Eilen laitoin kaverin pyytäessä suosituksia linkkiä Totalt Jävla Mörkerin Söndra & Härska-levyyn, ja aivan välittömästi napsahti itsellä taas miljoonia asioita kohdalleen samalla hetkellä, valaistuksen omaisena satorina. Tuo levy se on, mikä tästä syksystä on puuttunut, aivan täydellinen levy kaikin mahdollisin tavoin. Samalla ymmärsin, että tuon levyn, ja etenkin sitä seuranneella keikalla huuli pyöryläisenä ihmetelty rumpujen soitto on jättänyt lähtemättömän vaikutuksen omaankin paiskomiseen. Luultavasti rumpalin bassorumpu ei ollut 24-tuumaista isompi, mutta mielessäni se on paisunut valtavaksi sirkusrummuksi, ainakin 28-tuumaiseksi! Joka tapauksessa se raivo, millä rumpali soittimiaan pieksi oli jotain sellaista, joka kai jäi. Nyt on tehnyt taas koko päivän vaan mieli päästä soittamaan rumpuja, kun on kuunnellut tuota ja miettinyt niiden soittamista. Se on vielä kuitenkin vähän kaukana omalta osaamisalueelta, vaikka olen kaikkiin omiinkin biiseihini kaikki rummut itse soitellut. Siinä on silti eniten uutta opittavaa, ja siksi se on kiinnostavinta. Tänään alkoi taas musiikkikin tulla ulos, olisi sitä kai voinut tehdä jo eilenkin, mutta ajattelin, että pidän nyt edes yhden lepopäivän tässä kaiken keskellä. Ja pidinkin. Tänään tein sitten kaksi biisiä, ajattelin alkaa tehdä lisää noita suomenkielisiä biisejä, vaikka toisenkin levyn tarpeisiin jo. Mutta ehkä vähän hitaammin ja huolellisemmin, kuin mitä sitä tavallisesti räiskii asioita. Pitäisi taas potkia myös tuota yhtä aiemmin hehkuttelemaani projektia vähän eteenpäin.
Autolla duuniin kulkemisessa on se huono puoli, että tulee oikeasti luettua huomattavan paljon vähemmän. Beckett kulkee repussa mukana, mutta sille ei nyt löydy oikein sopivaa väliä, lukemiselle ylipäätään ei tunnu olevan mitään sellaista sopivaa rakoa päiväohjelmassa. Se on vähän harmillista, mutta luonnollista. Into vaihtelee aika paljonkin aina. Nyt on kuitenkin ollut melko paljon kikkailtava tuon duunihaastattelun kanssa. Tilanne on nyt se, että taloudellisesti ei ole mitään hätää, jos saan YourFirstEuresJobilta avustuksen. Se edellyttää sen, että sekä minä, että työnantaja löydytään rekisteristä. Laitoin työnantajille tarvittavat linkit ja ohjeet, mutta en tiedä onko niillä suoranaista intoa rekisteröityä johonkin tuollaiseen ihan vain meikäläisen takia, ja se vähän jänskättää. Se kuitenkin veisi ehkä vartin aikaa, ja saisin siitä 300 euroa matkaa varten, mikä auttaisi kaikkia taksi- ja bussikikkailuja paikan päällä todella paljon. Siksi pitää alkaa katsella varasuunnitelmia ja myydä tauluja. Laitan Tumblriin noita kuvia hintojen kanssa, sieltä voi kytätä, jos on liian paljon rahoissaan ja jos kiinnostaa. En kyllä tiedä, miten noita saa mihinkään, kun kuumottelisi laittaa postissakaan. Mutta eihän nuo nyt toisaalta ole mitään "laitanpa tämän olohuoneen seinälle!"-kamaa muutenkaan, että ehkä sitä lähettämistäkään ei tarvitse vielä kauheasti stressata.
Tänään mietin myös sitä, miten monesti tuntuu turhauttavalta, kun kaikki tekeleet menevät koko ajan ohi. Tiedän, että se on luultavasti valtavan ylituotannon vika, mutta vaikeampi minun olisi olla tekemättäkään mitään. Paljon vaikeampi olisi pyöritellä peukaloita kaiken aikaa. Kun tänään oli sitten puhe Jope Ruonansuusta päivemmällä, tajusin kokevani luultavasti saman sukuista ahdistusta ja turhautumista, vaikka se onkin hieman erilaista. Ajattelin kaikkia niitä hienoja, vakavia, haikeitakin biisejä, joita Jope on kaiken hassuttelun seassa tehnyt, niitä juttuja, joita kukaan ei koskaan varmasti kommentoi, kun on kiire kysellä pepantteenireseptejä haahaa-hauskalta koomikolta. Jope on mielestäni siitä helvetin hieno ihminen, että on ollut täysin avoin masennuksestaan ja ahdistuksestaan. Uskon sen osaltaan syntyvän hieman samoista elementeistä, kuin oma ahdistukseni, siitä että tuntuu, että sinulla on jotain sanottavaa ja jotain asiaa, mutta se menee suurimmalta osalta ihmisiä humisten ohi. Sosiaalinen media lisää tätä ahdistusta vielä huomattavan paljon. En pidä lärviäni mitenkään mitenkään merkittävänä, komeana tai ihmeellisenä, siitä syystä en varsinaisesti internetiä sillä spämmäilekään. Minä olen vain satunnainen kasa hiiltä ja muita yhdisteitä, aivan kuten kaikki muutkin. Minulla ei ole mitään väliä, väliä on vain sillä mitä teen, niillä äänillä ja jutuilla, joita saan tästä paskantäyteisestä sielustani puristettua ulos, vuosien työn ja harjoittelun jälkeen. Siksi tuntuu aina yhtä turhauttavalta, ettei ketään kiinnosta mikään siitä mitä teen, mutta naama kyllä kiinnostaa. Olen ajatellut sen johtuvan siitä, että kun sosiaalinen mediakin on kuitenkin pääasiassa ulospäin suuntautumisen riemuvoittoa, sisäänpäin kääntyneeseen tuijotteluun samastuminen on tuollaisessa ympäristössä luonnollisestikin hieman vähäisempää. Kai se täytyy vain hyväksyä ja ymmärtää. Silti se kasvattaa myös jonkunlaista turhautumista. Jopa siihen pisteeseen asti, että kun joku kaveri sanoo kuunnelleensa meikän musiikkia ja sanovansa, että se oli ihan hyvää, saatan kivahtaa siihen todella kusipäisen kuuloisesti, että "no aijjaa." Tarkoitan sillä kuitenkin vain juuri sitä, että olen välistä turhautunutkin siitä, miten kaikki tuollainen asia menee niiltäkin ohi, joiden ajattelen mahdollisesti pitävän siitä. Toisaalta eräs älykkäänä ja kaikinpuolin skarppina pitämäni ihminen juuri sanoi joku aika sitten Torven edessä, että "sitä pitäis soittaa jossain tunnetussa bändissä, että ihmiset kuuntelisi, vaikka olis kuinka asiaa." Tämäkin on yksi hieman vituttanut puoli. Sen huomasi Tuska-keikan jälkeen, että joitain sellaisia ihmisiä, joita ei sitä ennen ollut kiinnostanut meidän touhut hevon vittua, olivatkin yhtäkkiä tosi kiinnostuneita. En kommentoinut asiaa mitenkään, kunhan laitoin taas mielenkiintoisena observaationa merkille.
En tiedä, miltä tämä avautuminen kuulostaa ulospäin, kaipa tämäkin on vain sellaisia asioita, jotka ovat omiaan kasvattelemaan jotain "vaikean taiteilijan" myyttiä, mutta ennemmin toivoisin sen kasvattelevan käsitystä impulsiivisesta ja inhimmillisestä käytöksestä. En ole koskaan tahtonut olla mitenkään kuuluisa tai mikään muukaan julkinen eläin. Tahdon vain saada jonkin yhteyden muihin ihmisiin, etten tunne itseäni niin helvetin vieraantuneeksi kaikesta inhimmillisestä. Ja onnekseni olenkin sellaisia yhteyksiä saanut sidottuakin. En vähättele niiden arvoa. Jokainen tuntemani ihminen on minulle helvetin tärkeä, kukin omasta syystään, vaikka maailmankuvani ei natsaisikaan yksiin täydellisesti yhtään kenenkään kanssa. Se ei silti ole koskaan ollut minulle ystävyyden esteenä. Pitää oppia tunnistamaan oikeat ihmiset, ja pitää niistä kiinni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti