torstai 23. lokakuuta 2014

Luomisprosesseista.

Muutama biisi duunaili itse itsensä, kitaran kielet vaihtuivat ja sitten laitoinkin soittimet pois ja aloin luukuttaa Mark Lanegania. Siinä on kyllä aina yhtä hieno ja ihon alle menevä ukkeli, aivan sama mitä se duunaa niin siinä tuntuu aina olevan pointtia enemmän, kuin missään keskivertokamppeessa. Joskus, kun en ollut koskaan Laneganista kuullutkaan, sain jossain Mikserissä olleesta biisistä kommentiksi, että se toi mieleen Laneganin touhut, ja silloin ajattelin, että "jaa.". Alussa oli niin vielä etsimässä jotain omaa, jotain sellaista, mistä lähteä rakentamaan, jotain sellaista mitä kautta voi hahmottaa ja löytää oman äänensä. Tästä alusta on nyt aika tasan neljä vuotta, tein ensimmäisen oman oikean biisini lokakuussa 2010. Sitten alkoi ihmisiä kuolla ympäriltä, ja niitä tulikin tehtyä sen jälkeen aika paljon enemmän. Ja se kasvatti ja opetti, aivan kuten ne kuolematkin, luovaan prosessiin ja sellaiseen tekemisen vimmaan, jonka jatkumista olen ihmetellyt oikeastaan siitä asti. Samalla vähän pelottaa, että ehkä se loppuu joskus. Mutta en usko.

Uskon, että se tahti tulee vain kiihtymään, mitä enemmän on aikaa ja mitä vähemmän harhauttavia tekemisiä. Jos pääsen Portugaliin, siinä duunissa on mahdollista tehdä muutamien päivien putkia töitä, pitää muutamat vapaapäivät ja taas töitä. Jos tekee viiden päivän putken, voi saada pitemmän tauonkin. Tällainen on ainakin omille luoville prosesseilleni helvetin hyvä asia, koska sitä voi kehittää omanlaisensa työflown, kun tietää ettei tarvitse katkaista sitä ja vetää taas toista nahkaa päälle aamun tuomien velvollisuuksien mukana. Mutta kaikki on tietysti aika suhteellista, onhan sitä tänäkin vuonna tullut tehtyä tässä "sivussa" yhtä jos toista.

Silti se luomistyö tuntuu aina yhtä ihmeelliseltä ja erikoiselta, siihen ei ikään kuin koskaan totu. Silloin, kun joku asia tuntuu liian helpolta, liian rutiinilta, se alkaa vituttaa itseäkin saman tien ja lyö jarrut päälle. Sitten kun menee vihaisena keittämään kahvia ja sattuu huitaisemaan johonkin puolityhjään fanta-tölkkiin, innostuu siitä yhdestä äänestä niin paljon, että tekee levyllisen biisejä sen kanssa. Itsetekeminen ja himainstrumenttien käyttökin oli mukana aivan alusta asti. Nauhoitin neljännen biisin lauluja äidin kampaamolla ja ajattelin, että tämä tarvitsee jotain vähän eeppisempää kolistelua loppuun. Timpaniin ei ollut varaa, eikä sellaista olisi ollut olemassakaan, mutta peltikaappi siinä vieressä oli ilmainen.

Vaikka tuo on vähän nuhaista laulua ja muuta, silti pidän tuota edelleen yhtenä parhaista asioista, joita olen elämäni aikana tehnyt. Se on itselle rakas, koska se on niitä ensimmäisiä juttuja. Ja samalla viimeisiä. Omalla tavallaan ajattelin, että tuo on meikän viimeinen biisi, vaikka ei viimeiseksi jäänytkään. Sen jälkeen olo oli melko tyhjä ja tyytyväinen, ja saa se vieläkin karvat pystyyn. Eikä minulle ole oikeastaan mitään väliä sillä, vaikka se ei samaa saisi aikaan kenessäkään muussa. Siinä mielessä olen aina tehnyt näitä itselleni, mutta toivon ettei se koskaan mene itsetyytyväiseksi masturbaatioksi. Teen musiikkia yksinkertaisesti siksi, että rakastan sen tekemistä niin paljon. Kaikki muut asiat sen ympärillä ovat aivan turhia ja toissijaisia. Minun on pakko tehdä sitä elääkseni, vaikka en voisikaan tehdä sitä elääkseni. Sekin on minulle ihan okei. Vaikka joutuisin elättämään itseni työllä, jotta voin tehdä tätä pääasiallisesti. Mielestäni duuni pitää suhteen musiikkiinkin nöyränä. Monet luovat ihmiset jäävät muhimaan itsetyytyväisyyteensä, jos ei ole jotain sellaista, joka näyttää välistä vähän punaista valoa ja kaapin paikkaa. Se pitää jalat maassa, ja se pitää huolen siitä, ettei musiikin arvo omassa elämässä pääse haalistumaan, kun saa koko ajan vähän taistella pitääkseen sen suojassa kaikelta turhemmalta..

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti