Aloin katsoa tuossa kiusaamisiltaa, ja olihan se taas provosoivaa materiaalia, jos ei muuta. Puolituntisen sain katseltua, ennen kuin oli pakko alkaa kirjoittaa tästä omia kokemuksia ohjaajan ja nuorisotyöntekijän näkökulmasta. Kaikki tämä perustuu siis vain ja ainoastaan siihen omaan kokemukseeni, joka minulle tähän mennessä ohjaajana, koululaisena, kiusattuna ja kai joskus vähän kiusaajanakin kertynyt. Työkokemukseni ovat pitkälti olleet erilaisia sosiaalisia ongelmia kohdanneiden nuorten kanssa, nuorisotaloilla, harrasteryhmissä, erityisryhmissä, lastensuojelulaitoksissa ja ties missä vastaavissa yhteyksissä, tietysti puhumattakaan omista kouluajoista ja kaikista muista työmaailman ulkopuolisista kokemuksista. Vaikka en itseäni välttämättä minään äärimmäisen hyvänä ohjaajana pidäkään, niin voin sanoa jo jonkinlaisella ammatitaidon tuomalla (välistä myös liiallisella) itsevarmuudella, että laittakaa ne "lusmut, syrjäytyneet ja seinähullut" tänne, niin katsellaan. Ja tahtomatta kuulostaa liian leuhkalta, hyvin usein jonkinlainen yhteisymmärrys myös löydetään.
Mistä kiusaamisessa on kyse? Kenellekään ei taida enää tulla yllätyksenä, että tavallisesti kiusaaminen on projisointia, oman pahoinvoinnin siirtämistä konkreettisesti näkyväksi kärsimykseksi muihin ihmisiin. Kun näkee toisen kärsivän, tietää, ettei kärsi yksin. Samalla se on myös avun pyytämistä, sen rajan etsimistä, jossa hommat menevät yli ja joku puuttuu. Monesti esimerkiksi avioerolapsilla on äärimmäisen vahvoja turhautumisen kokemuksia, jotka purkautuvat aina ulos päin muihin ihmisiin, kun huomataan, ettei itsensä syyttelykään tunnu mitään korjaavan tai parantavan. Tämän tiedän myös omasta kokemuksestani. Oli helppoa vihata hammaslääkärin poikaa, jolla oli kaikki hyvin, joka puhui fiksuilla sanoilla ja jolla oli enemmän leluja, kun oikeasti vain vihasi sitä, että hänen perheensä sai olla ehjä, ja omani meni rikki laman aallokossa. 7- vuotiaalle ei välttämättä ole kehittynyt vielä kauhean sofistikoituneita järjestelmiä menetysten käsittelyyn, ja siitä syystä nuorena tällaiseen tilanteeseen ajautuminen voikin olla todella vaarallista, koska se voi pahimmillaan muodostaa ne käyttäytymismallit, jolloin kaikkiin ei-toivottuihin menetyksiin vastataan vaan heittämällä paska alas tikkaita, kohti seuraavan niskaa. Se ei opeta ihmistä olemaan vastuullinen yksilö toimivassa yhteiskunnassa, ja jos tätä mallia ei osaa kukaan oikealla tavalla kyseenalaistaakaan, päästään nopeasti tällaiseen nykyisenkaltaiseen hyvinvointivaltioon, joka saa käyttää aivan liian ison osan varoistaan tällaisten ihmisten korjaamiseen. Ja mikä surullisinta, me teemme sen saman tälläkin hetkellä uudestaan. Projisoinnin mukana tulee myös muiden syyttäminen melko hyvänä aisaparina. Ihminen alkaa oikeuttaa itse aiheuttamaansa muihin kohdistuvaa pahoinvointia sillä, että muut ansaitsivat sen, koska olivat syyllisiä alkuperäiseen pahaan oloon. Todellisuudessa taas on aivan sama, oliko näillä kärsijöillä mitään käsitystä tämän ihmisen henkisestä tilasta, ennen kuin se alkoi tuottaa kärsimystä heille.
Mitä tehdä ongelmallisessa tilanteessa? Kun puhutaan kasvavista, aggressiivisistä nuorista miehistä, joista tässä yhteydessä itselläni on eniten kokemusta, on nähdäkseni kaksi hyvää tietä, ja kolmas vähän huonompi. Jos joku puhiseva, raivoava ja mesoava nuori heiluu tuossa metrin- puolentoista päässä, siihen voi vastata oikeasti tehokkaasti joko purkamalla tai rauhoittamalla tilanteen. Nuorella ei välttämättä ole yhtään mitään sinua vastaan, ainoastaan sitä auktoriteettia vastaan, jota sinä siinä hänen edessään seistessäsi edustat. Hänen ainoa pyrkimyksensä on parantaa omaa asemaansa aiempaan nähden, ja jos nyt vaikka ajatellaan tilannetta, jossa ympärillä on paljon muita ihmisiä, hänellä ei enää ole perääntymistietä. Tässä kohtaa hyvä ja tilannetajuinen ohjaaja yrittää keksiä jonkin sellaisen keinon jolla kaikki tilanteessa oleva turhautuminen voidaan purkaa ilman nöyryytystä ja alistamista. Tämä voi olla hankalampaa, ellei olla vaikka maalla, jossa voidaan mennä yhdessä pilkkomaan puita tai tehdä jotain muuta fyysisesti kuluttavaa, jossa kätensä jäljen näkee mieluiten heti. Rauhoittaminen on monesti ainakin itselleni luonnollisin, helpoin ja väkivallattomin tapa (joskus kirveen antaminen aggressiivisen nuoren käteen VOI oikeasti olla huono idea.) ratkaista konflikteja. Mennään jonnekin syrjemmälle, mielellään pieneen tilaan, keskustelemaan kahden kesken ja rauhassa, ilman ylimääräisiä silmiä ja korvia, joille pitää esittää jotain. Kahden kesken voidaan käsitellä tilannetta vähän eripuolilla, alkaa miettiä sen todellisia syitä ja sellaisia ratkaisuja, jotka voivat toimia myös tulevaisuudessa vastaavia tilanteita ajatellen. Nuori voi toki huutaa vaikka ensimmäisen puoli tuntia, antaa sitten huutaa vaan. Niin kauan, kuin osaa itse pysyä rauhallisena, kypsänä ja "aikuisena", maadoittaa aggressiota. Heti, jos korottaa ääntä tai antaa vihalle jonkin muun kimmokkeen, se kasvaa nopeasti eksponentiaalisesti suuremmaksi, ja siinähän sitten koitat selvitä. Se huonoin mahdollinen vaihtoehto on sitten kohtaaminen, se, että lähdet sinne lattialle painimaan sen ihmisen kanssa ja huomaatkin pian, ettet pärjää vajaalla 70-kilollasi jotain 90-kiloista jässikkää vastaan.
Tästä tullaankin siihen kaikken tärkeimpään elementtiin. Olen useammin kuin kerran miettinyt, että "onpa onni, että olen alusta alkaen luonut tässä huoneessa oleviin ihmisiin hyviä ja turvallisia vuorovaikutussuhteita, koska jos ne nyt päättäisivät laittaa meikän nippuun, niin eipä siinä paljoa olisi tehtävissä." Kaikki on siis kiinni asenteesta. Ja tässä suhteessa uskon, että auktoriteettikammoisista tulee huomattavan paljon parempia ohjaajia, koska sen lisäksi, etteivät he tahdo olla alistettuina, he eivät myöskään tahdo alistaa muita. Jos yrität olla lauman johtaja, voit olla varma, että lauman johtajalle riittää aina haastajia. Siksi on aivan äärettömän tärkeää ymmärtää oma asemansa ryhmässä ja suhteensa siihen. Tasa-arvoinen ja tasavertainen yhteisö kokee vähemmän valtataisteluita, joka myös tarkoittaa vähän asemasta kiistelystä johtuvaa kiusaamista. Se myös opettaa hyväksymään erilaisuutta, joka myös purkaa sellaisia kiusaamiselle otollisia rakenteita, joita vaikka jossain toimistoympäristöissä muodostuu väistämättä niiden välille, joita ei kiinnosta olla osana yhteisön perjantaipullorinkiä tai muuta toimintaa. Tietenkään kaikkia ei voi saada tulemaan toimeen kaikkien kanssa, eikä kai pidäkään, mutta kun yhteisössä jokainen on mahdollisimman tasavertaisessa asemassa, kynnys puuttua kiusaamiseen ja muuhunkin on pienempi. Laumassa jäsenet vain odottavat, että vahva johtaja hoitaa kaikki mahdolliset ristiriidat.
Mikä sitten on soveltuva rangaistusmetodi kiusaamisesta tai aggressiivisestä käyttäytymisestä? Twitter-viesteissä joku ehdotti, että kiusaaminen tulisi kriminalisoida ja kiusaajalle rikosmerkintä. Oikeasti?! Tämä maa ei tarvitse enää yhtään sellaista porukkaa, joka on leimattu hävinneeksi jo ennen kuin se on saanut mitään mahdollisuutta. Sellaisia täällä on jo aivan riittävästi valmiiksi, kaikki alkoholistien lapset, tuomitut kannabiksen käyttäjät, lastensuojelulaitoksissa kasvaneet, vankilassa istuneet, kaikki ajettu yhteiskunnan laitamille ja vähitellen myös ulkopuolelle sosiaalisilla leimoilla. Ennemmin pitäisi purkaa ihmisten entisiäkin ajatusluutumia kaiken tuollaisen suhteen, koska kaikessa on aina kiinni yksilöstä ja siitä miten hän oppii käsittelemään oman elämänsä menetyksiä ja takaiskuja. Kostaminen (esim. vankila, ym) opettaa vain lisää kostamista, ja sitten sitä käydäänkin leikkimään jatkuvaa Israel-Palestiinaa yhteiskunnan kanssa.
Mikä olisi sopivin rangaistus? Siihen minulla ei ole vastausta. En usko, että kiusaamisesta tarvitsee rangaista perinteisellä menetelmällä. En usko, että ihminen oppii siitä juurikaan muuta, kuin katkeruutta. Se antaa oikeutuksen vihalle, jonka alkuperäinen syy kerkeää painua jo unohduksiin. Merkittävämpää olisi keskustella asiasta, saada nuori itse ymmärtämään ja tajuamaan miten laaja-alaiset vaikutukset hänen teollaan oikein on. Ilolan koulussa nuoret saivat itse päättää rangaistuksensa. Se kuulostaa äkkiä siltä, että päähän potkimisesta voi määrätä itselleen hattaraa, mutta käytännössä ja oikeasti nuoret ovat pääsääntöisesti vastuuntuntoisia ja jotensakin moraalisia otuksia. Oikein tekemisestä tulee hyvä mieli myös heille itselleen. Esimerkiksi myymälävarkaudesta nuoret itse olivat kiinni jäädessään päättäneet seuraavan rangaistuksen: he olivat tehneet myyjälle anteeksipyyntö-kortin ja työskennelleet koulun jälkeen kaupassa maksaakseen takaisin. Kaikille osapuolille jäi tästä hyvä mieli. Julkinen rangaistus, jälki-istunto tai jokin muu muinaisjäänne, ei mielestäni ole mitenkään avuksi, kun kyseessä on toiselle ihmiselle tehty vahinko. Se ei juurikaan lohduta kiusattua, ja vaan lujittaa kiusaajan omaa sosiaalista leimaa, joka hänellä on myös aikaa omaksua tuijotellessaan pistettä taulussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti