torstai 9. lokakuuta 2014

Kirjoitusdrive meinaa jäädä vähän päälle.

Ehkä osa huomasittekin, että väri on vihdoin ja viimein vaihtunut luettavampaan ja selkeämpään muotoon. Siinä kesti näin kauan lähinnä siksi, etten ole muistanut tehdä asialle mitään, kun en itse näe tuota, ja silloin kun näen, mietin, että miksi helvetissä tämä on niin hankala lukea. Toivottavasti se nyt helpottaa edes vähän. Kutsun tätä sävyä "Beckettin harmaaksi". Se on aivan tavallinen harmaa, jossa ei ole mitään erikoista oikein mitenkään päin. Eli aivan hyvä silmille. Tänään on tullut lähinnä kirjoiteltua eteenpäin asioita, pitkästä aikaa ensimmäinen kirja-projekti, joka on edennyt jo sivulle 20. Kirjojen kirjoittamisessa ei ole mitään muuta vaikeaa, kuin se, että ne pitää kirjoittaa. Siinäkään ei ole mitään vaikeaa, jos on aikaa kirjoittaa, mutta tässä pitää kuitenkin toistaiseksi tehdä elämällään vielä vähän kaikkea muutakin. Eilen pihalla kävellessäni mietin sitä, kun uhosin joskus muutamia vuosia sitten, että olisin jo täysin valmis kirjoittamaan kirjan, mutta ketään ei kiinnosta parikymppisten kirjat parikymppisten elämänkokemuksella ja ongelmilla.

Paskapuhetta. Jos olisin ollut valmis kirjoittamaan kokonaisen kirjan, olisin kirjoittanut sen jo. No, on minulla kaksi täysin valmista runokokoelmaa, puolitoista novellikokoelmaa ja tuhat kuusisataa postausta blogia, mutta tarkoitan tässä yhteydessä OIKEAA kirjaa, romaania. Kirjojen pitkäsoittoa. Sitten tajusin, että minä teen kuitenkin musiikkinikin kaikkein mieluiten maksimissaan puolentunnin annoksina, koska rajaus on niin helvetin tärkeä asia.  Miksi siis koittaisin pitkittää jotakin sellaista, joka on sanottu paljon vähemmässä mitassa? Niin. Siksi, että niin kovin harvat julkaisevat novelleja tai ottavat niitä mitenkään päin vakavasti. Ne nähdään ikäänkuin kirjallisina välitöinä tai harjoituskappaleina. Minulle ne ovat aina olleet melkeinpä mielekkäämpiä, kuin romaanit, koska niissä on täysin vapaa luomaan ja tuhoamaan millaisen maailman vaan sattuu tahtomaan. Sinulla ei ole mitään muita rajoja, kuin ne jotka laitat itsellesi. Ja siksi se juuri kannustaa rajaamaan. Se kannustaa luomaan väläyksen maailmasta, aivan kuin katsoisit todellisuutta avaimen reijän läpi. Ei ole mitään muuta, kuin se minkä kertoja tietää, ja jos kertoja ei tiedä kaikkea, ei tiedä lukijakaan. Toisaalta lukija voi yhdistellä sellaisia kokonaisuuksia, joista kertojalla ei ole pienintäkään käsitystä, tehdä päätelmiä hahmon motiiveista ja persoonasta, se on kaikki niin järjettömän kiehtovaa, että pää voisi heikommalta räjähtää.

Tänään julkaistiin myös uutinen tällaisesta tutkimuksesta, jota on kyllä tehty ennenkin, muttei näin isossa mittakaavassa. Eli siis tämän koeporukan perusteella vaikuttaisi melko pitkälti siltä, että kuoleman jälkeen on olemassa jonkinlainen tietoisuus ympäröivästä todellisuudesta. Näistä tuli jokin aika sitten dokumenttikin Yleltä. Tämä saa minut lähinnä miettimään hapen yhteyttä todellisuuden kokemukseen. Ja ihmisen psyykeen arvaamattomia koukeroita. Toisaalta myös luku näistä kokemuksistakin on "vain melkein puolet", 40%. Merkittävää on myös se, että kyseessä on sydänkohtauspotilailla tehty tutkimus. Osin tästäkin johtuen uskoisin, että kuolintavasta riippuen kokemuksessa voi olla eroja: riippuen siitä miten hitaasti happi loppuu aivoista. Uskoisin kuitenkin, että kyseessä on (ainakin kuvausten perusteella) melko samanlainen kokemus, kuin psykedeelisten aineiden kohdalla, ja ehkä tästä syystä psykedeelien käyttö terapiamuotona kuoleville olisikin hyvä asia. Jonkinlaista kuivaharjoittelua, kai. Mietin vain sitä, kuinka paljon tällaisista kokemuksista voisi olla vain ihmisen tarinaa kertovan mielen tapa täyttää tyhjä kohta olemassaolossa. Itse olen pyörtynyt tasan kerran elämässäni, ja muistan sen ikuisesti, koska silloin ei ollut mitään. Sen lyhyen hetken tajunta oli sammunut, vaikka elimistö oli käynnissä, ja mietin, että tältä se siis tuntuu, kun ei tunnu miltään. Erona tällaiseen heijasteluun ja kuolemaan lopullisena asiana on se, että tällaisesta tilasta sitä kokemusta voi heijastella. Onko tietoisuutta siis vain, jos siitä palataan takaisin elämään, vai onko se olennaisena osana kaikkea kuoleman kokemusta? Ehkä tämä on hankala ja vähän turhankin metafyysinen tapa lähestyä tätä asiaa.

Tai ehkä ei. Koska tässäkin tutkimuksessa mainittiin toisten kokevan autuutta ja valoa, toisten pelkoa tai tunnetta siitä, että heitä vedettiin vesien läpi, ehkä kuolemakin on vain yksi muuntuva tajunnantila, kuten buddhalaisuudessa ajatellaan. Tiibetiläisessä perinteessä kuoleville luetaan mantraa, jonka perusajatus on se, että kaikkea kuoleman näyttämiä ihmeitä tai hirveyksiä pitää pystyä katsomaan oman mielen tuotoksina, oman olemisen puolina, niihin ei pidä rakastua, eikä niitä pidä pelätä. Ne pitää ohittaa ja niiden läpi pitää kulkea "nirvanaan", sammuksiin puhaltamiseen, olemattomuuteen. Se on vain yksi tajunnan tila, jonka läpi on kuljettava, joko uuteen elämään tai rauhaan. En välttämättä usko niihin sellaisinaan, mutta koska kaikenlaiset eri tajunnantilat kofeiinin virittämästä tai adrenaliinintäyteisestä tajunnasta uneen tai unideprivaatioon ovat itseäni kiinnostavia asioita, ehkä kuolemassakin olisi jotain sellaista opittavaa, jonka voi kohdata tuntematta pelkoa siitä, ettei palaakaan enää takaisin elämään. Tai jos idän uskonnot pitäisivät kutinsa, juuri tuo pelko olisi kai myös ajamassa ihmisiä takaisin elämään, uudelleensyntymisen kehään. Kukaan ei tiedä, ei yhtään mitään, ei yhtään mistään. Siksi se onkin niin äärimmäisen kiinnostavaa.

Portugalistakin tuli tänään viestiä. Kaikki vaikuttaisi olevan melko ok, jatkoyhteydet bussillakin eteenpäin alkavat selvitä vähän kerrallaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti