Kotona. Olisi jo viikonloppu.

Päivä sai melko klassisia käänteitä, kun lähtiessäni Lahdesta huomasin autolla, että avaimet ovat hukassa. Tutkin kaikki taskuni kolmesti tai neljästi, ja samalla mieleeni palautui välähdys treenikämpältä. Vili antoi minulle rumpuavaimen, ja naureskelin siinä heti, että varmasti jää autonavaimet joskus keikkapaikalle, kun laitan nämä samaan nippuun. Soitin Eetulle, että lähdetään hakemaan avaimia treenikseltä, kun ei se matka kaikkien kamojen kanssa juostessa ihan vartissa taitu. Mentiin treenikselle, säikäytettiin Kujanjuoksun jätkät ja pyörittiin siellä ympyrää, koska avaimia ei ollut missään. Soittelin jo ihmisille, ja sitten vielä viidennentoista kerran tarkistaessani työnsin käden taskuun, jossa se juuri äsken oli ollut, ja yhtäkkiä avaimet olivatkin siellä! Oli muuten melko hölmö olo, mutta vieläkin enemmän hämmentynyt olo, koska olin roplannut sitä samaa taskua koko helvetin ajan. Mikähän perkeleen taskutonttu näitä tällaisia aina tekee? No, pääsin kuitenkin sitten lähtemään, eikä tarvinnut nolona laittaa töihin viestiä, etten löydä auton avaimia.

Kotiin tullessa laitoin sitten treenit soimaan. Uudet biisit kuulostaa vaan niin järjettömän hyvältä, ettei sitä voi riittävästi korostaa. Vielä kun tämän saman raivon saa siihen levylle asti, niin ei ole mitään hätää. Eikä siihen tarvita muuta, kuin että soitellaan samassa huoneessa, kyllä se sieltä sitten tulee ihan luonnostaan ja selkärangasta. Pelkkien laulujen nauhoittaminen on aina ihan helvetin vaivaannuttavaa, koska siinä pitää keskittyä niin moneen asiaan samaan aikaan. On aivan eri asia vetää silloin, kun rummut ja kitarakaapit huutavat täysillä vieressä, koska ei tarvitse himmailla kuullakseen musiikin luureista. Sen tuntee luissa ja ytimissä, ja silloin ei tarvita juurikaan ylimääräisiä ottoja, ellei nyt jotain mene ihan totaalisen vituiksi. Ja ainahan jotain tietysti menee, mutta mitä väliä. Kyllä kahdenkymmenen minuutin levyä voi  vedellä pariinkin kertaan nauhalle, ennen kuin voimat loppuu. Viime nauhoitukset olivat ehkä fyysisimmät ikinä itselle, kun Tomppa huudatti kolme raitaa lauluja kaikkiin biiseihin, ja sen jälkeen vielä jotain omia erikoisuuksia ja lisiä sinne. Siinä sai huutaa yhteensä 70 biisiä grindiä. Normaalisti sitä on jo viidentoista jälkeen aika paskana. Nyt ei malttaisi odottaa ensi viikonloppua, jotta noita biisejä pääsee soittelemaan livenä.  Tein vielä lähtiessä tällaisen pikajulisteen jostain vuoden vanhasta paskalehdestä, vanhasta levyn kannesta, mikin ympäriltä irti revitystä teipistä ja lattialta löytyneestä kuulakärkikynästä:

Miksailin vielä omiakin biisejä yhden levyllisen, mutten jaksanut alkaa iltaa vasten ähertää niitä nettiin, huomenna sitten.