torstai 30. lokakuuta 2014

Bukowskia pitkästä aikaa.

Hautausmailla kävely on kyllä rentouttavaa puuhaa. Tänään kuulaassa lokakuun aamussa kävelin ympäriinsä Ikaalisten hautausmaalla ja harjoitin jonkinlaista kuolemanmeditaatiota siinä nimiä ja vuosia lukiessani. Vaikka olikin kylmä, en viitsinyt laittaa huppua päähäni, koska pelkäsin haudoilla kykkivien mummojen säikähtävän kuoleman tulleen hakemaan heitäkin. Minulla on nyt veljeni talvitakki, jota odotin neljä vuotta, kysellen aina välissä, että joko se liikenee minulle. Nyt hän oli tilannut itselleen pitkän huopatakin, ja sain tuon vanhan, rikkinäisen ja kuluneen takin itselleni. Aivan sama, paras takki joka meikällä on ollut, eikä haittaa yhtään, vaikka taskujen viereen on revennyt toiset, tai vaikka vuoressa on reikä sisällä.

Tämän jälkeen menin kirjastoon, joka aukesi vasta kahdeltatoista, mikä oli mielestäni hieman epäkäytännöllistä. Koko kylä oli muutenkin aamusella suljettu tai lopetettu, ja piti vain kävellä ympäriinsä parin tunnin verran. Siitä tuli mieleen vähän Heinola. Oletin löytäväni jonkinlaisen ruokapaikan, mutten löytänyt. Joten kävelin lisää. Lopulta kirjasto oli auki ja menin sinne lukemaan Bukowskia ja Jungia. 71-vuotiaan Bukowskin kanssa koen aina välittömän ja suoran ymmärryksen. 50-vuotiaan Bukowskin kanssa minulla ei niin kauheasti ole yhteistä. Tunnenko silti oloni vanhaksi? En. Bukowski vaan oli harvinaisen skarppi vanhus. Jungiin oli vaikea keskittyä, kun taustalla joku yhtye piti Kalevala-aiheista konserttia ala-asteelaisille. Ihan hyvää kampetta oli sekin kyllä, Orffit oli nimeltään. Kolme jätkää ja iso läjä soittimia ja kaikenlaisia biisejä. Jos meille olisi ala-asteella ollut jotain tuollaista, olisin varmaan innostunut musiikista vähän aiemmin. Yläasteella sentään kävi Jussi Raittinen Boyssien kanssa esitelmöimässä rock'n'rollin historiasta. Se oli ihan mielenkiintoinen ja hieno esitys, josta näkyi ruusu-paitaisen Raittisen rakkaus asiaansa kohtaan. Vaikka muut naureskelivat ukkelin ruusu-kuosille (no, saatoin itsekin tirskahtaa), oli silti mielenkiintoista jo silloin kuulla, miten joku selittää musiikin anatomiaa. Ehkä siinä mielessä lähestymiskulmani tähän taiteeseen on aina ollut tietyllä tapaa tieteellinen: minua kiinnostaa ottaa veitsi käteen, leikellä biisit auki ja katsoa mitä ne pitävät sisällään, mistä elementeistä ja muodoista ne koostuvat, miten ne muuttuvat, jos osia vaihtaa... Se on edelleen yksi kiehtovimmista puolista, etenkin nyt yhdessä yhteistyöprojektissa, jossa on nauhoitettu yhteen biisiin raitoja jo liiankin kanssa, eikä se vieläkään oikein asetu. Sitten aletaan rajaamaan. Veitsi käteen ja katsotaan, mitkä ovat ne vähimmäisimmät elementit, joilla laulu toimii. Sitten kaikki muu pois, ja rakennetaan koko maailma erilaiseksi.

Bukowski noissa teksteistään kommentoi lukijapalautetta ("tekstisi pitää minut hengissä") vastaamalla vain kuivan lakonisesti ("niin minutkin.). Juuri siinä Bukowskin nerous minulle on. Ei siinä hevosten ja naisten kyttäämisessä, vaan siinä terävyydessä, jolla hän tiivistää kaiken olennaisen mahdollisimman suoraan ja terävään muotoon. Itse tekeminen, kirjoittamisen prosessi, konkreettinen paikallaan istuminen, musiikin kuuntelu ja naputtelu, ovat elintärkeitä toimintoja, aivan sama päätyykö teksti ikinä kenenkään muun silmiin. Se on välttämättömyys omalle mielenrauhalle, meditaatiota, suora yhteys omaan tajuntaan ja alitajuntaan, näiden molempien rajan hämärtämistä.  Siinä ei ole mitään ylimääräistä, ei mitään paskanjauhantaa. Kaikki ylimääräinen astuu mukaan vasta siinä vaiheessa, kun muut ihmiset alkavat rakentaa sinusta mielikuvaa tekstiesi perusteella. Siinä rakennetaan fantasioita, jotka eivät voi pitää paikkaansa. Eräs ihminen sanoi ensitapaamisella, että on vähän pettynyt minuun, kun en olekaan ihan mulkku. Kaikkia ei voi miellyttää. Sitten taas monet sukuani lähellä olevat ihmiset, jotka eivät suoranaisesti ole minulle mitään sukua, eivät pidä minusta ollenkaan. He luulevat, etten tiedä tai tajua sitä, mutta kyllä kasvavien nuorten kanssa työskentely opettaa lukemaan ihmisiä aika hyvin. Sen parempia valehtelijoita ei olekaan. Ja mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä huonommin hän valehtelee kaikille muille, paitsi itselleen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti