piirtäminen olisi helppoa, mikäli osaisin piirtää perspektiivejä kunnolla. Ikään kuin kaikki tajunnan tasot, kokonaiset maailmat olisivat kerroksia, joissa on katossa reikä. Reijästä näkee kaikkien kerrosten läpi, ylös ja alas, ihan ylimpänä on sininen taivas ja muutamia pilviä, pohjalle asti en ole koskaan nähnyt. Se on jonkinlainen Danten helvetti ilman Vergiliä opastamassa tietä. Se on kuitenkin mielen tapa havainnollistaa alitajuntaa tietoiselle mielelle, auttaa ymmärtämään ja käsittämään sitä mittakaavaa ja syvyyttä, joka tämä "Minä" suhteessa kaikkeen muuhun on. Uskon, että tuo sisäinen avaruus on aivan yhtä syvä ja laaja, kuin tuo ulkoavaruus tuolla ilmakehän takana on. Molempia voidaan tutkia, kun siihen on oikeat välineet. Omaksi onnekseni olen kehittänyt tätä välineistöä, mutta onhan se silti vähän DIY ja kämäinen viritys...

Seuraavana ajattelin katsella Netflixistä dokumentin Alive Inside, joka kertoo musiikin vaikutuksesta alzheimer-potilaisiin. Se vaikuttaa mielenkiintoiselta, ja katsoin siitä eilen ensimmäiset pari minuuttia ja meinasin innostua siitä jo niin paljon, että aloin melkein kirjoittaa, mutta piti mennä katsomaan Roopen keikkaa Käpykaartin kanssa. Niin joo. Jos teillä on mahdollisuus käydä syömässä Gopalissa, käykää! Jos osaisin tehdä noin hyvää ruokaa itse, olisin heittämällä täysipäiväinen kasvissyöjä. Aivan järjettömän hyvää. Eilen ostin myös maalitusseja ja aloin heti sotkea erinäisiä asioita, kitaran ja pari pahvilaatikkoa.

Työtön ja koditon palloilee ympäriinsä tässä todellisuudessa ja unessa.

Eilinen oli melko mielenkiintoinen päivä noin niinkuin äksönin puolesta. Päivästä käytiin laillisella graffitiseinällä sössimässä, sain vasta lopuksi tietää, että oli vähän kapeampiakin suuttimia. Eihän se nyt mitenkään kauhean hieno töherrys ollut, mutta roiskeita niillä kannuilla oli helvetin kiva tehdä. Muutenkin erilaisten jälkien tekeminen oli ihan hauskaa, olisi pitänyt rohkeasti vain vetää pohja mustaksi, mutta ei meikä tahdo mennä toisten hommien päälle mitään tekemään. Siinä kuitenkin oppi aikamoisella vauhdilla koko ajan jotain sellaista uutta, mitä ei ole tullut juuri tehtyä. Ehkä voisi ostaa itsellekin maalit ja maalailla vanereille jotain. Nyt ajattelin alkuun käydä tussit ostamassa ainakin, että saan niitä C-kasetteja duunailtua, kun tulevat joskus.

Sitten lähdin heittämään paria kaveria lentokentälle, olivat matkalla Ruotsiin myllyttämään ihmisiä thai boxingin Pohjoismaiden mestaruuskisoihin. Tarkoitus oli ajaa vielä Lahteen hakemaan omat romut, reppu ja nauhurit ja muut, mutta ruuhkaa ja jumittavaa liikennettä oli sen verran helvetisti, että olisin vieläkin Lahden tiellä, jos olisin sinne mennyt. Siellä taas yllätyttiin huolella. Ihmiset pitäisi laittaa ajamaan toisten vitun kalliita autoja ensimmäiset kolme - neljä vuotta, niin oppivat pitämään turvaväliä ja käyttämään jarruja. Motivoi kummasti, kun miettii ettei koskaan pystyisi maksamaan sitä autoa takaisin, jos sen ryssii. Kyllä sitä kerran itsekin sai omia refleksejään testata, kun jarrut luistivatkin äkkijarrutuksessa vähän enemmän, kuin ajattelin niiden tekevän, mutta ei siinä käyty edes lähellä kolaria. Ajelin sitten Tampereelle, Roopekin tuli meille yöksi, kun sillä on tänään keikka Vastavirralla. Kohta ajattelin käydä kirpputorilla metsästämässä vähän lisää C-kasetteja autoon, kun niitä ei eilen Lanttilasta löytynyt, enkä päässyt Eetultakaan hakemaan Nistikon kasettia. Jotain bluesia olisi kiva löytää, nyt autossa on vain yksi B. B. Kingin kasetti, mutta ei se ole koskaan oma lemppari noista blues-äijistä ollut.

Viime yö meni lähinnä yskiessä, mutta siinä välissä näin unta, jossa olin ohjaamassa elämää jossain mökissä, siellä oli Keanu Reeves ja Christian Slater näyttelemässä nuoria, ja se meni siihen, että ne repivät naamansa irti ja kämppä oli melko veressä ja kaikki oli vähän epämääräistä. Ei tuo kuitenkaan psykedeelisimmästä päästä unia ole, tuossa viime viikolla olin Vääksyssä tai Ikaalisissa menossa syömään johonkin huoltoasemalle, siellä oli panttivankitilanne, jossa poliisit ampuivat haulikolla jotain Isis-terroristeja metrin päästä, ja minä sitten lapioin veristä sohjoa pakkaseen lasten pienellä muovilapiolla. Tajuntaan alkaa pikkuhiljaa upota myös ajatus, että tämä ei ole vain pitkä viikonloppu, vaan olen työtön. Se vahvistui hieman, kun työkkäristä tuli eilen kirje, jossa sanottiin minun olevan työtön. Ja Portugalista tuli vastaus, että vaikka koko tiimi oli pitänyt meikästä ihmisenä, oli päädytty naiseen, jolla on pitkä kokemus alalta ja enemmän ammattitaitoa. Ajattelinkin, että niin siinä varmaan käy, enkä ole yhtään katkera. Sainpa olla kuitenkin lomamatkalla Portugalissa. Kai se tästä taas uusi alku lähtee. Jotenkin päin.

Köyhät ja työttömät.

Tässä pienessä aamumigreenissä kuuntelen Vincent Gallon When-levyä, ja tämä on kyllä kaikin puolin melko helvetin hieno levy. Samanlaisia fiiliksiä, kuin Peter Dolving Bandin Bad Bloodilla, vähän vähemmällä volyymilla ja hämyisemmällä fiiliksellä. Juuri sellainen levy, jolla sedatoi vaikka rekkalastillisen humalaisia suomalaisia, jos laittaa soimaan kahdentoista jälkeen, oli nousuhumala kuinka vahva tahansa. Soi kivasti näistä puolityhjistä seinistä. Tänään pitäisi pakata autoon niin paljon kamaa, kuin sinne vain menee, toivon saavani sinne mahdollisimman paljon, jotta saan kaiken periaatteessa kahdella kyydillä ajeltua. Kerettiin jotenkin epämääräisesti eilen sopia asuntonäyttökin isosta yksiöstä. En nyt vieläkään oikein tiedä, mikä on kuvio Portugalin kanssa, viikko sitten laitoin mailia, mutta siihenkään ei olla vielä vastattu. Olisi kiva saada tietää, miten päin tämän asuntoasian nyt oikein ratkaisee. Välittäjä oli kuulema ollut huolissaan meikäläisen mahdollisesta työllistymisestä. Ehkä tässä on noussut ammatillinen kusi päähän, mutta uskon kyllä, että entisetkin työnantajat ottaisivat meikän ihan mielellään töihin, kun siltä sattuu tuntumaan. Vähän aikaa tässä täytyy nyt katsella, koska jos kerta on Suomeen jäätävä, niin soittohommille on ainakin tehtävä melko hyvin tilaa. Olen huomaamattani ollut neljä vuotta putkeen duunissa tai koulussa, ja nyt voisi olla aika tehdä jotain muuta vähän aikaa.

Olen tässä seurannut sivusta kirjoittelua kuntouttavasta työtoiminnasta. Mielestäni on vähän hassua, että ketään ei kiinnosta kuunnella sitä, että nämä kuntoutujat itse sanovat, että se on heistä hyvä asia. Heistä on hyvä, että on tekemistä, on ihmiskontakteja, on joku rutiini ja kiintopiste elämään, ettei tarvitse maata himassa. Paljon isomman ja mediaseksikkäämmän mylläkän saa aina siitä, kun levittelee kaiken kansan eteen, miten vähän siitä saa rahaa, ja miten paljon pitää tehdä. Se ei tietystikään oikein, että kuntoutujat laitetaan tekemään palkatonta työtä yrityksille tai alihankkimaan jollekin firmalle. Se on niin helvetin väärin kuin voi olla, ennen kaikkea kuntoutujia kohtaan, koska tuollaisessa työssä on AINA olemassa tulosvastuu, eikä kuntoutujan tehtävä ole paukutella tulosvastuullista työtä jollekin muulle, vaan KUNTOUTUA. Tämä ristiriitainen tilanne on päässyt syntymään lähinnä siksi, että valtio sakottaa kuntia, jos siellä ei kyetä järjestämään tällaista työtä. Tämä on osa tätä hienoa toimeentulotukien vastikkeellistamista, ja se ei palvele ketään. Suurimmassa osassa kuntia ei vain ole riittävästi hommia ja resursseja kaikkien työttömien töiden pyörittämiselle, ja siksi niitä hommia koitetaan kahmia kasaan vähän joka puolelta, ettei tulisi valtion suunnalta sakkolappua. Silloin päädytään tällaisille moraalisesti harmaille alueille. Se ei ole lähtöisin mistään yksittäisestä osasesta, joka olisi valtiota alempana. Se on lähtöisin lain säätäjistä ja toimeenpanijoista, niistä ihmisistä, jotka te olette sinne äänestäneet, niistä päätöksistä, jotka nämä teidän valitsemanne ihmiset ovat nähneet parhaaksi tehdä.

Itse olen ollut vähän monella puolella tätä aitaa, mutta kuntouttavan työtoiminnan ajoistani Lahdessa muistan, että tekemämme duunit olivat kuntateknisiä hommia, kaupungin alueiden ja seurakuntein hautausmaiden siistimistä, eri paikoissa lumenluontia ja muuta sellaista. Koinko, että minua riistetään ja sorretaan? En. Minulle katsottiin samaan aikaan uutta suuntaa elämään, mahdollista koulua ja työharjoittelupaikkaa (työharjoittelua ei enää toki ole olemassa, joten se vaihtoehto on terminoitu), sain olla muiden samoja asioita läpikäyvien ihmisten kanssa ja tehdä hommia tavallisimmin ulkoilmassa. Huomasin miten fyysisen kunnon kohentumisen myötä myös mielialani parani ja sain jonkunlaisen inspiraation myös liikkumiseen ja asioiden tekemiseen. Olen myös nähnyt tästä olevan hyötyä muille ihmisille, ja ymmärrän sen olevan tärkeä osa päivittäistä elämää myös jokaiselle median esittämälle kuntoutujalle, ja siksi vituttaa, miten vähälle huomiolle nimenomaan se merkitys omassa elämässä jää, ja miten suureen osaan raha siinä aina nostetaan. Tämä saattaa tulla toimeentulossaan roikkuville keskiluokkaisille yllätyksenä, mutta kaikki köyhät eivät aina ajattele rahaa. Minäkin olen elänyt lähestulkoon koko ikäni köyhyysrajan alapuolella, ja sinne olen taas matkalla, ja raha on viimeinen asia, mikä minua huolettaa tai kiinnostaa. Se ei tästä maailmasta lopu, siitä pikkutakkiläskit pitävät kyllä huolen.

"I'm gooooing throuuugh chaaangeeeeees."

Kasasin jo lähestulkoon kaikki romuni valmiiksi mahdollista lähtöä varten eteiseen, ja päätinkin lähteä huomenna. Jos nämä kaikki saa mahtumaan takakonttiin, jää tänne enää levysoitin, kopiokone, läppäri, Wurlitzer ja kaksi kitaraa. Siihen nähden olen saanut romuni mahtumaan mielestäni melko pieneen tilaan, jos ne nyt saa kolmella henkilöautollisella muutettua paikasta toiseen, niin se on vielä aika vähän. Ja siinä määrässä on jo soittimet ja taulutkin. Nyt on vain vielä sellaista kierrätyskeskuksiin menevää romua, mitä ihan mielellään antaisi ihmisille hyötykäyttöön, yksi kaksiosainen tv-taso, sohva, sekä meikän sänky, joka on melko leviämispisteessä, mutta silti mielestäni melko hyvä. Jos eivät kelpaa kenellekään, menevät kierrätykseen, ja sänky kai roskiin. Ei sitä kukaan oikein voi kuvitella myyvänsä enää, mutta jos joku tahtoisi sen hakea pois, en vastusta. Petari tosin aiotaan pitää, se on kissojen läpi kusema ja muutenkin huono.

Olo on päivä päivältä kipeämpi, mutta ei nyt vielä mitenköön rampauttavan kipeä. Tämän päivää olen lähinnä kuunnellut tuota eilen lahjaksi saamaani levyä, se on täynnä sellaista kamaa, mitä vuosia sitten nimitin Kattotuuletin-musaksi, eli sellaiseksi musiikiksi jota kuulet silloin, kun makaat Kairossa hotellihuoneessa kuollessasi korkeaan kuumeeseen, ja nähdessäsi sumuisten silmiesi läpi miten kattotuuletin pyörii hiljaa jossakin yhä kauempana ja kauempana..... Mielestäni vaikkapa King Crimsonin ensimmäistä levyä kuvaamaan ei parempaa sanaa olekaan, ja se tietty soundi ja fiilis vain saavat itselleni aina saman vaikutelman aikaiseksi. Erityisen hauskaa tällaisen musiikin kuuntelu onkin juuri kuumeessa, kun tuntuu että todellisuus ja houreet ovat muutenkin jo ihan riittävän lähellä yhtä ja samaa mössöä. Tremolo-kitaroilla on tässä yhteydessä suuri merkitys.

Auto meni heilahtamalla katsastuksesta läpi ja kaikki vaikuttaisi muutenkin olevan ihan okei. Rahaa ei ole paljon, mutta on tässä vielä viikon duunikeikkakin edessä. Lisäksi odottelen edelleen, että se YourFirstEuresJob pyörittelisi byrokratiansa läpi ja antaisi meikälle sen 300 euroa, minkä piti olla helposti ja nopeasti lapasessa jo ennen matkaa. Meikästä on vähän hassua, ettei siellä sivuilla voi edes selata eures-paikkoja mistään, ja silti niiden systeemit edellyttää, että jo valmiiksi Eures-firmaksi rekisteröitynyt firma rekisteröityy myös niiden systeemiin erikseen.... Tosi raskasta ja ärsyttävää byrokratiaa. Ja nyt vain odottelen, että se kaikki alkaisi tuottaa jotain tulosta. Veikkaan, että saan odotella vielä jonkin aikaa. Uskon, että melko varmasti ne feidaavat koko homman ja luottavat, ettei siitä tule jälkiseuraamuksia, se on byrokratian yleisin toimintatapa. En varsinaisesti odota kaikkea sitä papereiden pyörittelyä, joka minulla on edessäni muutenkin.. Voisinpa vain pyöriä kodittomana lopun ikääni.

As one thing ends....

Marraskuussa loppuu aina jotain. Nyt loppui duunit. Sain läksiäislahjaksi mixtapen, jolla on Townes Van Zandtia, Lee Hazlewoodia ja muuta samaan fiilikseen soveltuvaa, yksi itselleni ihan uusi hienous on Vincent Gallo, josta tämän hienon lahjan antaja uskoi minun pitävän. Melko oikeaan se osuikin, koska tuo biisi osui ja upposi erityisen lujaa heti ensimmäisistä nuoteista asti. Samoin kuin tätä seurannut Songs: Ohia -The Ocean's Nerve. Nämä ovat mahdollisesti kaksi parasta yksittäistä biisiä, joita viime aikoina on tajuntaani miltään suunnalta virrannut. Pakko nauhoitella tämä levy C-kasetille, niin voi ajella hämyisiä teitä ja kuulostella näitä vielä paremminkin. Olen vahvasti sitä mieltä, ettei tällaista mixtape-perinnettä arvostettu tarpeeksi ennen kuin se ikään kuin kuoli. Toki nykyäänkin voi tehdä Youtube-soittolistoja, mitkä ovat ihan kiva juttu kai myös, mutta eivät ne vain itselle aja samaa asiaa. Tai ennemmin ongelma on se, että tällä nykyisellä ulosfiltteröinnin määrällä niistä puuttuu kaikki satunnaisuus. Siinä ei ole mitään itsellesi uutta, mutta kun joku toinen ihminen tekee sinulle kokoelman biisejä, joista suurinta osaa et ole kuullutkaan, tulee siinä löydettyä paljon hyvää musiikkia. Ja se on aina siisteintä, tajunnan laajentaminen musiikin kautta.

Huomenna on auton katsastus, toivon ettei tuohon mahdu mitään isompia ylläreitä, jotka maksaisivat ylimääräistä, koska tässä pitää kuitenkin suhailla Lahti-Tampere väliä kamoja viemässä, ja se on helpompaa, jos auto pysyy kilvissä ja rahat riittävät bensaan. Lisäksi myös Tampereen työkkäri aiheuttaa lievää päänvaivaa, täällä kun nimenomaan EI SAA mennä paikan päälle selvittämään asioita, vaan kaikki on tehtävä internetissä. Yhteydenottopyynnönkin jätin viime viikolla, kun eivät olleet soitelleet omaan määräaikaansa mennessä, mutta luultavasti ne eivät kyllä sieltä ala minua erikseen kaipailla, kun huomasin heti lähettämisen jälkeen unohtaneeni ruksata "tahdon vastauksen viestiini" kohtaan. Kai se on uusi laitettava vetämään.

Tänään töihin ajellessa törmäsin jollain Yle Tampereen kaltaisella kanavalla Miljoonasateen biisiin Rokkibändi Wounded Knee. Enpä ole sitäkään koskaan ennen kuullut, mutta heti kun kesken biisin kanavalle vaihtoi, lämmitti tuo Tom Waitsin rippailu, aluksi mietin, että vähän Temptationin kuuloinen, mutta sitten tajusin sen menevän aika samalla tavalla, kuin Jockey Full of Bourbon. Siis TOOOOSI paljon. Etenkin soolossa oli paljon Ribotin sekoilua vähän kliinimmällä soundilla. Silti meikästä oli ihan siistiä, että joku oli Suomessakin joskus tällaista tehnyt, niin siistiä, etten osannut olla siitä yhtään pahoillani. Tämä päivä siis on ollut tällaista uuden ja vanhan välillä kuolemista ja uudelleensyntymistä, vaikkakin onneksi melko pienessä mittakaavassa. Huomenna vielä pitää käydä pari hommaa hoitamassa, mutta sitten koittaa taas unirytmien sotkeminen.

Tein eilen tätä juhlistaakseni pienen laulunkin, ja nyt sain sen ladattua youtubeen, joten tässäpä on Jeren Kodittomuus-laulu.

Marraskuu pitää varpaillaan taas.

Neljä vuotta mummon kuolemasta, kolme vuotta papan kuolemasta. Tasan neljä vuotta sitten, oikeastaan myös lähestulkoon minuutilleen, aloin kuunnella tätä levyä, eikä siihen heti loppua tullutkaan. Mielenkiintoista on se, miten mikään muisto, ei ääni, ei silmät, ei sanat, mikään ei ole haalistunut yhtään. Neljäkin vuotta on kuitenkin pitkä aika. Viimeisessä neljässä vuodessa tuntuu tapahtuneen enemmän, kuin koko elämässäni ennen sitä, enkä voi kertoa niistä näille ihmisille mitään, en muuten kuin unissani, joissa aina tasaisin väliajoin istun kahvilla Jalkalan pöydän ääressä ja keskustelen heidän kanssaan asioista. Ne unet ovat aikojen ja paikkojen tavoittamattomissa, jossakin alitajunnan syvyyksissä, vapaina sellaisista asioista, kuin todellisuus. Ne laittavat minut miettimään todellisuutta uudesta perspektiivistä. Miten paljon väliä on lopulta sillä, mikä on vain subjektiivisen hallusinaation kokemusta, ja mikä todellista, jos se subjektiivinen hallusinaatio vaikuttaa siihen miten toimit tässä fyysisten asioiden todellisuudessa? Jos jotakin, niin tämä fyysinen todellisuus on vain jokin yhteinen alusta, jolla me subjektiivisiin mieliimme suljetut olennot voimme käydä vaihtamassa kokemuksiamme, tuntemassa ja ymmärtämässä sen, ettemme ole tässä yksinäisyydessämme yksin.

Mietin tätä samaa monesti. Mikä on ajatuksen funktio? Miten ajatus mitataan? Se ei ole mitattavissa missään päin aika-avaruutta, vain sen vaikutus on. Ajatusprosessille on toki neurologisesti vastaava toimenpide aivoissa, mutta se ei kerro koko totuutta. Yksikään hetki, ei väliä miten pieni, ei ole yksittäinen ajatus. Se on jotain nestemäistä, joka pakenee kokemuksellisuuden määritelmiä, vaikka ajatusta voitaisiinkin analysoida kognitiivisena prosessina ja jonain neuronien välisenä leimahteluna. Siltikin pienetkin ajatukset, jo pelkkä ympäröivän todellisuuden havainnointi, tuntuvat kokemuksellisella tasolla kaikkia näitä "todellisuuden" vastineitaan isommalta, ajattomammalta. Ajatus on jotain sellaista, joka voi kasvaa vapaana ja kauniina vasta, kun kaikki ylimääräinen on poltettu ympäriltä. Kun häiriötekijät, ylimääräiset aistiärsykkeet ja kokemukselliset virittäjät poistetaan yhtälöstä. Siitä syystä kuuntelenkin ehkä mieluiten musiikkia, jossa voidaan hakata puolisenkin tuntia samaa sointua, koska se peittää kerrostaloasumisen mölyt, ja upottaa mielen johonkin riittävän transsendentaaliin kokemisen tasoon, jotta oikeita ajatuksia voi muotoutua.

Tästä syystä kuolema laittaakin taas sormen omalle suulle. Toki voidaan ajatella, että yksinkertaisuuden nimissä ne meistä, jotka mätänevät maan alla, ovat kuolleita, ja ne jotka homehtuvat maan päällä, ovat eläviä. Mutta onko ihminen täysin kuollut, jos joku kykenee muodostamaan hänestä täysin elävän kuvan itseensä? Jos joku muistaa sinut. Jos pystyt tuottamaan vielä tuskaa ja iloa toiselle ihmiselle, ohjaamaan häntä olemaan parempi ihminen? Uskon, että niin kauan olet jollain tasolla elossa, koska jokin perintösi elää vahvana muissa ihmisissä. Sitä miettii itsestäänkin, jätänkö minä tällaista jälkeä muihin ihmisiin? Eikä siihen tarvita kuollakaan. Sitä miettii monesti ihan arkisissakin kohtaamisissaan muiden ihmisten kanssa, että onko tässä tilanteessa jotakin sellaista, että se jättää ihmiseen muistijäljen, joka ohjaa hänen toimintaansa vielä joskus myöhemmässäkin vaiheessa.

Joka päivä sitä silti ajattelee noita ihmisiä jotenkin päin, kaipaa ja ikävöi, mutta on myös kiitollinen kaikesta siitä, mitä heidän kuolemansakin on minulle opettanut. Vaikka välillä on niin perkeleen eksynyt olo, ettei oikein tiedä kuka on, missä ja miksi. Mutta toivottavasti se ei minulle koskaan selviäkään, tai tästä elämästä voi tulla todella nopeasti todella tylsää.

Progress. Kai.

Godot

Tällaisenpa maalailin tässä iltani kuluksi, vaikkakaan siitä ei oikein valumat ja roiskeet tahdo erottua. Taulujen kuvaaminen on kyllä aina ihan helvetin ärsyttävää, kun ei ne näytä miltään, vaikka valoa olisikin enemmän, ja valo heijastuu saman tien jostakin kohtaa, jos sellainen on jossakin. Ärsyttävää. Sainpa sentään tätä yleistä rauhattomuuttani suunnattua edes jotenkin päin pitkäjänteiseen toimintaan, tein banaanikakun, maalasin tämän, luinkin vähän, ja on sitä aina välissä kerennyt soittamaankin jotain. Jos nyt vain saisi keskityttyä siihen lukemiseen vaikka enemmänkin, saisi nuo kirjaston kirjat palautettua Tampereen kirjastoon, ennen kuin pitää lähteä Lahteen. Palautus muuttuu huomattavan paljon epäkäytännöllisemmäksi siinä vaiheessa. Eikä tuossa nyt ole kuin kolme kirjaa ylipäätään, mutta aikaa ei ole kauheasti, ja Beckettinkin kohdalla saa englanniksi lukiessa olla kumminkin suht skarppina, että muistaa miltä sivulta lause alkoi.

Olisi mukava päästä jo soittelemaan musiikkia ihmisten kanssa, tai edes nauhoittelemaan musiikkia ihan rumpujenkin kanssa, olisi ainakin sellainen tarkoitus nauhoittaa Norman Bates Blues Bandille ihan sellainen levy, jossa on rummut ja ehkä vähän huutoakin. Tuollaiset asiat vain kerääntyvät päähän ja alkavat vaatia itseään toteutettaviksi. Se on toisaalta tietysti vain hyvä, mutta se meteli päässä kasvaa vähän liiankin kanssa, jos sitä ei pääse toteuttamaan mitenkään. Tuosta levystä tuli mieleen, että tässä syksyllä varmaan saadaan Kuristajan ja Jonen kanssa valmiiksi vihdoin ja viimein levy, jota olen odotellut pitkään. Tein jätkille pohjia juurikin edellä mainitulla mentaliteetilla, ja olen odotellut, että alkaisivat nauhoitella omia juttujaan niihin päälle. Nyt on kuulema syksyä kohti alkanut innostaakin enempi, joten odotellaan. Olisi myös siistiä käyttää niiden Misantropian kertosäettä Cut To Fitin keikkaintrona, jos oltaisiin pariin vuoteen jaksettu sellaisia käyttää. Joskus meillä oli, ainakin Babylonin aikaan käytettiin siihen tehtyä introa, mutta kun se oli niin pitkä, päädyttiin soittelemaan sitä ihan soittimilla, sitten ehkä hiipi ennemmin ajatuksiin se, että tehdään biiseihin itsestään sellaisia introja, että niitä voi käyttää ihan sellaisenaan. Parempi niin. Mitä vähemmän ylimääräistä, sen joustavampaa kaikki on. Sitä vähemmällä kikkailulla kaiken pystyy tekemään ja sitä paremmin se toimii siinä vaiheessa, kun kaikki ympärillä kusee.

Tänään on kyllä ollut musiikillisesti sekava päivä. Alku on lähtenyt käyntiin Dr. Johnilla, sitten on menty kaikenlaisen Suoli-Iskelmän kautta Swansiin, Author & Punisheriin ja nyt soi 3rd Trip. Kai sitä voisi laittaa myös The Kilimanjaro Darkjazz Ensemblet soimaan ja lueskella sitten, se on siihen tarkoitukseen ehkä parasta musiikkia.

Sunnuntait soi bluesina vaan.

Tyypillinen sunnuntai. Bluesit lähinnä Dr. Johnin johdolla ovat soineet koko illan, kun olen vanha ja kurttuinen tahdon pystyä tekemään jotakin tällaista. Nyt katselen Iskelmä-Suomi dokkarista, miten Jukka Kuoppamäki puolustelee new age hommia. Vähän turhan keskittymishäiriöinen olo tälle päivälle, olisi tarkoitus saada leivottua banaanikakku ja tiskattua, siivottua ja järjesteltyä asioita, mutta koko ajan näiden bluesien innoittamana eksyn Wurlitzerin äärelle opiskelemaan lisää. Se on silti hankalaa, kun yksin soittaessa ei pysy asiat niin hyvin läjässä kuin muiden ihmisten kanssa soittaessa. Rytmi on kuitenkin sellaista, johon ei tarvitse keskittyä, jos ihmiset ympärillä pitävät sen kasassa. Se antaa tilaa leikkiä ja luoda kaikennäköistä silppua sen rytmin ympärille, niin laulaessa, kuin soittaessakin. Tykkään aloittaa asia takapotkulla, eli siis mieluummin aloitan viimeisen tahdin lopusta, kuin ensimmäisen alusta, joka taas sitten ensimmäisen kerran jonkun ulkopuolisen "tuottajan" silmissä näytti siltä, että kiilaan, eli siis aloitan liian aikaisin. Ehkä se on jotenkin tällaisen suomalaisen rytmitajun väkisin opettamaa orientoitumista, lähes kaikki käännösiskelmätkin on järjestään raiskattu ja riisuttu kaikesta mielenkiintoisesta rytmistä, latistettu tasaiseksi ja harmaaksi mössöksi.

Suomi-iskelmä on muutenkin menestystarina siitä, miten lahjattomat ja taiteellisesti pystyynkuolleet ihmiset ovat onnistuneet antamaan vaikutelman pitkästä taiteilijanurasta, kun ovat alusta asti nojanneet muutamien muiden yksilöiden sävellyksiin ja sanoituksiin. Toki sitten on Topi Kärjet ja muut tehdastyöläiset, jotka ovat takoneet näitä ihmetyksiä vuosikymmenten ajan. En väitä, etteikö musiikkiteollisuus olisi aivan samanlaista kaikkialla muuallakin, siksi sitä teollisuudeksi sanotaankin, ja se siinä eniten ärsyttääkin. Pappa-vainaakin avautui viimeisellä ajelullamme juuri siitä, miten Katri Helenalle on koko ajan sävelletty niillä samoilla kapeilla skaaloilla kulkevia lauluja, että se pystyy ne vinkumaan. Ehkä juuri tästä syystä se arvostus Irwiniä kohtaan onkin kovempi, koska kaiken sen vähän turhankin paljon miestä vieneen renttuimagon alla oli nimenomaan oikeasti hyvä säveltäjä, joka teki asioita itse. Onhan Suomessakin toki tehty paljonkin hyvää iskelmää, joka soi myös melko bluesina suuren osan aikaa, vaikkei sitä ihan niin aina tajuaisikaan.

Nyt voisi koittaa riuhtaista itsensä tekemään asioita. Pitää pakata kaikki ne soittimet läjään, joita ei välttämättä kauheasti soittele tässä lähiviikkoina, ja viedä ne ensi viikolla ehkä jo Lahteen. Portugalista ei vieläkään ole kuulunut yhtään mitään ja pitäisi kai kohta jo osata päättää, että mihin suuntaan tämä elämä nyt on oikein menossa. Jos olisin vain yksin, minulle olisi aivan sama, mutta toisen ihmisen kanssa ollessa vastuu on kahdesta ihmisestä. No, kylläpä se elämä täältä kaikenlaisia palloja taas kuitenkin laukoo, koitetaan vaan pelata ne kaikki.

Nuorison kuva mediassa ja villi lauantai..

Immuniteetti alkaa antaa periksi heti, kun työtila alkaa hiipua pois päältä. Pari päivää olisi kuitenkin vielä edessä, että toivottavasti ei nyt ihan täyttä kuumetta iske vielä tässä viikonlopun aikana. Eilen tuntui siltä, että olisin voinut kirjoitella vaikka kuinka paljon enemmänkin, mutta päädyin lopultakin vain maalaamaan aavikkotaulun ja lueskelemaan nuorisoa koskevia tilastoja käsittelevää Nuorista Suomessa 2014, läpyskää. Melko pitkälle omien havaintojen mukaista informaatiotahan se kaikki on, juominen vähenee sellaisiin lukemiin, ettei se ole ollut siellä vuoden -87 jälkeen. Vanhempien alkoholin käyttö aiheuttaa suurimmat alkoholiin liittyvät ongelmat ja ahdistukset nuorten elämässä. Kannabiksen käyttö on tehnyt tasaista nousua, vaikka todellisuudessa uskon ja tiedän, että käyttäjäkunta on kaikkia tutkimuksia merkittävästi laajempi, suurinta osaa vain ei kiinnosta leimautua rikollisiksi, hukkapaloiksi tai muuten epäilyttäviksi.

Minusta on mielenkiintoista lueskella tätä ja verrata sitä median kuvaan nuorista. Pikkuhiljaa se on nimittäin alkanut kokea melko merkittäviäkin muutoksia. Siinä missä etenkin kiakkovierasjuhlien jälkeen kaikki nuoriso oli vain hulttioroskasakkivarkaita (paitsi tietysti sosiopaattiset kokoomusnuoret, joiden käytöksessä kukaan ei havaitse mitään moitteen sijaa), nyt on ollut paljon vanhusten auttamista, kiusaamiseen puuttumista, älykästä ja vastuuntuntoista toimintaa, joka saavuttaa jopa median huomion. Pilalla ei ole lapset ja nuoret, eivät ole koskaan maailman historian aikana vielä olleet, vaan kyyniset ja passiiviset aikuiset. Ne ihmiset, jotka sanovat, että ei kannata seurata unelmiaan, ei kannata toteuttaa itseään, ei kannata yrittää, ja kulkevat itse tuolla painekattiloina kunnes räjähtävät kuolemanpelkoonsa viidenkympin kynnyksellä. Mutta jokainen tyylillään, kaipa saatte parin vuoden päästä lueskella jotain omia kriisipostauksiani. Sitähän tämä toisaalta on ollut koko ajan, eikä se elämä oikeastaan yhtään mitään muuta olekaan. Pelkkää kriisistä toiseen kompastelua ja oman maailmankuvan ja persoonallisuuden jatkuvaa yhteensovittamista. Sille vain on tiettyjä nimiä tiettyjen vuosirenkaitten kohdalla, kun yksinkertaisemmat eivät muuten tajua pitää niitä systeemeitä käynnissä.

Tänään tehtiin Terhin kanssa siivoillessa ihan ohimennen teknobilelauantaibiisi. Nyt mennään kauppaan ja sitten tehdään bilelauantaimuchosnachos. Sitten voisi katsella lisää The Officea, vaikka siinä alkaakin olla melko raskas määrä ihmissuhdedraamaa periamerikkalaiseen malliin. Olisi kai sitä voinut katsoa brittiversiotakin, mutta ensimmäistä kertaa kävi Ricky Gervais ärsyttämään tosi paljon maneeriensa kanssa. Huomasin viime yönä, että meikän unet oli kuvattu samalla tavalla, kuin The Office, eli kai liika on liikaa kaikessa.

Kansallinen lattetwitterpsykoosi ja trendikästä mindfullnessia kouluihin.

Stubb taitaa kyllä ansaita kohta jonkinlaisen master degreen pihalla olosta. Ilmeisesti on toki aivan turhaa kirjoittaa hänestä mitään, koska hän on lopettanut itseään koskevan kirjoittelun seuraamisen, eli sulkenut itsensä kritiikin ulkopuolelle. Siinä missä Katainen oli ehkä jonkinlaisen "rehti suomalainen"-illuusion vallassa (menkää mihin tahansa  pitäjään etsimään yksikin yrittäjä, joka ei ole koskaan tehnyt yhtään hommaa pimeänä, ja annan teille taskussani joulukuusta 2012 pyörineen motivaatiotikkarin, jota kukaan ei vielä toistaiseksi ole teoillaan täysin ansainnut.) myymässä Suomea EU:n uhrilahjaksi Bilderbergin salaisissa rituaaleissa, on Stubb taas jonkinlaisessa lattetwitterpsykoosissa viilettänyt kansan tajuntaan luottamusta herättävällä hymyllä, joka tosin on viime aikoina hyytynyt melko tehokkaasti.  Enkä edes tarvitse tätä täysin absurdia twitter-feediä tähän avuksi. It's all about impressions.

Kokoomuksen pelottavin puoli on ehkä se, miten tasalaatuista väkeä se pystyy suoltamaan systeeminsä syövereistä vuodesta toiseen. Jos luulit Kokoomuslaisten olevan täysin todellisuudesta vieraantuneita ja kokaiinihuuruissa Suomea kohti työttömyyden jonkkaa köyhien kustannuksella ajavaa väkeä, kannattaa vielä tarkastaa nuorisojärjestön edustus. Retoriikka ei koskaan ole ollut Kokoomuksen ongelma. Puhetta riittää aina. Se puhe on vakuuttavaa, selkeästi artikuloitua ja täynnä hienoja sanoja. Itseasiassa Kokoomuslaiset on helppo tunnistaa nimenomaan puhenäytteen perusteella, ilman kuvaa, vaikka sekin antaisi yleensä tehokkaita viitteitä. Tuntuu, kuin koko porukalla olisi ollut aina sama puhe-opettaja, joka sparraa ja cheerleadaa koko porukkaa kohti seuraavia voittoja, vakuuttamaan itselleen omaa erinomaisuuttaan ja erityisoikeuttaan totuuteen. Vaikka tästä tekstistä voisi olla luettavissa tiettyjä antipatioita puoluetta kohtaan, minulle on siltikin aivan sama. Ei raha tee ihmisestä mitään mulkkua, mulkuilla vaan on taipumus seota rahasta. Eivätkä kaikki Kokoomuksen äänestäjät ole rikkaita. Muuten Suomen taloudella menisi helvetin lujaa. Minulle on aivan sama, kuka asiat tekee oikein, kunhan joku tekee ne oikein. Ja jos nykyisessä tilanteessa palkataan TE-keskuksen palvelukseen 18 uutta yritysvalmentajaa ja -konsulttia ja osaajaa, eikä yhtäkään psykologia, niin voidaan hyvällä syyllä sanoa, ettei kukaan tee tällä hetkellä juuri mitään oikein.

Kaikki ovat helvetin huolissaan rahasta. Rahaa ei tule, jos ei ole kasvua, kasvua ei tule jos ei olla kilpailukykyisiä, ja näitä litanioita voisi jatkaa maailman ääriin. Sitä rahaa kuluu tällä hetkellä kilpailukyvyn kannalta "turhiin asioihin", kuten syrjäytymisen vastaiseen sotaan, joka on Suomessa nyt isommalla volyymillä, kuin koskaan aikaisemmin. Miten tätä ongelmaa vastaan taistellaan? No tietysti kiristämällä etuuksien ja tukien saantiperusteita ja syyllistämällä, nöyryyttämällä, kiristämällä ja pakottamalla aikuisia ihmisiä. Työttömyys aiheuttaa ihmisissä kaikenlaisia psyykkisiä oireita, jotka lyhytnäköisten ihmisten silmissä johtuvat työn puutteesta. Heille ei ole tullut mieleen, että työpaikalla tavallisimmin on myös muita ihmisiä, ja ehkä tämä pahoinvointi saattaisikin pääasiallisesti olla ihmiskontaktien puutteesta, eikä työn puutteesta johtuvaa. Joten näitä ihmisiä pakotetaan sitten ottamaan mitä tahansa työtä vastaan, koska se mikä tahansa työ parantaa kaikki haavat. Se vaan ei juuri paranna taloustilannetta, koska siitä ei makseta mitään oikeaa palkkaa, ei ainakaan mitään sellaista, joka ei menisi valtion omasta pussista kuitenkin.  Raha ei tästä maailmasta lopu. Jaksaminen loppuu.

Sen lisäksi, että kaikki pahoinvointi johtuu ihmisten jääräpäisyydestä pitää kiinni jostakin yhteisistä sopimuksista vain muutamien ihmisten hyödyn vuoksi, tästä iso osa (ei tietysti kaikki) olisi korjattavissa yksinkertaisilla liikkeillä. Pidettäisiin huolta siitä, että ihmisillä on muita ihmisiä. Ihminen, jolla on sosiaalisia kontakteja, verkosto ihmisiä, joiden parissa tulee oikeasti ymmärretyksi, ei koe työttömyyden aiheuttamaa eristymistä läheskään niin kovana kolauksena, kuin ihminen joka jää täysin yksin. Panostamalla koulutukseen, kouluviihtyvyyteen, sosiaalisten taitojen oppimiseen, empaattiseen ihmisyyteen kasvamiseen voitaisiin ilman mitään varsinaisia leikkauksia säästää varmasti muutamia miljoonia, kun ei olisi vastaavan kokoista tarvetta kaikille korjaaville toimenpiteille. Meillä on valta valita, teemmekö ennaltaehkäisevää, vai korjaavaa työtä. Pääasiassa tässä lamassa on tehty kaikki samat virheet, kuin edellisessäkin. Leikataan nuorisotyöstä, opetuksesta, kirjastoista, kaikesta sellaisesta joka edistää ihmisten hyvinvointia, koska se on hömpötystä. Ihminen tarvitsee hömpötystä voidakseen hyvin. Ja hyvinvoivat ihmiset kestävät kaikenlaisia takaiskuja paremmin.

Olen miettinyt sitä, että keräisin ympärilleni joitain sellaisia päteviä ihmisiä, joiden tiedän tajuavan näiden hommien päälle, ja alkaisin kehitellä omaa hanketta. Sen tarkoituksena olisi järjestää ainakin kouluille sellaista ihmisyyteen kasvamiseen tähtäävää toimintaa, jonka tavoitteena ei olisi minkäänlainen suoriutuminen ja stressin keskellä pyristely, vaan nimenomaan se, että oppii olemaan. Ihan vaikka hiljaa ja itsekseen, ilman mitään ylimääräistä melua. Melulla tarkoitan niin henkistä kuin fyysistäkin meteliä. Sellaista systeemiä, jossa ihminen joutuu oikeasti katsomaan itseensä ja kysymään, kuka minä olen ja mikä minun paikkani tässä yhteisössä on, missä minä olen hyvä, millaisella paletilla tämä minun pääni oikein pelaa?  Tulla tietoiseksi paitsi omista vahvuuksistaan, myös niistä asioista, joissa tarvitsee muiden ihmisten apua ja tukea. Koska meillä kaikilla on niitä asioita, joissa tarvitsemme muita ihmisiä. Ja vaikka tämä nykyinen Pärjäämisyhteiskuntamme koittaakin sen kovasti kieltää, ne ovat juuri ne pisteet, jotka tekevät meistä ihmisiä. Meistä kukaan ei ole minkäänlainen erityinen lumihiutale. Me olemme kaikki samassa veneessä, ja meillä kaikilla on jotain annettavaa. Eikä kukaan meistä ole koskaan valmis, ei ole mitään kiveen hakattua minuutta, vaan nopeita päätöksiä, jotka kasaantuvat joka hetki päällekäin, ja muodostavat jonkinlaisen epämääräisen ja harhaisen käsityksen persoonallisuudesta päähämme. Jos joku maksaa meikän vuokran ja vähän safkarahaa päälle, lähden pyörittämään tätä vaikka useammallekin koululle saman tien. Vaikka perjantai-iltana osallistuminen saattaisikin jäädä hieman köyhäksi.

Viimeinen Torven keikka ainakin tältä vuodelta.

Eilinen keikkareissu meni ihan mielenkiintoisesti. Tulin duunista, pakkasin autoon muutaman pahvilaatikon, läjän tauluja ja tämän pienen perheeni, ajelin Lahteen ja lastasin romut uuteen yksiööni, eli veljeni keittiöön. Siellä on nyt tutuille taidenäyttely, Eetun piikkiin kahvit ja keksit! Vähän aikaa kahviteltiin siinä, sitten lähdettiin hakemaan romuja treenikseltä ja mentiin suorilta Torveen. Siellä edessä oli tuttua ohjelmaa, odottelua, soundcheck ja odottelua. Koska en vieläkään tiedä Portugalin kuviosta yhtään mitään, saattoi tuo eilinen olla viimeinen Torven keikkani kahteen vuoteen. Voi myös olla, ettei se ollut, mutta suhtauduttiin siihen kuin viimeiseen. Päätettiin, että tämä viimeinen Torven keikka, joka soitetaan torstai iltana, alkaa tasan kello 21.30, kestää sen aikaa kun kestää, ja sitten se on siinä. Ne ovat paikalla, jotka ovat paikalla, ja muille se on vähän niinkuin voivoi. Ja suunnilleen niin se menikin. Soitto lähti kulkemaan melko hyvin, huomaan vain, että olen tulossa kipeäksi, kun meinaan tukehtua limaan koko ajan ja pitää juoda vettä vähän enemmän, kuin tavallisesti. Parhaina päivinä ei tarvitse juoda yhtään mitään, tai joku yksi nopea huikka vettä jossain puolessa välissä keikkaa.

Tuntui jotenkin oudon "duunarilta", kun lähti melkein heti oman keikan ja kahvin jälkeen ajelemaan takaisin Tampereelle, mutta olihan sitä nyt kuitenkin kerettävä ihmisten aikoihin takaisinkin, jotta pääsee joskus nukkumaan ja tänä aamuna duuniin. Olen silti tyytyväinen keikkaan, virheineenkin se oli juuri sellainen kuin tahdoin sen olevan, kourallinen tyyppejä, pääasiassa niitä ihmisiä, jotka ovat pelastaneet meidät kusesta monet kerrat (etenkin Tero, Raxi ja Miro, oli todella hienoa, että olitte paikalla!) eikä mitään ylimääräistä. Oli myös hauska huomata, ettei meidän naamat ihan vielä ala Jarttuakaan vituttaa, vaikka siellä joka viikko ollaankin. Heti sen jälkeen ajeltiin kotiin ja nopean suihkun jälkeen kävin nukkumaan ja mietin, että elämä on ihan siistiä.

Internet on tuonut eteen tällä viikolla niin paljon kaikenlaisia hölmöjä kyselyitä, että olen huvikseni jalostanut ajatusta, jota esittelin Terhille jokin aika sitten: Internet on jumala. Me etsimme jumalaa läpi koko historian, ja lopulta löysimme sen, se on juuri meidän näköisemme, tai oikeammin me olemme juuri sen näköisiä, kaikkine kissavideoineen ja pierupornoineen se kuvaa juuri meitä. Nyt kaikki typerät "minkä ikäisenä kuolet?", "millainen sammakko olisit?" "kenen kanssa tahtoisit harrastaa tandem-fillarointia Ranskan maaseudulla?"-kyselyt sitten ovat rukouksia, joihin saadaan vastauksia täyttämällä monivalintakysymyksiin vastauksia. Onhan se nyt ainakin kivempi ajatus, kuin se, että monikansalliset yritykset seulovat persoonaasi ja kiinnostuksen kohteitasi voidakseen kohdentaa sinulle mainontaa ja filtteröidäkseen sinut kaiken sattuman mahdollisuuden ulkopuolelle omaan pieneen filtterikuplaasi, jossa kaikki perustuu selaushistoriaasi ja keskiyön noloihin nettihakuihisi.

Nimim. edelleen kiinnostaa kuinka monta litraa spermaa jäteveden puhdistamolle kulkeutuu vuodessa.

Poliisin asemasta ja keinoista. Ja taas vähän nuorisotyösaarnausta.

Eilen kuuntelin radiosta uutisia ja tänään katsoin A-studion keskusteluohjelman, joissa käsiteltiin poliisin vaikeutuneita olosuhteita ja yleistä ahdinkoa. Jari Aarnion kiipelistä nyt tietävät jo varmaan kaikki, ja lapsellisen sokeasti dualisminsa kautta maailmaa katsovat kauhistelijat ihmettelevät vielä vuodenkin jälkeen, miten tuollaiset hyvän vartijat kykenevätkään tekemään minkäänlaista pahaa, eikö joku maaginen sädekehä estäkään niitä sotkeutumasta huumebisneksiin ja rikolliseen toimintaan. Ei. Ei ole olemassa mitään hyvää tai mitään pahaa, on vain ihmisten välisiä sopimuksia moraalista, eikä niitä rajoja vartioi mikään muu, kuin ihmisten sopima moraali ja omatunto, joka on se jätkä päässä, joka sanoo, ettei pitäisi syödä enää yhtään muffinsia, mutta jota kukaan ei koskaan kuuntele kumminkaan, koska se on lopultakin aika ikävä jantteri. Poliisin sisällä huumepoliisiiin suhtaudutaan "Aarnion rosvojoukkona", työilmapiiri on huono ja kukaan ei uskalla tulla kommentoimaan uutisia omilla nimillään, koska pelkää POLIISIN aiheuttamia seuraamuksia. Eli siis ilmapiiri on hyvin monelta osin tulehtunut ja "paha" näiden "hyvisten", oikeuden ja lakien vartijoiden keskuudessa.

Poliisin mukaan huumerikokset ovat lisääntyneet, vaikka niiden tutkinta ja ratkaisu on romahtanut viime vuodesta. Osaltaan tätäkin tilastoa hämää tosin se, että viime vuoden syksylle sattui yli 140 ratkaisun epätavanomainen piikki, ja todellisuudessa luvut ovat lähellä normaalia, vuoden 2012 vastaavaa lukua. Poliisin huolena on siitä huolimatta, että koska huumeita on enemmän, ne "jäävät kadulle". Tämä sanavalinta aiheutti itsessäni pientä hirnumista. En usko, että poliisin tarvitsee varsinaisesti pelätä huumeiden kadulle jäämistä, kyllä ne nistit ne sieltä pelastaa. Tässä puhutaan siis kumminkin törkeistä huumausainerikoksista, ei kannabiksesta, joka nyt alkaa vielä näennäisestä laittomuudestaan huolimatta tehdä jo omaa pesäänsä kansan kollektiiviseen tajuntaan.

Yksi ihan hauska ja mielenkiintoinen asia tuossa kuitenkin ilmeni myös ikään kuin sivussa. Räsäsestä on tullut Suomen kansalle ikäänkuin automaaginen taikasana. Jos Räsänen on jotain mieltä, kansa on aivan toista mieltä, oli asia mikä hyvänsä. Äärimmäisimpänä esimerkkinä toimikoon se, että kun Päivi Räsänen vihdoin ja viimein pitkän kiertelyn jälkeen toteaa, että luottamus Suomen poliisiin on nyt horjunut, yhtäkkiä gallupeissa kansa näkeekin poliisin erittäin luotettavana. Senkin huomioiden, että sieltä lähti nyt iso osa huumepoliiseista tutkintavankeuteen vuosia jatkuneista huumebisneksistä. En jaksa oikein uskoa, että tässä on kauheasti väliä sillä, miten luotettava poliisi itsessään on, vaan lähinnä sillä, mitä Päkä sanoo. Kansa jaksaa vihata ja syyttää sitä ihmistä melko eksessiivisellä innokkuudella. Itse en aina edes jaksa välittää, lähinnä ihmetyttää se, miten tuollaisessa asemassa annetaan olla ihmisen, jonka oma vakaumus määrittää koko maan sisäpolitiikkaa noin suuresti. Toki meillä jokaisella on oma etiikkamme, mutta älykäs ihminen antaa siinä yhteydessä tilaa myös muille näkemyksille, eikä yritä runnoa omien pelkojensa ajamana kaikkia omia käskyjään valtion laeiksi asti. Tai mistä minä tiedän, ehkä suurin osa ihmisistä toimisi kuitenkin aivan samalla tavalla. Suomalaisia tosin saattaa suuresti ärsyttää lähinnä se, että suurin osa Räsäsen innosta on kohdistunut alkoholipolitiikkaan. Jospa vain saataisiin ihmiset kiinnittämään samalla innolla huomionsa vaikkapa lastensuojelulakiin...

Poliisit ovat myös huolissaan "vinkkimiestoiminnasta", eli suomeksi vasikoinnista. Kun tietolähteet pitää rekisteröidä, rosvot eivät uskalla puhua poliisille, eivätkä poliisit rosvoille. Radiossa joku poliisi pohti epäuskoisena, että "mitä meidän nyt pitäisi nyt oikein tehdä?" Ensimmäinen ulos puuskahtanut ajatukseni oli "HOW ABOUT DOING YOUR JOB?!" Vaikka sillä kai oma merkityksensä poliisin työssä on, vaikutti tuo lähinnä itkemiseltä siitä, että joutuu pelaamaan reilua peliä. Ei meilläkään muksuna rosvoa ja poliisia leikkiessä mitään vasikoita ollut, oli rosvoja ja oli poliiseja. Toisaalta, jos jotkut poliisit ovat rosvoja, kai jotkut rosvot tahtovat leikkiä myös poliisia. Poliisiylijohtaja Mikko Paatero tosin painotti vasikoinnin olevan vain pieni osa poliisin "salaisten pakkokeinojen leegiossa", mikä oli melko mielenkiintoinen ja epämääräinen lipsahdus. Salaiset pakkokeinot kun eivät demokraattisessa valtiossa kuulosta kauhean luottamusta herättävältä toiminnalta, mutta kai sitä tarkoitetaan lähinnä jotain Suojelupoliisin FBI-larppia.

Keskusteluohjelman lopussa ei oikein tuntunut löytyvän konsensusta. Huumepoliisin nykyinen johtjaa oli laittamassa pääpainon nuoriin, kansanedustaja Kari Tolvanen olisi laittanut sen järjestäytyneen rikollisuuden kitkentään ja Paatero olisi mielestäni ihan oikein laittanut sen alkoholin aiheuttamien ongelmien kitkentään. 80% kaikesta vakavasta rikollisuudesta liittyy kuitenkin alkoholiin, ei edes koviin huumeisiin. Ja se on tehty täällä lailliseksi. Uskoisin, että monien muiden aineiden kanssa riskit olisivat lähinnä terveydellisiä, kuin rikosseuraamuksellisia, mutta minä en ole oikea ihminen arvioimaan sitä. Tahtoisin vain nähdä sellaisen yhteiskunnan, joka osaa suhtautua aiheuttamiinsa vaurioihin ja lieveilmiöihin vastuullisesti ja älykkäästi. Ei kukaan muksuna sano, että tahtoo olla isona narkomaani tai alkoholisti. Heille ei vain kerrota, että monissa heidän unelma-ammateissaan nämä asiat tulevat ikäänkuin sivuoireina. Olin joskus pitämässä päihdeputkea kutosluokkalaisille, ja itseäni vähän kuvotti se pelottelumentaliteetti, 80-luvulta peräisin olevat, urbaaneihin legendoihin perustuvat "tositarinat" ja kaikki muu vanhan maailman hölynpöly, jota vielä tällä vuosikymmenellä koettiin relevantiksi valistusinformaatioksi. Itse pidin huolen siitä, että oma osuuteni alkoholista oli keskusteleva, avoin ja rehellinen.

Ilokseni sain myös huomata, että tulevillakin nuorilla on omat aivot, joita he osaavat kyllä käyttää vanhempien mahdollisista huonoista esimerkeistä huolimatta. Siksi myös toivon, ettei nuoria huumevalistustyössä aliarvioitaisi. Silti ne tilanteet ovat vähän hankalia, koska kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. Mikäli olet kaupungilla töissä, kantasi on oltava kaupungin kanta, koska et ole töissä omana itsenäsi. Olet osa järjestelmää. Tämä on se suuri ristiriita, joka minut tuolta sektorilta ajoi pois. Ei se, että olisin jotenkin "huumemyönteinen", vaan se, että en kannata pelottelua ja valehtelua. Se leimaa, syyllistää ja vaikeuttaa huumeiden aiheuttamien ongelmien hoitamista, ja romuttaa yhteiskunnan omaa asemaa informaation jakajana. Mitä luulette tapahtuvan, kun suhteellisen mustavalkoisesti ajatteleva 16-vuotias huomaa, ettei hän kuorinutkaan itseään poltettuaan pilveä ensimmäisen kerran, vaan hänellä oli ihan mukava ja rauhallinen ilta vaikkapa kavereiden ja musiikin parissa? No, koska yhteiskunta valehteli tästäki, se on luultavasti (ja erittäin todennäköisesti, tietysti) valehdellut aivan kaikesta muustakin. Nuoret oppivat toisiltaan nyt nopeammin, kuin koskaan. Kaikki se tieto ei ole oikeaa tietoa, vaan osaltaan myös epämääräistä "fiilistä". Tästä syystä aikuisen ja nuoriso-/sosiaalityöntekijän tulee olla luotettava ja helposti  lähestyttävä ihminen, joka kykenee jakamaan informaatiota kiihkottomasti ja rehellisesti, toisaalta myös kaikki omat vaikuttimensa ja sokeat pisteensä tiedostaen. Tätä kautta voidaan rakentaa sellaista yhteiskuntaa, jossa poliisin tarvitsee kytätä näitä "mitättömämpiä" asioita yhä vähemmän, ja ihmiset voivat jopa itse tunnistaa omia ylilyöntejään ja hakeutua hoitoon, ilman nykyään välttämätöntä poliisin väliintuloa ja monesti pysyvää ja pitkäaikaista leimaa.

Ajatusten purkua.

Tässä maassa on nyt kyllä menossa sellaisia Kokoomuksen backhand -muuveja, ettei niitä voi olla ihan vähän halveksimatta.. Eri asia olisi, jos pelisi olisi jotenkin reilua ja avointa, mutta kun aivan järjestään kaikki tuntuu perustuvan median manipulaatiolle ja propagandalle, vaikkakin myös kriittisiä ääniä sallitaan (toki niiden pitää olla äärimmäisesti yksinkertaistettua populismia, että pointti menee sitten varmasti tyhmemmänkin kalloon.) tiettyyn rajaan asti. Yksi suurimmista asioista on tämä NATO-kysymys. On aivan sama, kuinka monta kertaa Dumasta kaivetaan joku venäläinen arvotantta kertomaan, ettei Venäjää oikeastaan ihan kauheasti kiinnosta, mitä Suomessa tapahtuu, niin ei taida mennä enää päivääkään ilman, että iltapäivälehdet lietsovat kauhua ja terroria kansassa. Ja kun ikäväksemme ilmeisen suuri osa tästä maasta tuota ripulisohjoa tiedonlähteenään käyttää, niin sillä on helvetin iso merkitys. Pääministeri teki eilen jo lainaamassani puheessa selväksi, että Suomi on valinnut "läntiset arvot" ja instituutiot vuonna 1995 ja niiden mukaan nyt mennään (=NATOon.), pois siltä "harmaalta alueelta", jossa Suomi on koko menneisyytensä ollut. Silti on tärkeää pitää hyvät kahdenväliset suhteet Venäjän kanssa, elikkä siis mennä kaikesta huolimatta takaisin sille harmaalle alueelle. En oikeasti usko Suomen kiinnostavan Venäjää yhtään, ennen kuin täältä aletaan heilutella puukkoa. Mutta se on nyt sitten siinä. Kuten Jourgensenin Alkin tietää, Fear is Big Business.


Yksi toinen asia taas on tämä työttömien olojen kiristäminen. Pitkin vuotta on luettu kaiken näköisiä uutisia milloin mistäkin aiheeseen liittyvästä, lähinnä orjatyöhön pakottamisesta ja työkkärin käsittämättömyydestä, josta hallituksen linjauksilla tahdotaan tehdä vielä entistä käsittämättömämpi. Tampereella tulee voimaan provisio-pohjainen järjestelmä, jossa työkkärin työntekijä saa provisiota palkkaan sen mukaan, mitä useampia paikkoja hän osoittaa työttömille. Tämä on todella, TODELLA vaarallinen kehityssuunta. Siitä lupaillaan systeemiä, jossa myös TE-keskuksen työntekijä joutuu jalkautumaan ja tutustumaan paikkaan yhdessä työttömän kanssa, mutta en juuri pidättelisi henkeäni tämän puolen toteutumisen kanssa. Sen sijaan se, mitä tämä motivoiva tukitoimi tulee taas tekemään, on rampauttaminen. Työkkäriltä tulee useampia työhönosoituksia vielä herkemmillä perusteilla (työttömän on vastaanotettava työpaikka 80 kilometrin säteellä kotoaan, mikäli työmatkoihin menee alle kolme tuntia päivässä.), ja kieltäytymisestä seuraa tuttu ja turvallinen karenssi.

Kohta pääsen itse testaamaan tätä systeemiä käytännössä, kun työsopimukseni loppuu ensi tiistaina määräaikaisena. Joulukuulle on tiedossa yksi viikon keikkaduuni, ja tässä välissä ja sen jälkeen saan sitten palata ah niin tuttuihin virastosotiin. Sittenpä nähdään. Työttömistä on tehty poliittisen taistelun ja erilaisten järjestöjen ja aatteen ihmisten keppihevosia. Kaikki ovat aina puhumassa työttömien suulla ja parantamassa heidän asemaansa, mutta aika harvalta työttömältä kuitenkaan kysytään, mitä he ovat itse mieltä, tai mitä he haluaisivat tehdä. Siksipä juuri minäkään en tahdo puhua kenenkään muun puolesta, koska olen niin väsynyt katselemaan sitä, miten ihmiset vain ratsastavat toisilla ihmisillä omiin tarkoitusperiinsä. Olen katsellut tätä asiaa melko monelta puolelta aitaa, ja se ei koskaan ole ihan niin yksioikoinen, kuin mitä mediassa tai internet-ölinässä annetaan ymmärtää. Nyt menen keittelemään päiväkahvit, josko sitä vähän rauhoittuisi. Ihmisten silmille kuseminen vain ottaa aina päähän, etenkin jos se tehdään mielikuvien ja manipulaation kautta. Yksi leveä hymy on joskus parempi ase, kuin miljoona kalashnikovia.

Hämärän valtakunta.

Vaikka tulevaisuuteni on tällä hetkellä melko epäselvä, tai oikeastaan ehkä juuri siksi, ilmoitin itseni poste restanteen joulukuun alusta lähtien. Ei tunnu kovin järkevältä muuttaa kenenkään nurkkiin kuukaudeksi, kun ei vielä tiedä, pitääkö seuraavaa kämppää etsiä Portugalista vai Lahdesta. Siinä on kuitenkin välissä sellainen 4 500 kilometriä, että pitää olla tarkkana, ettei valitse väärin. Mutta jos ei lähtöä tulekaan, mietin kahta vaihtoehtoa. Joko lähden pyörimään tuonne jonnekin yli tämän kylmän vaiheen, jonka jälkeen tullaan takaisin Suomeen ja keskitytään vaihteeksi musiikkihommiin, tai sitten ylipuhun jätkät siihen, että muutetaan Portugaliin tai Espanjaan, vuokrataan (mahdollisine perheinemme) joku ranchi jostain ja laitetaan sinne kaikenmaailman studiot ja muut pystyyn ja elellään siellä elämämme onnellisina puoliväliin asti. Tai ainakin vuoden, pari. Mutta en tiedä, mitenkä innoissaan ne siitä olisivat kuitenkaan. Minusta se kuulostaisi ihan hyvältä, jopa aivan mahdolliselta.

Tämä maa kiinnostaa minua yhä vähemmän ja vähemmän. Ihmiset täällä ovat pääasiassa mukavia ja älykkäitä, muutamia kyynisiä paskapäitä lukuunottamatta, mutta ikäväksi ne kyyniset paskapäät pyörittävät tätä maata ja kusevat asiat kaikilta niiltä hyviltä, älykkäiltä ja hienoilta ihmisiltä, joita heidän pitäisi kuunnella, jos tahtoisivat tehdä mitään järkeviä päätöksiä. Alan väsyä tähän tyhmyyden aikakauteen, joka nyt on vallalla. Tiedän, ettei se ole mitenkään vain Suomen ongelma, vaan aivan globaalia tautia tässä podetaan. Se voitaisiin ratkaista aivan pienillä eleillä ja teoilla, nälänhätä voitaisiin paikata kaikkea ruokatuotantoa pikkuisen uudellen kohdentamalla kertaheitolla, me heitetään joka päivä enemmän safkaa pois, kuin mitä tällä pallolla on syöjiä. Ihan vain rahan takia. Stubb sanoi tänään radiossa, että hänen mielestään raha on aina ollut maailman paras rauhan väline. Käsityskykyni ei edes riitä tuon lauseen tyhmyyden hahmottamiseen. Miksi? Täksi.

Toki nämä lausuntoni ovat enemmän kuin vähemmän syksyn värittämiä. Olotila on ristiriitainen, kun toisaalta ei tarvitse pyristellä lainkaan minkään luovan työn eteen, mutta kyllä sitä silti kokee itsensä melko väsyneeksi. Eikä se johdu vain pimeydestä, pimeys itsessään on ihan kiva, kun on oikeasti pimeää, eikä vain hämärää. Se on tuo päivittäinen twilight zone, joka saa ärtyneeksi, kun ei pysty varmuudella sanomaan missään vaiheessa, mikä kellon aika oikein on. Toisaalta se on aivan sama, kun päivä on kuitenkin jaettu lähinnä duuniin ja muuhun, se riittää ainakin toistaiseksi, kun sitä muuta vaan tajuaa pilkkoa vielä pienempään palaseen, jonka nimi on uni. Se ei aina meinaa ihan muistua mieleen, mutta toisaalta tässä on ollut sen verran miettimistä, että kokee olevansa jo yhdeksän aikaan aivan loppu ja väsyksissä. Siihen saattaa toisaalta pimeyskin vaikuttaa ihan vähän. Taidanpa kuunnella tuon Pig Destroyerin Book Burnerin läpi, kun se kuulosti ihan hyvältä. Vaikka sille on käynytkin ehkä vähän sama, kuin meidän Doorsille, kitarat saisivat olla vähän kovemmalla. Toisaalta koskapa kitara voisi soida liian lujaa?

Swansin keikkakin olisi tässä parin viikon päästä. Olisi kiva saada ne matkatukirahat, jotta voisi tuhlata rahansa sitten siihen. On melko mielenkiintoista, miten kaikki yhteydenpito sieltä päin on lakannut, toisaalta niillä kuulema on parin viikon käsittelyaika ja viikko sitten taisi lopultakin olla kaikki asiat kunnossa ja toimitettuna, eli kaipa se peukaloiden pyörittely jotain auttaa. Ainakin aika kuluu. Kodittomuus here I come!

Houses of Voodoo III

Tässähän kerkesi sunnuntainsa ratoksi taas duunailla muutaman biisin läjään, kun aloitti riittävän aikaisin. Keikan jälkeisellä matalalla äänellä on mukava lueskella tekstejä ja kähistä. Ääni madaltuu sopivasti tuonne D:n hujakoille, normaalisti se on luonnollisimmillaan F:ssä, joten tulee siinä vähän pudotusta. Tässä on enemmän taas rytmivetoista kampetta ja voodoota, joten laitoin tämän kolmantena Houses of Voodoona. Siinä on paljon kaikkea pientä erikoista, ensinnäkin soitin NOKKAHUILUA, soitinta, jota en uskonut olevan mahdollista soittaa mitenkään siedettävästi. Saipa siitä kuitenkin jonkin hajun, kun vain otti sen lapaseen ja lähti kokeilemaan. Se kuulostaa sopivan mielipuoliselta kaiken muun keskellä. Vireitä tuossa taitaa olla aika monta, pari droppi D-juttua, parissa biisissä CGCGCD, perus E:tä ja oliko jossain vielä F#. Vireillä on mukava leikkiä, koska se opettaa soittamaan asioita melko kokonaisvaltaisella tavalla, niin ettet jämähdä vain yhdelle mukavuusasteelle. Se tekee soittamisesta mielenkiintoista ja tuo toisaalta taas niihin vanhoihinkin juttuihin jotain uutta näkökulmaa.

Rumpupuolella on käytetty taas maalipönttöä, roskaämpäriä, Meinlin rumpua, musaopiston jätelavalta löydettyä tamburiinia ja suolasirotinta. En usko, että äärettömän kalliissa värkeissä olisi samalla tavalla voodootakaan. Delay-pedaalikin oli melko kovassa käytössä, mutta aika ison osan niistä raidoista karsin kuitenkin pois, kun liika on liikaa. Viimeiseen biisiin tajusin kuitenkin tehdä vähän huminaa ja muuta häiriöääntä. Tuollaisten juttujen oppimisen jälkeen sitä aina tahtoisi johonkin bändiinkin soittamaan kitaraa, että voisi käyttää niitä hyödyksi kaikessa muussakin. Kitarasta on alkanut saada huomattavan paljon enemmän irti, kun on alkanut käyttää sitä yhä enemmän ja enemmän lyömäsoittimena. Viimeisen biisin slidet on soitettu nokkahuilun suuosalla, ja siksi se välistä lipsuu kieliltä. Oikea slide olisi tietysti ollut metrin päässä, kun olisi vain noussut perseeltään ja ottanut sen. Tässä se nyt on, Bandcampista senkin voi ladata ilmaiseksi, jos siltä tuntuu.



Nyt pitää kai alkaa miettiä jo jotain syömispuoltakin taas, tähän on mennyt oikeastaan koko päivä, niin ei ole sillä tavalla tajunnut miettiä muuta. Sitten yhtäkkiä vain huomaa olevansa nälissään. Keikasta sain eilen kympin, mutta se meni bensavalon sammutukseen, että pääsee maanantaina duuniin. Tukihommat pyörii vieläkin jossain byrokratian suuressa, mutta yllättävän kireässä perseenreijjässä, josta ne ei oikein tunnu liikkuvan eteenpäin. Olisihan se ihan jees pikkuhiljaa jo alkaa saada rahaakin, kun sitä kerta on luvattu..

Kesärenkaat vituttivat autoilijaa.

Kesärenkaat ja "talven yllättämä autoilija". No, eihän se mitään yllättänyt, kun eilen katselin lumen satelevan hiljalleen, tiesin, että tänä aamuna vituttaa. Yllätys koitui lähinnä siitä, kuinka sileät kesärenkaani olivatkaan. Pakko tuhlata rahaa niihinkin jossain välissä. Olin kolmessa kohtaa poikittain sutimassa tiellä vilkut päällä, mutta kun vähän "uudelleen suunnitteli" reittiään, pääsi sinne minne kai olikin menossa, mutta ei se mitenkään helppoa ollut. Jos nyt huomenna sitten saisi renkaat vihdoin vaihdettua, huomasin kesken operaation, ettei autossa olekaan tunkkia ja avainta, vaikka niin luulinkin. Eetu tuo huomenna ennen keikkaa, ja sitten operoidaan ja bondataan taas huolella. Vielä pitäisi käydä kirpputorilla hakemassa loput romut pois ja rahaa, jotta voidaan ostaa ruokaa. Pitää siitä rahasta kyllä rautalapiokin osta. Kaivan oman hautani, jos ei sille muuta käyttöä tule.

Niskakivut ja kaikenlainen muu vammaisuus alkaa edellisen keikan jäljiltä antaa periksi, juuri sopivasti huomista Vastavirran keikkaa varten. Saa nähdä millaista siitä tulee, ollaan aivan erilaisten bändien kanssa mesoamassa siellä, joten jännittäähän se taas hieman erilailla. Toisaalta on aivan sama, ollaan viimeisenä, eli toimitaan sitten valomerkkinä ja tyhjennetään koko baari ihmisistä. Jostain syystä ei olla Vastavirralla soitettu ensimmäistä keikkaa lukuunottamatta kauhean hyviä keikkoja. En tiedä mistä se johtuu. Varjobaarissa on kuitenkin ollut vaikka kuinka monta hyvää keikkaa, mutta tuonne toiselle laidalle mennessä sitä ei jotenkin vain osaa. Jänskättää sitä kai erilailla, tai en tiedä. Keikat on tosin niin absurdeja tilanteita kaikin puolin, ettei taida olla yhtään asiaa, joka ei vaikuttaisi siihen miten ne menee. Aivan kaikki edellisyön tyynyn asennosta syömisajankohtaan, ruokaan, keikkapaikan ilmastointiin ja auton bensatilanteen stressaamiseen, kaikella on oma vaikutuksensa.Parhaiten soittaa silloin, kun vituttaa tai tuntuu siltä ettei mistään tule mitään.

Nyt jotenkin loksahteli palikat paikalleen, ja sisäistin Corrections Housen, tuon Scott Kellyn, Mike IX Williamsin ja "niiden muiden jätkien" projektin, joka on pääasiassa konelooppeja, kitaraa, saksofonia ja delayta, jonka päälle on luettu, huudettu ja lauleskeltu Mike Williamsin tekstejä kirjasta Cancer As A Social Activity. Löytyi kyllä juuri oikeaan saumaan ja napsahti samantien täysillä kuunteluun. Etenkin Last City Zero, jossa on pohjana Scott Kellyn loistava, aina kylmät väreet läpi juoksuttava Figures, tuntuu, että Williamsin tekstit maalaavat jotenkin todella vahvan kuvan New Orleansista tulvien jälkeen, paikan, jossa ihmiset yrittävät selvitä, korjata sen minkä voivat ja jatkaa eteenpäin. Kun ensimmäiset informaatiot tästä bändistä tulivat vuosi sitten, en pitänyt sitä oikein minään. En ollut henkisesti kypsynyt tätä nimenomaista vuotta kaikkinensa, jotta olisin voinut ymmärtää sitä kaikkea. Onneksi sentään nyt, eikä myöhemmin, koska kyseessä on kyllä yksi parhaista levyistä, joita tässä on omiin korviin sattunut tämän vuoden puolella.

Mudpeople

Löytyihän siihen soittamiseen ja musiikkiin taas fiilis. Sitä miettii välistä, miksi ei aina tee sellaista musiikkia, jota kuulee päässään koko ajan. No, lähinnä siksi, ettei meillä ole täällä mitään raskasta, kirskuvaa, ruosteista metallia rämisteltävänä, mutta akustisten soitinten puitteissa aloin päästä aika lähelle. Kyllähän tuossa ehkä Swansien ja Tom Waitsin ja muiden vastaavien vaikutus kuuluu, mutta se nyt ei nähdäkseni ole koskaan negatiivinen asia. Vielä kun saisi jotain tämän suuntaista tehtyä järjettömän kovalla säröllä ja voimalla, saisi nuo nostotkin vähän uudelle tasolle. Kaikki äänet omaani, maalipönttöä ja wurlitzeria lukuunottamatta on otettu papan vanhasta Landolasta, jonka kaula on antanut periksi ja tehnyt siitä matalavireisen, loistavan droneiluvempeleen.

Tekstit ovat jotain proosarunoa, toisen kirjoitin eilen illalla, toisen kirjoitin jo ajat sitten, ajattelin, että tungetaan se jotenkin Cut To Fitin levylle, mutta ei taida olla kolmen minuutin jumitusbiisiä tulossa, joten tein siitä tällaisen. Ei mene ainakaan ihan hukkaan. Pidän tällaisen kaman tekemisestä tosi paljon. En edes tiedä varsinaisesti miksi. Ehkä siksi, että siinä on haastetta, paljon mietittävää ja muuta. Toki nuo olisi voinut jättää instrumentaaleiksikin, mutta siinä se meikän spoken word-fetissi iskee taas pintaan. En tiedä miksi puheessa, luetussa tekstissäkin, on ollut minusta aina paljon voimaa. Panteran Far Beyond Drivenilläkin minuun ensimmäisen vaikutuksen teki Good Friends & A Bottle of Pills, The Hauntedin ensimmäisellä levyllä Dolvingin loistava Forensick. Yksi hienoimmista keikkakokemuksista olikin juuri sen biisin näkeminen livenä joskus muistaakseni Versuksen kiertueella, se tuli niin puun takaa. Puhemusiikki on aina ollut siistiä, ja epävireet ja resonanssi ovat aina olleet siistejä. Ehkäpä ne ovat suurimmat syyt tähän. Mietin, että olisiko tämä pitänyt laittaa ehkä Norman Bates Blues Bandin "akustiseksi levyksi", mutta päädyin laittamaan sen tuonne.  Lataus on ilmainen, kuten aina.

Luovuus kouluissa, liikkumisessa ja muutenkin.

Eilen silmiini sattui tällainen uutinen, joka pisti miettimään asioita. Tutkimuksen mukaan siis liikkuvat lapset oppivat paremmin, kuin liikkumattomat lapset. He ovat myös tarkkaavaisempia ja kykenevät keskittymään opetukseen paremmin. Vaikkakin tutkja suostuu käsittämään liikkumisen melko laveasti, laskien mukaan aivan kaiken ulkoilun ja itse tekemisen, on tässä mielestäni aika selkeäkin itsestäänselvyys sisään kirjoitettuna. Se vain on niin ilmeinen, ettei se taida näyttäytyä relevanttina, mikäli aiotaan tehdä tutkimusta, josta olisi tarkoitus saada jonkinlainen mustavalkoinen diagrammikin tehtyä.

Jos katsotaan suomalaista yhteiskuntaa, ja sen suhtautumista nuorten touhuamisiin, niin kaikkein klassisin vastakkainasetteluhan löytyy tietenkin akselilta urheilu ja taide. Näitä on pidetty koulumaailmassa toistensa vastakohtina, kun toiseen työnnetään lisää rahaa, se on lähes väistämättä toisesta pois, sen sijaan, että jätettäisiin vaikka vanhentuneella tiedolla täytettyjä kirjoja vähemmäksi. Ajatellaan nuoria, jotka ilmaisevat itseään urheilun ja liikunnan kautta. Heille on paitsi varaukseton tuki koulun puolesta, myös kaikenlaisia harrastemahdollisuuksia, ryhmiä, kerhoja, lähes tulkoon mitä tahansa puuhattavaa, joissa voi saada positiivisia minä-kokemuksia, onnistumisen tunteita ja myös kavereita. Hyväksytyksi tuleminen on nuorelle aivan lähtökohtainen perustarve. Nuori hakee hyväksyntää ja etsii omaa paikkaansa jatkuvasti koulussa, kotona, kaveripiireissä, missä tahansa. Hän yrittää kasvaa omaksi itsekseen ja määrittää niitä minuuden rajoja, katsoa mihin kohtaan kuuluu missäkin sosiaalisessa ryhmässä. Tätä kautta yhteinen urheilukerho tai jalkapallon pelaaminen täyttää yhden kehityksen kannalta välttämättömän tarpeen, joka taas edesauttaa sitä, että nuori voi keskittyä oppimaan ja opiskelemaan, mikäli asiat noin muuten ovat kunnossa.

Tämän yksinkertaistetun spektrin toisessa päässä sitten taas ovat ne nuoret, jotka viihtyvät itsekseen ja kokevat olevansa mahdollisesti halukkaita ilmaisemaan itseään taiteen keinoin. Mitä vastaavankaltaisia järjestelmiä heille on olemassa? Kansanopiston kurssi tai musiikkiopisto ovat ainoat vaihtoehdot, jotka näin yön pohtimisen jälkeen tulevat mieleen. Molemmat varmasti myös hyviä, mutta monelle kynnys mennä piirtelemään elävää mallia 60-vuotiaiden kanssa voi olla liian korkea. Kotonakin vanhemmat sanovat, että lopeta tuollaiset hömpötykset ja mene töihin. Koska tätä kautta, itselleen luonnollisilla tavoilla itseään ilmaisten ei muiden hyväksyntää saa, on mielestäni melko luonnollinen reaktio ensinnäkin kuluttaa opiskelulle varattua energiaa sen hyväksynnän saamiseen jotain muuta kautta, ja toisekseen menettää mielenkiinto tämän yhteisön hyväksyntää kohtaan. Ja tässä taas on se syrjäyttämisen siemen, joka meidän yhteiskuntaamme on sisäänrakennettuna jo lähtökohtaisesti.

Me jätämme täyttämättä luovien ihmisten perustarpeet jo hyvin aikaisessa vaiheessa, saamme heidät tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi, ja sitten ihmettelemme, miksei tämä meidän hyvinvoiva massamme keksikään sitä "seuraavaa nokiaa". Ongelmana on se, että vain ihminen, joka ei ymmärrä sisäistä luovuuttaan etsii jotain seuraavaa nokiaa. Luova ihminen keksii jotain uutta, jotain aivan muuta. Mutta luovalta ihmiseltä puuttuu monesti yleisen sosiaalisen hyväksynnän tuoma verkosto, jota kautta ajatuksia voisi viedä eteenpäin. Toki luovuudessa on olemassa se hieno piirre, että se kasvaa eksponentiaalisesti hienommaksi ja kauniimmaksi jokaisen hylkäyksen myötä, mutta sanopa se nuorelle, joka tahtoo kuulua johonkin ikäryhmänsä viitekehykseen.

Tietysti myös oikeanlainen liikunta, lenkillä käynti, ulkoilu ja leikkiminen antaa enemmän vireyttä myös ajatustoimintaan, mutta itse näistä nupinsisäisistä asioista niin vahvasti kiinnostuneena näkisin, että sekin tulee sitten luonnostaan sitä kautta, kun on joitain kavereita, joiden kanssa tehdä jotain siellä pihalla. Jos sinne vain menee pönöttämään tumput suorana, niin hyöty on nähdäskeni lähes sama, kuin sisällä seisoskelussa. Paitsi jos on talvi, ja on pakko tehdä jotain pysyäkseen lämpimänä.

Mikä sitten on isoimpia ongelmia tässä luovuuden ulos sulkemisessa? Se, ettei sitä tunnisteta. Sille annetaan kaikenlaisia muita nimiä, koska ei nähdä vaikkapa yleisen rauhattomuuden, tai juuri päinvastaisen syrjään vetäytymisen taustalla olevia voimia. Liikuntatuntien opettajat ainakin minun muistikuvieni mukaan ovat tehokkaimpia minä-kuvan tuhoajia ja luokittelun, jaottelun ja nuorelle haitallisen sukupuoliroolin istuttamisen mestareita. Jos pojat opetetaan siihen, että herkkyys ja luovuus ovat jotenkin naisellisia tai homoja piirteitä ihmisessä, niin siinä ruokitaan käyttäytymismalleja, joissa mikään ei tule koskaan muuttumaan ja maailma tulee olemaan aivan yhtä asennevammainen paikka hamaan tappiin saakka. Liikuntakin on parhaimmillaan luovaa toimintaa. Esimerkiksi Parkour on noussut etenkin nuorten vahvaan suosioon siksi, että se on oikeasti ja konkreettisesti osoitus luovasta liikunnasta, jossa kilpaillaan lähinnä itseä vastaan ja opitaan hallitsemaan omaa kehoa ja mieltä. Mielestäni se on jo tästä syystä hienoa touhua. Ja se myös näyttää sen, että tällaiselle liikunnan ja luovuuden yhteiselle sovellutukselle, lailliselle leikille, on ollut tilausta jo pitkään. Itsekin pidän yhtä kaikenlaisesta kiipeilystä, puilla, kallioilla, seinillä, missä tahansa, missä ei ole mitään valmista kaavaa, ja pitää liikkuessaan käyttää myös omia aivojaan. Yhä suurempi joukko nuorista on kyllästynyt kilpailemaan toisiaan vastaan, kun nähdään meidän kaikkien olevan kuitenkin samassa veneessä. Japanissa tällaisia nuoria kutsutaan satori-sukupolveksi, valaistuneiden sukupolveksi. Täällä me iskemme niille parin vuoden päästä työkkärin papereita kouraan.

Musta kahvi.

Jokin ääni jossain kiinnitti huomioni takaisin tähän maailmaan. Pyörittelin pientä, ohutta hopealusikkaa pienessä vihreässä kahvikupissa ja kuuntelin keittimen porinaa. Se oli kuljettanut minut jonnekin ulos itsestäni, tuonut jonkinlaisen hetkellisen rauhan muutoin niin ahtaaseen ja rauhattomaan päähäni. Tällaiset hiljaiset hetket olivat harvinaisia, ja siksi olin oppinut arvostamaan niitä enemmän. Tunnustelin hopealusikkaa. Sen kahva oli uurrettu pieneksi ruusuksi, reliefinomaisen kuvan uurteet erottuivat mustana puhtaassa, tahrattomassa hopeaesineessä. Pidän mielelläni kaiken omistamani puhtaana ja järjestyksessä. Se on jotenkin rauhoittavaa. Kun saa katsella astioiden suoria, puhtaita rivejä, ne saavat minut myhäilemään tyytyväisenä itsekseni.

                             Kahvin tuoksu leijaili ilmassa vahvana. Suljettujen verhojen raosta aamuauringon oranssit säteet valaisivat ohuen kaistaleen pöytää, osuen hieman myös vihreän kuppini reunaan. Se sai vihreän näyttämään keltaiselta, sai koko kupin näyttämään raidalliselta, sai minut miettimään värejä, jotka noin näyttivät täysin vaihtuvan, vaikka todellisuudessa pysyivätkin aivan samoina. Miten monta tuollaista asiaa omassa elämässäni olikaan tällä hetkellä? Asioita, jotka näyttäisivät olevan erilaisia, vaikka olisivatkin aivan samoja asioita. Kuka tiesi? Ehkä koko elämäni oli yhtä ja samaa asiaa, joka vain näytti eri valossa aina hieman erilaiselta? Huomasin uppoavani taas ajatuksiini kahvinkeittimen äänten saattelemana. Mikäs siinä. Minulla on koko aamu aikaa. Ei tässä mitään ihmeellisempää tapahdu. Eikä tarvitsekaan. Olen aivan tyytyväinen tähän rauhalliseen, hiljaiseen aamuun. Näin on hyvä.

                             Säpsähdin taas äkkiä hereille ajatuksistani. Valo oli liikkunut vähän ja osui nyt lusikkaan, jota käteni olivat unohtuneet pyörittelemään. Valo taittui sen varresta ja sokaisi silmäni hetkellisesti. Kahvi oli tippunut. Nousin penkiltä ja kaadoin itselleni kupillisen. Musta neste pyörteili kuppiin kauniisti ja täytti sen tasaisen sulavasti ja kauniisti. Mietin, miten kiva on ihmetellä tällaisiakin äärettömän pieniä ihmeitä, jotka kaikki maailman ihmiset ottavat itsestäänselvyytenä. Heillä on niin kova kiire vouhottaa. Vouhottaa täyttämässä pesänsä tarpeita, vouhottaa betonipesiensä välissä päivittäisissä kiireissään, vouhottaa liikennevaloissa, kaupoissa, kouluissa, töissään, joka puolella vain samaa kiirettä, jonka takia mistään ei tullut mitään.

                             Siinähän vouhottavat. Joskus vielä kuolema astelee heidän pesäänsä, istuttaa heidät penkkiin, kuten minut nyt, laittaa heidät katselemaan kahvin pyörteitä, laittaa käden heidän suulleen ja näyttää sormellaan, että nyt pitää olla hiljaa. Näinhän se kaikille tekee, eikä siinä vaiheessa auta, vaikka olisit juossut kuinka. Sillä kuolema tulee kävellen. Ja saa sinut kiinni silti. Joten siinähän juoksevat.

                             Avasin jääkaapin oven ja otin maidon kaapista. Ravistelin purkkia. Se oli lähes tyhjä. No, eipä sitä varmaan kukaan muu enää joisikaan, joten samapa tuo. Kaadoin maidon loput kahvini sekaan ja huuhtelin ja taittelin tyhjän purkin. Laitoin sen roskiin ja istuin takaisin pöydän ääreen. Valo häikäisi nyt ikävästi silmiäni verhojen raosta ja minun oli noustava laittamaan ne paremmin kiinni. Palasin tuoliini, höyryävän kahvikuppini ääreen.  Hämmensin sitä vaimeasti kilahtelevalla lusikalla.

Katsahdin seinällä olevaan kelloon. Se oli pysähtynyt. Hymähdin lievästi ärsyyntyneenä ja nousin ottamaan sen seinältä. Kiipesin tuolin päälle ja otin kaapin ylähyllyltä uudet patterit. Vaihdoin kellon patterit ja kurottelin sen takaisin seinälle, onnistumatta löytämään naulalle sopivaa reikää heti. Siirsin tuolini takaisin pöydän ääreen ja istuin hämmentämään kahviani.

Ovikello soi. En odottanut vieraita, joten jatkoin kahvini hämmentämistä. Ehkä se oli vain posti. Olin nostamassa kahvikupin huulilleni, kun ovikello soi taas. Laskin kupin pöytään, se läikkyi hieman pöydälle. Ovikello soi kuitenkin taas, enkä viitsinyt odotuttaa ovella seisojaa enää enempää siivoamalla pöytää.  Kiiruhdin ovelle, ja avasin sen.

Oven takana seisoi kuolema. Katsoin häntä syviin, mustiin silmiin ja tervehdin hiljaa. Ymmärsin, miten tässä tulisi käymään. Ymmärsin myös, ettei mikään voisi sitä estää. Toivotin kuoleman tervetulleeksi peremmälle. Hän laittoi takkinsa naulaan ja katseli pientä asuntoani kiinnostuneena. Menin hänen edellään keittiöön, kaivoin kaapista toisen kupin, pitäen katseeni edessäni olevassa lavuaarissa. Minua kylmäsi. Sydämeni löi lujaa, ihoni oli kylmässä hiessä ja olin varmasti silmin nähden hermostunut.  Käteni tärisivät, mutta sain lusikan pudotettua kuppiin ilman enempiä kilinöitä. Kaadoin pannusta mustaa kahvia kupin täyteen. Katselin sen pyörteisiin. Tuntui, kuin koko olemukseni ja sieluni olisi häipynyt noihin pyörteisiin.

Laitoin toisen kupin pöytään ja yritin osoittaa kuoleman istuutumaan pöydän ääreen itseäni vastapäätä. Olin kurottamassa hänen ohitseen omaa kuppiani kohti, kun hän äkisti tarttui minua olkapäistä. Hän istutti minut alas tuoliini, painoi käden suulleni ja nosti sormensa huuliensa eteen. Hänen huuliensa välistä pääsi pitkä, suhiseva henkäys, joka tuntui kestävän ikuisuuden.

                             ”SSSSSSSSHHHHHHHHHHHHH.........”