keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Täällä taas.

Mitä tästä pitkästä viikonlopusta voi sanoa? Se tuntuu toisaalta järjettömän pitkältä ajalta, mihin vaikuttaa varmasti se, että viimeiselle kolmelle vuorokaudelle olen nukkunut noin 8 tuntia, josta suurimman osan viime yönä. Perjantaina heräsin aamulla puoli seitsemän aikaan, lähdin seitsemältä lentokentälle, pääsin sinne odottelemaan ja pyörittelemään peukaloita pariksi tunniksi. Ihmisten tuijotuksesta tuli sellainen fiilis, että meikää pidetään jonkinlaisena turvariskinä, ja vähän ajan päästä joku nuori security-jannu tulikin varovasti tiedustelemaan, että kai meikän nykyinen asuinmaa on Suomi.  Tämän jälkeen pääsin koneeseen pyörittelemään peukaloita kolmeksi vartiksi, minkä jälkeen pääsin jumiin Arlandan kentälle viideksi tunniksi. Se kenttä tuli kyllä melko tutuksi jo ensimmäisen tunnin aikana, ja yritin säästellä akkua, koska matkaa olisi jäljellä vielä n. 4000 kilometriä ja jos olisi tyhjentänyt akun jo siinä vaiheessa, olisi loppuyöstä voinut olla vähän suru puserossa tuntemattomia ihmisiä etsiessä. Siinähän se aika kuitenkin mateli, menin vanhalla kympin kertotaululla hinnoissa, kunnes tajusin, että se ei olekaan ehkä pätenyt enää vuosiin, ja sitten minulle alkoi valjeta, miten kallis lentokenttä oikeasti oli kyseessä. Vesipullon hinta vähintään 3 euroa joka paikassa, kaikkien safkojen hinnat LÄHTIVÄT kympistä ylöspäin.. Mietinkin eilen takaisin tullessani sitä, että juppikulttuuri ei kuollut mihinkään, se vain hiipi reality checkiä piiloon lentokenttien suojaisten terminaalikäytävien rakoihin. Itse sain tästä kaikesta, sekä suurista tiloista ja niiden kaiuista päänsäryn ja menin sitten vessan pieneen koppiin istuskelemaan hiljaa.

Jossain vaiheessa minut ja muutamia kymmeniä muita sitten lastattiin uuteen purkkiin ja ammuttiin taivaalle. Lentokoneet on ihan siistejä vekottimia, vaikka siellä ylhäällä on ahdasta ja tylsää. Mutta nousut ja laskut on mukavia. Niissä näkee ihmisten mittasuhteen. Lisäksi totesin, että kun kymmenestä kilometristä erotan liikkuvia autoja, niin ei ehkä tarvitse miettiä vielä silmälääkärissä käyntiä. Lennolla sai ruokaa, ja se oli ainakin meikästä ihan hyvää, vaikka salaatti oli hirveää. Pääsin Lissaboniin joskus seitsemän korvilla, tiedustelin bussia bussiasemalle ja menin ulos. Se oli hienoa. Näin ensimmäistä kertaa elämässäni palmun, ja tajusin, että niitäkin on oikeasti olemassa jossain muualla, kuin Hollywoodin feikkistudioissa ja leffoissa. Menin bussiasemalle ja bussiin ja istuin pari tuntia Bejaan, josta meikä tultiin hakemaan. Koska lähtiessäni allekirjoitin jotain, mikä meikän nopealla portugalin luetunymmärtämisellä näytti vaitiolovelvollisuudelta, en aio höpötellä niistä hommista enempiä. Vaikuttipa vain siltä, että kaikki meni helvetin hyvin, mutta toisaalta siitä jäi vähän samanlainen pelottava fiilis, kuin lukiossa yhdestä matikan kokeesta. Silloin tuntui siltä, että kaikki meni putkeen ja tulisi kymppi, ja sain koko helvetin kokeesta vain kolme pistettä. Eli siis edes yksi tehtävä ei ollut oikein. Kai se on hyvä merkki, että ne nuoret tahtoisivat meikän sinne töihin. Joka tapauksessa päätin, että duunia tai ei, niin Portugali kutsuu meikää joka tapauksessa. Vuokrataso internetin mukaan sama kuin Suomessa? Paskat. 300 euroa on jo todella kallis kämppä, eikä täällä ole Oulua alempana olemassakaan sellaisia paikkoja. Eikä niitä kyllä kai juuri ylempänäkään ole. Ei paljoa paina, jos jonnekin pitää maksaa takuuna parin kuun vuokra, kun se ei silti riitä täällä yhdenkään kuun vuokraan. Lisäksi ehkä tärkein syy oli se, ettei minulla kuumuudesta huolimatta ollut yhtään migreeniä, vaikka olin auringossa ilman suojaakin suurimman osan ajasta. Nahkahan siinä tietysti vähän palaa, mutta kyllä se siitä paksuuntuu.

Yhdessä välissä etsin nettikahvilaa. Menin kysymään netistä ja kahvilasta joiltain naisilta, jotka olivat syömässä siinä kaikessa rauhassa, ja toinen niistä lähti näyttämään tietä. Käveltiin varmaan 700 metriä alkuperäisestä paikasta, pari paikkaa matkan varrelta olivat kiinni, ja lopulta päästiin yhteen kahvilaan ja sitten puoli kylällistä asiakkaita oli auttamassa meikää wi-fin kanssa siinä. Kukaan ei tarvinnut tai halunnut maksua mistään ja ostin siinä sitten kokiksen ja hörpin sen kaikessa rauhassa. Syy nettikahvilan äkilliselle tarpeelle oli Lufthansalta tullut viesti: "Sorry, your flight from Lissabon to Frankfurt is cancelled." Ajattelin, että JA-HA. Selvitin asiaa, muttei siitä selvinnyt mitään. Lähdin maanantai-iltana Lissaboniin päin, istuskelin taas vähän busseissa ja menin lentokentälle tuhlaamaan loput rahani kahviin. Soitin vakuutusyhtiöön, että mitäs tässä voisi oikein tehdä, ja sieltä sanottiin, ettei he ainakaan tee mitään, kun syynä on lakko. Siinä sitten aloin miettiä, että mitäs helvettiä vakuutusyhtiöt tässä maailmanajassa oikeasti tekevät? Tässä on kuitenkin tämän vuoden puolella sattunut murtautuminen ja ryöstö autoon, helvetin ison mittakaavan vesivahinko ja rahattomana ulkomaille jumiutuminen, ja joka ikisessä tilanteessa vakuutusyhtiöt, ainakin kaksi, mutta käsittääkseni kolme eri yhtiötä, ovat nostaneet ensimmäisenä kätensä ilmaan ja huutaneet "NOT IT!" Tästä syystä irtisanon kaikki vakuutukseni autovakuutusta lukuunottamatta, koska se on pakollinen. Ei minulla ennenkään ole vakuutuksia ollut, koska olen sitä mieltä, että elämässä kuuluu olla tietty määrä riskiä ja omaa vastuuta ja säkää. Ei paskat jutut harmita vähempää, vaikka istuisit rahatuppo lapasessa niitä ihmettelemässä, ja pienet jutut ei ole harmittaneet meikää koskaan muutenkaan. Sitä paitsi asioilla on tapana muljahtaa paikalleen joka tapauksessa. Niin kuin tässäkin tapauksessa.

Sen yön, aamun ja eilisen päivän sitten vietin taas peukaloita pyöritellen, heräillen (en muista nukahtaneeni, mutta minuutin mikrounet saavat ajan tuntumaan vielä pitemmältä) ja matkustaen. Lufthansa järkkäsi meikälle suoran lennon Tukholmaan alkuperäisen Frankfurt-mutkan sijaan ja olin Arlandalla taas kahdelta päivällä, kun lento lähti kymmeneltä illalla. Olen istunut sillä kentällä enemmän aikaa, kuin mitä olen viettänyt Tukholman kaupungissa. Pääsin lopulta Suomeen. Ensimmäinen tuntemus oli se, kun avaimet jäätyivät taskussa olevan reiän kautta jalkaan kiinni. Tänne paluu on aina niin kaurismäkeläistä.

Pari mielenkiintoista asiaa siellä kuitenkin tuli huomattua. Ensinnäkin saksan kieli alkoi opettaa itse itseään, kun sitä vaan kuunteli. Myös portugalista alkoi välillä saada kiinni niistä parista sanasta, jotka tunnisti, mutta muuten aksentti teki siitä aivan täydellisen vieraan kuuloista. Ne ymmärsivät kyllä minun säälittävät "noo fala portugeesh"it, mutta heidän puheesta en tajunnut juurikaan mitään. Silloin ymmärsin, miten eristynyt olo voi olla, jos ei vain ymmärrä, mitä ihmiset puhuvat. Vaikka kaikenlaista käsienheiluttelua on tullut harrastettua vähän kaikenlaisten ihmisten kanssa, niin tuolla tajusin miten eksynyt on, jos ei kykene ilmaisemaan itseään ymmärrettävästi, eikä toinenkaan osapuoli ymmärrä. Mutta sen saksan kanssa oli siistiä, kun alkoi ymmärtää sanoja, lauserakenteita, vitsejä ja muita, vaikka sitä ei osannutkaan erotella tarkemmin. Se vaan muuttuu pikkuhiljaa ymmärrettäväksi, kun tottuu äänteisiin ja ihmisten puhetapoihin. Olo oli kuin Antonio Banderaksella tässä legendaarisessa kohtauksessa. Uskon, että portugalin kanssa käy samalla tavalla, kun sille altistuu hieman pitemmän aikaa. Lukea sitä voi jo vähän auttavasti, jos lauseilla on joku asiayhteys.

Toinen oli musiikki. Joka paikalla on oma musiikkinsa. Se soi päässä koko ajan siellä ollessa, ja tuntuu siltä kuin se kaikki olisi tehtävä ulos ennen kuin räjähtää. Ranta Lagosissa etenkin synnytti jo itsessään niin vahvan biisin päähän, että se olisi pakko tehdä pois, mutta siihen tarvitaan torvia. Se vähän häiritsee, kun ei sellaisia osaa itse soittaa, eikä niitä ole lähellä, jotta voisi opiskellakaan. Mutta samalla tavalla myös Arlanda kenttä ja kaikki muutkin ympäristöt synnyttävät aina tietynlaisia rytmejä, tunnelmia, fiiliksiä. Voisin hyvin kierrellä maailmaa tekemässä musiikkia, aina vain asua jossain ja tehdä levyjä sen mukaan, miltä tuntuu. Veikkaan, että voisin tehdä toiset kolme sataa biisiä ilman, että alan käydä itseni hermoille. Nyt pitää syödä jotain, ettei palellu hengiltä täällä. Toisaalla poimitaan appelsiineja puusta, muualla käännetään lämmitystä isommalle. Tasan ei käy onnen lahjat. Silti sanon jokaiselle suomalaiselle, että ei tänne ole mikään pakko jäädä. Sen lisäksi, että elämässä voi ikuisesti "pärjätä", kunnes nuupahtaa voimiensa loputtua työpöytänsä ääreen, elämässä voi myös elää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti