sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Uni 26.10.2014

Näin hyvin mielenkiintoisen unen. Se ensinnäkin tuntui siltä, kuin olisin nähnyt jatkoa edellisyön uneen, mutta tiedän yöllisen ajantajun olevan vähän mystistä ja tajuntakin koittaa harhautella uskomaan kaikenlaista epätodellista todellisena, joten uskon tämänkin olevan vain yhden yön uni. Olin lentokentällä ja siellä oli joku nainen, joka etsi jotain lintua. Hänellä oli koira, isompikokoinen, ruskea ja sekarotuinen ötökkä. Vähän pitemmät karvat. En tiedä mitä väliä sillä on, mutta muistanpa vain. Kenttä on ilmeisesti Arlandan kenttä. On työpäivä, asiakkaat ovat Suomen duunin asiakkaita. Työpäivä on jostakin syystä sukumme tilalla Jalkalassa, yksi asiakas tulee kysymään, saako lähteä. Vastasin, että saa toki. Kävelen parin nuoren kanssa samaa matkaa jotain Tampereella olevaa tien vartta pois duunista. Jatkamme matkaa naisen, koiran ja parin nuoren kanssa kohti jotain yöpaikkaa. Se on hotelli, mutta nainen löytää sen kirjastosta jonkinlaisen grand maguksen ja muuttaa sen demonibaariksi. Se on siis baari, jonka nimi on Demoni, ja sen tiskeillä tarjoilijat ovat demoneita, joilla on siivet ja torahampaat ja palavat silmät. Ympäristö on suomalainen syksy, keltaisia vaahteran lehtiä maassa, koira juoksentelee niiden ympärillä. Äsken vielä ilmainen hotelli maksaa nyt kolme euroa sisään. Järjestyksenvalvoja kyselee niiden perään ja kaivan lompakostani hiluja, viisi-, kymmen- ja viisikymmentäsenttisiä. Maksan sisään, nainenkaan ei tahdo jäädä sinne. Hän on löytänyt korpin, joka raakkuu olkapäällä. Jatketaan matkaa, tullaan johonkin epämääräisen vanhainkodin oloiseen paikkaan, minä, koira, korppi, pari nuorta ja nainen. Ympärillä on vanhuksia vuodepotilaina, edessä keskellä on tiski, jolla joku lääkäri myy lääkkeitä ja määrää reseptejä. Ilmeisesti olemme Portugalissa, koska mietin, saisinko migreenilääkkeeni uusittua reseptillä täällä. Naisella on joku portugalilainen resepti johonkin lääkkeeseen. Lääkäri luulee meidän olevan terveystarkastajia ja hätääntyy selvästi. Tiskillä on jonoa, joten päätän palata asiaan myöhemmin. Ilmeisesti olen käynyt suihkussa, koska hiukseni painavat niin paljon, etten saa päätäni ylös pöydältä. Minun pitää nostaa hiukset pääni yli kaksin käsin, mutta silti ne ovat erittäin raskaat. Voimani riittävät juuri ja juuri. Pääsen ylös ja katson tiskiä. Se on hävinnyt, niin myös lääkäri. Menen kysymään yhdeltä vanhuksista, mihin lääkäri meni. Hän neuvoo minua painamaan vieressään olevan nappulan sivussa olevia kahta nappia samaan aikaan. Ennen kuin kerkeän edes painaa niitä, viereeni ilmestyy lihavahko lääkäri, joka vetää seinästä yhden vuoteen lisää. Nauran, että sepä kävi äkkiä, ja käytävää pitkiin kärrätään suurta, mustaa, vanhasta tervapuusta tehtyä hauta-arkkua, jonka päällä on kukka-asetelma, perässä omaisia ja paparazzeja. Nainen alkaa lukea mantranomaisesti jotain tietokirjan tuntuista tekstiä ihmisten tavoista käsitellä kuolemaa, hautajaisrituaaleja ja muuta.  Näen vilahduksen Jalkalasta ja herään selkä kipeänä keittiön lattialta.

Selkeästi syksyuni, joka prosessoi vähän kaikenlaisia asioita tästä lähihistoriasta. Tietysti matkustaminen ja Portugalin reissu ovat jotenkin keskeisessä osassa, mutta kuoleman läheisyys on vieläkin konkreettisempi asia. Sitä alkaa tajunta taas ymmärtää, että marraskuu tulee lähemmäs. Isovanhempien kuolema, vaikka onkin jo laskenut otettaan ahdistavuuden suhteen, ei kuitenkaan tule koskaan häviämään mielestä. Ja ehkä sitä ajattelee alitajuisesti, että joku kuolee tänäkin syksynä, vaikka pariin vuoteen ei ole kukaan lähtenytkään. Toisaalta tiedän, ettei isomummo taida elää enää kauhean kauaa, ehkä sekin heijastuu tähän. Koiran ja linnun symboliikkaa en osaa tässä yhteydessä ymmärtää mitenkään erityisen selkeänä tai merkittävänä, ehkä lintu oli ennemmin vain jonkunlainen tavoite, jotain ymmärrystä tai muuta, jota unen nainen etsi. Avattuaan jonkinlaisen pandoran lippaan hän sai siitä palkaksi kuitenkin sen mitä etsi, ymmärryksen tekonsa vaikutuksesta, ja siitä, ettei se hotelli enää ollut tulossa takaisin. Ehkä koko tämä uni oli kuitenkin jonkinlainen vastakaiku sille, että toissailtana sain ensimmäisen pitemmän paniikkikohtauksen pitkästä aikaa. Samaisella keittiön lattialla maatessani tunsin taas sen tutun tunteen, sen täydellisen yksinäisyyden, omaan tajuntaansa suljetun mielen huudon siitä, että se tulee joskus sammumaan. Kaikki tulee loppumaan ja sinun pitää joskus lakata olemasta.

Sen selittely itse kohtauksen ulkopuolella tuntuu aina hieman hölmöltä, koska sen kokemuksen järkeistäminen on mahdotonta. Silloin on olemassa vain mustaa. Vain tieto siitä, että edessä odottaa olemattomuus. Millään mitä olet nyt, ei ole väliä. Ainoa tosiasia on se, että olet yksin mielessäsi, eikä kukaan ihminen jaa sinun kuolemaasi. Se kertoo omalla tavallaan siitä, että minkäänlaiseen itsen kuolettamiseen on vielä pitkä matka. Enkä välttämättä koskaan sellaiseen pääsekään. Se ei tarkoita, etteikö voisi silti yrittää. Tavalla tai toisella. Toisaalta en ole myöskään täysin pahoillani tästä "kirouksesta", koska se on myös pitänyt huolen kaiken tekemisestä. Jokainen päivä voi olla viimeinen, joten tee kaikki mitä tahdot saada tehdyksi. Tänään kotiinpäästessä on ohjelmassa helvetillinen miksausurakka, Cut To Fitin uusien biisien demot, sekä viimeaikaiset omat räpellykset, joita niitäkin alkaa olla jo melko paljon. Nyt pitää lähteä ajelemaan, että kerkeää ajoissa tekemään kaiken. Yksi lisätunti ei kyllä auttanut tässä päivässä yhtään...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti