maanantai 27. lokakuuta 2014

Destination Nowhere.

Tämä päivä on mennyt ihan hyvissä merkeissä, duunailin suurimman osan Cut To Fitin uuden levyn kansista, eikä puutukaan oikeastaan enää välttämättä muuta, kuin takakansi ja levyn kuva. Sitten alkaa olla kaikki siltä osin paketissa. Tulee melkoista delirium-kamaa taas. Pällistelin tai ennemmin kuuntelin siinä samalla myös We Want Morea pari jaksoa. Se on ihan mielenkiintoinen ohjelma, mutta nyt vähän yllätyin, että seuraavana onkin jo joku konsertti, ja mielenkiinto loppui siihen. Pääpaino oli mielestäni aivan liikaa siinä draamassa ja vanhojen kaivelussa, eikä siinä uuden tekemisessä ja tässä hetkessä. Studio näpertelyn katsominen olisi jopa voinut kiinnostaa itseäni, se olikin se pääsyy tuon katsomiselle ylipäätään. Se on minusta aina mielenkiintoista, oli studiossa kuka tahansa, on hauska nähdä miten hommia tehdään muualla. Tai jonkun muun toimesta. 

Myös bändissä tappelu on sen verran tuttua puuhaa, että sitäkin katselee jonkinlaisella mielenkiinnolla. Aina, kun on ollut muissa bändeissä, on oppinut jotain suurta ja merkittävää itsestään, omista vahvuuksistaan ja heikkouksistaan, sekä myös omasta ärsyttävyydestään tiettyjen juttujen suhteen. Ja jokaikinen bändi on opettanut minut arvostamaan vaan enemmän sitä yhteyttä, joka meillä Vilin ja Eetun kanssa on. Aina yhdessä ollessakin mietitään, miten absurdeja ja vaikeita tapoja muilla bändeillä onkaan toimia. Miten niin yksinkertaisista asioista voi tehdä niin vaikeita niin monissa tapauksissa. Mutta en väitä, että meidän bändi olisi jotenkin parempi tai täysin kitkaton tai mitään muutakaan. Meillä on vain käyty ne isoimmat väännöt jo 16-vuotiaana, on opittu antamaan tilaa ja ymmärtämään toisiamme jollain syvemmällä tasolla. Toisaalta naureskeltiin joskus Eetun kanssa, että tämä bändi on jatkuva stand off aseitten kanssa, kaikki tahtoo joitain asioita läpi ja kikkailee jonkun muun puolelleen ja jyrää sen toisen yhden äänen enemmistöllä. Se on niinkuin ylipitkä Survivor-jakso ilman pääpalkintoa. Rakastan noita jätkiä melko paljon, ja koitan ylipuhua niitä muuttamaan Portugaliin, että voitaisiin sahailla jotain punkkiluolia siellä. Yksi on sanonut jo kyllä, eli periaatteessa minulla on tässä asiassa nyt enemmistön tuki.

Tässä samalla latailen myös uutta levyä nettiin. Ihan virkistävä oli katsella eilen raitoja ja todeta, että onhan tässä taas tekemistä. Viimeisessä biisissä on laulut lähinnä siksi, että se tuntui niin vajaalta ilman. Se oli niin täydellisesti tuollaiseksi biisiksi rakennettu, ettei sitä voinut jättää laulamattakaan. Lisäksi sanoituksen kohdalla olen aina välillä miettinyt muutamien musiikkia tuottavien ystävieni neuvoja sanojen ympäripyöreydestä, mutta tähän improvisoin alunperinkin sellaista fiilistelykamaa, että päätin suodattaa sen painavan asian jotenkin vähän vain sujuvampaan muotoon. Paniikkikohtaukset ja kuolemanpelko on aivan hyviä aiheita biisille. Still Waitingissä taas oli niin vahva Cohen-viba, että se oli vielä pakko viimeistellä.  Improvisoin koko homman ja pitääkin tässä nyt kirjoitella sen sanat kuuntelulla ylös..Noin. Osaltaan tämä on saanut vaikutteensa Saarenkedon Tompan kerran odotellessaan duunaamasta Jazz of Waitista, jonka taisin kuulla kaksi kertaa joskus neljä vuotta sitten, mutta joka silti aina välistä palaa päähän kummittelemaan.  Koska se oli niin hyvä. Nyt sain levyn laitettua. Se on täsä, lataus on ilimanen, kuten aina.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti