Kun ei anneta sivistyä, tylsistyy.

Olisin käynyt kirjastossa hakemassa joitakin itsesivistyksen välineitä, mutta se menikin kiinni jo seitsemältä ja aukeaa seuraavan kerran vasta maanantaina. Päätin sitten kirjoitella levyn biisien sanat koneelle, koska se mekaaninen toisto helpottaa kaiken muistamistakin. Voi olla vaikea uskoa, että tuollaiseen räimeeseen tarvitsee paljon keskittyä, mutta 15 biisiä tuollaista nykimistä, sinkoilua, stoppeja ja muuta progeilua alkaakin vaatia aivoilta jonkin verran. Tai siis viidentoista uuden biisin omaksuminen niiden sadan muun biisin jatkeeksi. Onneksi niitä ei keikkoja varten tarvitse muistaa, kuin joku 50 jonkinlaiseen aktiivimuistiin. Kyllä sitä muistaisi silti lähes kaikki. Ja loputkin ehkä toisella kerralla. Uskon tämän olevan jonkinlainen avain myös muistia ylläpitävänä toimintona. Kun pystyy muistamaan paljon hassuja lauseita, joita pitää huutaa vielä hassummilla rytmeillä juuri oikeisiin kohtiin, on melko helppoa muistaa, mitä söi kolme viikkoa sitten ruoaksi. Ainakin vielä. Ainakin se auttaa kielten kanssa todella paljon, jos ei muuta.

Olisi sellainen olo, että pitäisi ehkä tehdä musiikkia. Tuntuu vaan, että nyt siinä on jonkinlainen blokki. Pakko löytää jotain uutta, jotta kitaran rämpyttely pysyy mielekkäänä, pakko oppia jotakin, kokeilla jotain sellaista, joka ei ehkä ole niin hyvin hanskassa, mutta inspiroi itseä. Vaikka tuolla edellisellä olikin ehkä sellaisia kevyen jatseja ratkaisuja, jotka tuntuivat ihan hauskoilta, se meni silti jo liian peruspaletilla leikkimiseksi. Ja sellainen alkaa turhauttaa minua enemmän, kuin mitä se palkitsee. Olen kuunnellut portugalin retken jälkeen jonkin verran fadoja, mutta en minä nyt ihan tuosta vain kylmiltään osaisi tai tahtoisikaan vääntää levyllistä sellaisia ihan vain siksi, että kävin siellä kerran. Mutta voin nähdä, että vaikka niiden melodiat ja muut ovat kauempana suomalaisten melankoliasta, niiden melodioiden ja rakenteiden merkitys portugalilaisille on sama, kuin meille tämän slaavilaisen itkuvirsirakenteen toistaminen. Se on tietyllä tapaa pyhä asia, koska se kuvaa sitä ympäristöä, jossa meistä kukin kuolevaisuutensa kokee. Se on viitekehys sille ymmärrykselle, että olipa kuinka iloinen ja hieno elämä tahansa, se loppuu kyllä. Jokin päivällä huvikseni selailema matkaopaskirja kuvasikin portugalilaisia suomalaisten henkisiksi sukulaisiksi juuri tällaisten asioiden suhteen. Kun käy muualla, katselee Suomeakin palatessaan aina uusin silmin. Tämän päivän aurinkoinen sää sopi itselleni vallan mainiosti, en jaksanut valittaa edes kylmyydestä, kun oli muuten niin hyvä fiilis kaikesta.

Ehkä lykkään musiikin tekemistä tuonnemmaksi, odottelen sen tulevan ulos väkisin. Tänään voisin lähinnä kirjoittaa. Ja katsella There Will Be Bloodin vihdoin ja viimein, olen uhonnut sitä sen verran pitkään, mutta nyt voisi oikein jopa tilata pizzan ja tehdä tästä jonkunlaisen isomman tapahtuman. Ja huomenna sitten lähden duunien jälkeen Lahteen, soitellaan Torvessa. Ei pidä odotella jonnekin aamukahteen, kuten ihmiset yleensä tekevät. En tajua, mikä harhaluulo se on, että me soitettaisiin aina viimeisenä. Soitetaan luultavasti joskus alkuillasta, joten tulkaa ajoissa paikalle, jos olette tulossa. Siellä on Bob Malmström, jonka vittuilua on aina hauska katsella, ja Then Came Bronson, joka on itselleni uusi tuttavuus. Nopean kuulostelun perusteella kuulosti silti melko kovalta kamalta.

Bukowskia pitkästä aikaa.

Hautausmailla kävely on kyllä rentouttavaa puuhaa. Tänään kuulaassa lokakuun aamussa kävelin ympäriinsä Ikaalisten hautausmaalla ja harjoitin jonkinlaista kuolemanmeditaatiota siinä nimiä ja vuosia lukiessani. Vaikka olikin kylmä, en viitsinyt laittaa huppua päähäni, koska pelkäsin haudoilla kykkivien mummojen säikähtävän kuoleman tulleen hakemaan heitäkin. Minulla on nyt veljeni talvitakki, jota odotin neljä vuotta, kysellen aina välissä, että joko se liikenee minulle. Nyt hän oli tilannut itselleen pitkän huopatakin, ja sain tuon vanhan, rikkinäisen ja kuluneen takin itselleni. Aivan sama, paras takki joka meikällä on ollut, eikä haittaa yhtään, vaikka taskujen viereen on revennyt toiset, tai vaikka vuoressa on reikä sisällä.

Tämän jälkeen menin kirjastoon, joka aukesi vasta kahdeltatoista, mikä oli mielestäni hieman epäkäytännöllistä. Koko kylä oli muutenkin aamusella suljettu tai lopetettu, ja piti vain kävellä ympäriinsä parin tunnin verran. Siitä tuli mieleen vähän Heinola. Oletin löytäväni jonkinlaisen ruokapaikan, mutten löytänyt. Joten kävelin lisää. Lopulta kirjasto oli auki ja menin sinne lukemaan Bukowskia ja Jungia. 71-vuotiaan Bukowskin kanssa koen aina välittömän ja suoran ymmärryksen. 50-vuotiaan Bukowskin kanssa minulla ei niin kauheasti ole yhteistä. Tunnenko silti oloni vanhaksi? En. Bukowski vaan oli harvinaisen skarppi vanhus. Jungiin oli vaikea keskittyä, kun taustalla joku yhtye piti Kalevala-aiheista konserttia ala-asteelaisille. Ihan hyvää kampetta oli sekin kyllä, Orffit oli nimeltään. Kolme jätkää ja iso läjä soittimia ja kaikenlaisia biisejä. Jos meille olisi ala-asteella ollut jotain tuollaista, olisin varmaan innostunut musiikista vähän aiemmin. Yläasteella sentään kävi Jussi Raittinen Boyssien kanssa esitelmöimässä rock'n'rollin historiasta. Se oli ihan mielenkiintoinen ja hieno esitys, josta näkyi ruusu-paitaisen Raittisen rakkaus asiaansa kohtaan. Vaikka muut naureskelivat ukkelin ruusu-kuosille (no, saatoin itsekin tirskahtaa), oli silti mielenkiintoista jo silloin kuulla, miten joku selittää musiikin anatomiaa. Ehkä siinä mielessä lähestymiskulmani tähän taiteeseen on aina ollut tietyllä tapaa tieteellinen: minua kiinnostaa ottaa veitsi käteen, leikellä biisit auki ja katsoa mitä ne pitävät sisällään, mistä elementeistä ja muodoista ne koostuvat, miten ne muuttuvat, jos osia vaihtaa... Se on edelleen yksi kiehtovimmista puolista, etenkin nyt yhdessä yhteistyöprojektissa, jossa on nauhoitettu yhteen biisiin raitoja jo liiankin kanssa, eikä se vieläkään oikein asetu. Sitten aletaan rajaamaan. Veitsi käteen ja katsotaan, mitkä ovat ne vähimmäisimmät elementit, joilla laulu toimii. Sitten kaikki muu pois, ja rakennetaan koko maailma erilaiseksi.

Bukowski noissa teksteistään kommentoi lukijapalautetta ("tekstisi pitää minut hengissä") vastaamalla vain kuivan lakonisesti ("niin minutkin.). Juuri siinä Bukowskin nerous minulle on. Ei siinä hevosten ja naisten kyttäämisessä, vaan siinä terävyydessä, jolla hän tiivistää kaiken olennaisen mahdollisimman suoraan ja terävään muotoon. Itse tekeminen, kirjoittamisen prosessi, konkreettinen paikallaan istuminen, musiikin kuuntelu ja naputtelu, ovat elintärkeitä toimintoja, aivan sama päätyykö teksti ikinä kenenkään muun silmiin. Se on välttämättömyys omalle mielenrauhalle, meditaatiota, suora yhteys omaan tajuntaan ja alitajuntaan, näiden molempien rajan hämärtämistä.  Siinä ei ole mitään ylimääräistä, ei mitään paskanjauhantaa. Kaikki ylimääräinen astuu mukaan vasta siinä vaiheessa, kun muut ihmiset alkavat rakentaa sinusta mielikuvaa tekstiesi perusteella. Siinä rakennetaan fantasioita, jotka eivät voi pitää paikkaansa. Eräs ihminen sanoi ensitapaamisella, että on vähän pettynyt minuun, kun en olekaan ihan mulkku. Kaikkia ei voi miellyttää. Sitten taas monet sukuani lähellä olevat ihmiset, jotka eivät suoranaisesti ole minulle mitään sukua, eivät pidä minusta ollenkaan. He luulevat, etten tiedä tai tajua sitä, mutta kyllä kasvavien nuorten kanssa työskentely opettaa lukemaan ihmisiä aika hyvin. Sen parempia valehtelijoita ei olekaan. Ja mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä huonommin hän valehtelee kaikille muille, paitsi itselleen.

Henry Ford

Katselin tuossa ensin Yle Areenasta Henry Ford-dokkaria. Olin aloittanut saman dokumentin jo joskus aiemmin Netflixistä, ja kun tämä suomennettu oli kerta jaettu kahteen osaan, joista toinen tulee vasta ensi viikolla, niin katsoin sen sitten sieltä. Henry Ford on juuri niitä maailmanpilaajia, joiden pään sisään pääseminen on omalla tavallaan todella kiehtovaa. Jos pitäisi kaivaa viime vuosisataan eniten vaikuttaneet ihmiset, niin kaksi kaikkeen eniten vaikuttanutta ovat ehdottomasti Henry Ford ja Sigmund Freud. Kirjoitin joskus aiemmin jo Freudin vaikutuksesta kaikkeen mainontaan ja kuluttaja-keskeisen maailman syntyyn, Henry Ford taas oli se ihminen, joka hoiti kaiken teknisen järjestelyn, jotta massoille voitiin tuottaa kulutushyödykkeitä nopeammin ja helpommin.

Siitä huolimatta suurin muutos, jonka hän toi oli ihmisen henkinen alistaminen hihnan jatkeeksi. Aluksi oli vaikea saada porukkaa pysymään töissä liukuhihnalla, jolla yksitoikkoinen ja toistuva työ vaikutti kaikista epäinhimmilliseltä ja halventavalta, pelkältä koneen korvikkeena olemiselta. Sitten Ford lyhensi työpäivän mittaa yhdeksästä kahdeksaan tuntiin ja länttäsi päiväpalkaksi 5 dollaria, eikä työvoimasta ollut enää pulaa, ja palkka riitti pitämään ihmiset koneen palasina. Ja juuri tuo kehitys luultavasti polkaisi käyntiin sen suuren urbaanin ahdistuksen, joka tänäkin päivänä vaivaa etenkin tehdastyöläisiä. En usko, että kenellekään tekee hyvää tajuta, että tekee jotain täysin epäinhimmillistä ja itsensä vastaista työtä vain siksi, että se on teknisesti helppoa, ja siitä maksetaan hyvin. En usko, että on ihmistä, jota tällainen työ ei aja jonkinlaisiin pohdintoihin sanan "huora" merkityksistä. Enkä usko, että ajatus siitä, että menee siitä mistä aita on matalin on kenellekään kauhean palkitseva.

Ford oli myös ihan normaali vanha kärttyinen ukkeli, joka syytti juutalaisia kaikesta ja puuhasteli mieluiten koneitten kanssa. Ristiriidat tulevatkin mielenkiintoisesti juuri siitä, että vaikka hän oli monella tavalla julkisuuskuvaansa manipuloiva, kontrollifriikki kapitalistinilkki, hän halveksi rikkaita kapitalistinilkkejä yli kaiken ja piti itseään ihan tavallisena jätkänä, ja monella tapaa olikin sitä. Ainakin hän oli paska isä, kuten niin monet tavalliset jätkät. Poikansa kuolemaan asti hän väheksyi ja halvensi tätä, aivan kuten kuka tahansa tavallinen isä. Sekin laittoi miettimään sitä, että olisiko minusta mahdollista tulla samanlainen, jos oma jälkeläiseni ei joskus sitten mahdollisesti olisikaan sellainen, kuin kuvittelisin hänen olevan? En tiedä, en usko. Saisi se aika viinaan menevä kokoomuslisko olla, ennen kuin minulla alkaisi olla vaikea sulattaa sitä. Sitä on kuitenkin kasvanut sellaisessa kuristusotteessa, että on oppinut arvostamaan erilaisuutta, kun sille ei meinannut aina oikein löytyä omassa kasvatuksessa tilaa. Sitten sitä vaan luultavasti singahtaa sinne toiseen ääripäähän ja vapaaseen kasvatukseen. Ehkä sitä on vielä liian aikaista miettiä.

Monessa kohtaa Fordista tuli taas mieleen There Will Be Bloodin Daniel Plainview, sekä hänen vinksahtanut käsityksensä moraalista ja suhteesta poikaansa. Mitä luultavimmin Ford onkin toiminut vahvana vaikuttimena tuota hahmoa miettiessä, koska hän on jotenkin samalla armottomalla tavalla sekaisin. Laitoin Fordin myös seuraavan levyn kansiin, kuten Freudinkin. He molemmat ovat vastuussa siitä maailmasta, jossa me nyt elämme, heidän työnsä ovat ne keskeiset siemenet, jotka kylvivät  ihmisiin kaiken tämän urbaanin ahdistuksen, syyllisyyden ja häpeän, joita itsekin saan joka päivä sitten korjailla. He rakensivat tämän maailman, ja minä yritän purkaa sen. Ajaa rehellisyyden ja inhimmillisyyden, avoimuuden ja empatian ihmisiin vaikka yksi kerrallaan. "Suurella paatoksella, tunteella ja raivolla, tehdään myös aito, täyteläinen juhlamokka..."

Syksyisyys.

Tämä ilta on vietetty jonkinlaisessa Babylonin houreessa (unesta seuraava) ja kovissa alavatsakivuissa. Niistä kun koittaa löytää jotain tietoa, törmää vain gynekologisiin vaivoihin, ja mietin, olisiko tässä lähdettävä käymään lääkärissä. Ne ovat kuitenkin siinä hilkulla, ovatko ne nyt NIIN kovia ja NIIN häiritseviä, että pitäisi lähteä toisten ihmisten aikaa niihin tuhlaamaan, etenkin, kun siellä varmasti on jonoissa ihmisiä, joilla on jotain oikeita ongelmia. Että ei muuta, kuin ajoittaista kipristelyä ja hengittelyä, ja kai se siitä huomiseen mennessä. Veikkaan, että tämä johtuu vain eksessiivisestä kahvinjuonnista. Se on "aikuisuuden merkki", ettei sitäkään voi juoda enää pannutolkulla ihan vain päästäkseen käyntiin, vaan liika kyllä ilmoittaa itsestään tehokkailla ja pysäyttävillä oireilla.

No, eiköhän tämä tästä. Sen lisäksi, kun vielä tämä turhautuminen helpottaisi. Se on syksyn vika. Jatkuva riittämättömyys, tuntuu että on aivan sama miten helvetisti tekee asioita, jos ei tee niitä NYT, niin millään ei ole mitään väliä. Ja sitten olo tuntuu raskaalta ja häiriintyneeltä. Musiikki ehkä auttaa. Muiden musiikki. Vaikka elintasoni on tänä vuonna ollut korkeampi kuin koskaan ennen, rahaa minulla on ollut vähemmän. En ole ostanut uusia levyjä ihan helvetin pitkään aikaan. En edes muista koska. Nyt olen luukuttanut youtubesta Mastodonin uusinta levyä, se on aivan järjettömän kova. Aivan täydellinen esimerkki siitä, ettei "helpomman" ja "kaupallisemman" levyn tarvitse olla paska. Senkin voi tehdä omalla tavallaan. Ja mikä siitä lopulta tekee sellaisen, että ihmiset laittavat sille leimaksi helppo tai kaupallinen? Duurit ja tiivistäminen. Tekemisen ilo ja hyvä fiilis. Niitä tuo levy nimittäin on täynnä. Kuuntelin muutamia biisejä myös nuoruusvuosien lempiyhtyeen Slipknotin uudelta levyltä, mutta siellä nämä asiat oli tehty lähinnä juuri päinvastaisella tavalla. Kertosäkeet on siloiteltu Stone Sourin puhtaiksi ja yleissoundin pitäisi olla melko paljon rosoisempi, jotta se palvelisi sen materiaalin tarkoituksia, mutta silloin ne puhtaat ja siloitellut kertosäkeet taas eivät kuuluisi sille levylle, joten kompromissien nimissä on tehty jotain sellaista, jossa on vähän jokaiselle jotakin, mutta lopultakaan ei mitään kellekään. En toki kuunnellut koko levyä, joten en tiedä josko siellä on muitakin hyviä biisejä, kuin Custer.

Tässä olen lähinnä opiskellut taas gif-animaatioiden duunaamista, harmi vaan, kun noita ei voi käyttää videoina mitenkään fiksusti. Kai tämä on samalla jonkinlainen sneak preview uuden levyn kansitaiteisiin, tavallaan.

Olokin on melko pitkälle noiden mukainen.

Destination Nowhere.

Tämä päivä on mennyt ihan hyvissä merkeissä, duunailin suurimman osan Cut To Fitin uuden levyn kansista, eikä puutukaan oikeastaan enää välttämättä muuta, kuin takakansi ja levyn kuva. Sitten alkaa olla kaikki siltä osin paketissa. Tulee melkoista delirium-kamaa taas. Pällistelin tai ennemmin kuuntelin siinä samalla myös We Want Morea pari jaksoa. Se on ihan mielenkiintoinen ohjelma, mutta nyt vähän yllätyin, että seuraavana onkin jo joku konsertti, ja mielenkiinto loppui siihen. Pääpaino oli mielestäni aivan liikaa siinä draamassa ja vanhojen kaivelussa, eikä siinä uuden tekemisessä ja tässä hetkessä. Studio näpertelyn katsominen olisi jopa voinut kiinnostaa itseäni, se olikin se pääsyy tuon katsomiselle ylipäätään. Se on minusta aina mielenkiintoista, oli studiossa kuka tahansa, on hauska nähdä miten hommia tehdään muualla. Tai jonkun muun toimesta. 

Myös bändissä tappelu on sen verran tuttua puuhaa, että sitäkin katselee jonkinlaisella mielenkiinnolla. Aina, kun on ollut muissa bändeissä, on oppinut jotain suurta ja merkittävää itsestään, omista vahvuuksistaan ja heikkouksistaan, sekä myös omasta ärsyttävyydestään tiettyjen juttujen suhteen. Ja jokaikinen bändi on opettanut minut arvostamaan vaan enemmän sitä yhteyttä, joka meillä Vilin ja Eetun kanssa on. Aina yhdessä ollessakin mietitään, miten absurdeja ja vaikeita tapoja muilla bändeillä onkaan toimia. Miten niin yksinkertaisista asioista voi tehdä niin vaikeita niin monissa tapauksissa. Mutta en väitä, että meidän bändi olisi jotenkin parempi tai täysin kitkaton tai mitään muutakaan. Meillä on vain käyty ne isoimmat väännöt jo 16-vuotiaana, on opittu antamaan tilaa ja ymmärtämään toisiamme jollain syvemmällä tasolla. Toisaalta naureskeltiin joskus Eetun kanssa, että tämä bändi on jatkuva stand off aseitten kanssa, kaikki tahtoo joitain asioita läpi ja kikkailee jonkun muun puolelleen ja jyrää sen toisen yhden äänen enemmistöllä. Se on niinkuin ylipitkä Survivor-jakso ilman pääpalkintoa. Rakastan noita jätkiä melko paljon, ja koitan ylipuhua niitä muuttamaan Portugaliin, että voitaisiin sahailla jotain punkkiluolia siellä. Yksi on sanonut jo kyllä, eli periaatteessa minulla on tässä asiassa nyt enemmistön tuki.

Tässä samalla latailen myös uutta levyä nettiin. Ihan virkistävä oli katsella eilen raitoja ja todeta, että onhan tässä taas tekemistä. Viimeisessä biisissä on laulut lähinnä siksi, että se tuntui niin vajaalta ilman. Se oli niin täydellisesti tuollaiseksi biisiksi rakennettu, ettei sitä voinut jättää laulamattakaan. Lisäksi sanoituksen kohdalla olen aina välillä miettinyt muutamien musiikkia tuottavien ystävieni neuvoja sanojen ympäripyöreydestä, mutta tähän improvisoin alunperinkin sellaista fiilistelykamaa, että päätin suodattaa sen painavan asian jotenkin vähän vain sujuvampaan muotoon. Paniikkikohtaukset ja kuolemanpelko on aivan hyviä aiheita biisille. Still Waitingissä taas oli niin vahva Cohen-viba, että se oli vielä pakko viimeistellä.  Improvisoin koko homman ja pitääkin tässä nyt kirjoitella sen sanat kuuntelulla ylös..Noin. Osaltaan tämä on saanut vaikutteensa Saarenkedon Tompan kerran odotellessaan duunaamasta Jazz of Waitista, jonka taisin kuulla kaksi kertaa joskus neljä vuotta sitten, mutta joka silti aina välistä palaa päähän kummittelemaan.  Koska se oli niin hyvä. Nyt sain levyn laitettua. Se on täsä, lataus on ilimanen, kuten aina.

Kotona. Olisi jo viikonloppu.

Päivä sai melko klassisia käänteitä, kun lähtiessäni Lahdesta huomasin autolla, että avaimet ovat hukassa. Tutkin kaikki taskuni kolmesti tai neljästi, ja samalla mieleeni palautui välähdys treenikämpältä. Vili antoi minulle rumpuavaimen, ja naureskelin siinä heti, että varmasti jää autonavaimet joskus keikkapaikalle, kun laitan nämä samaan nippuun. Soitin Eetulle, että lähdetään hakemaan avaimia treenikseltä, kun ei se matka kaikkien kamojen kanssa juostessa ihan vartissa taitu. Mentiin treenikselle, säikäytettiin Kujanjuoksun jätkät ja pyörittiin siellä ympyrää, koska avaimia ei ollut missään. Soittelin jo ihmisille, ja sitten vielä viidennentoista kerran tarkistaessani työnsin käden taskuun, jossa se juuri äsken oli ollut, ja yhtäkkiä avaimet olivatkin siellä! Oli muuten melko hölmö olo, mutta vieläkin enemmän hämmentynyt olo, koska olin roplannut sitä samaa taskua koko helvetin ajan. Mikähän perkeleen taskutonttu näitä tällaisia aina tekee? No, pääsin kuitenkin sitten lähtemään, eikä tarvinnut nolona laittaa töihin viestiä, etten löydä auton avaimia.

Kotiin tullessa laitoin sitten treenit soimaan. Uudet biisit kuulostaa vaan niin järjettömän hyvältä, ettei sitä voi riittävästi korostaa. Vielä kun tämän saman raivon saa siihen levylle asti, niin ei ole mitään hätää. Eikä siihen tarvita muuta, kuin että soitellaan samassa huoneessa, kyllä se sieltä sitten tulee ihan luonnostaan ja selkärangasta. Pelkkien laulujen nauhoittaminen on aina ihan helvetin vaivaannuttavaa, koska siinä pitää keskittyä niin moneen asiaan samaan aikaan. On aivan eri asia vetää silloin, kun rummut ja kitarakaapit huutavat täysillä vieressä, koska ei tarvitse himmailla kuullakseen musiikin luureista. Sen tuntee luissa ja ytimissä, ja silloin ei tarvita juurikaan ylimääräisiä ottoja, ellei nyt jotain mene ihan totaalisen vituiksi. Ja ainahan jotain tietysti menee, mutta mitä väliä. Kyllä kahdenkymmenen minuutin levyä voi  vedellä pariinkin kertaan nauhalle, ennen kuin voimat loppuu. Viime nauhoitukset olivat ehkä fyysisimmät ikinä itselle, kun Tomppa huudatti kolme raitaa lauluja kaikkiin biiseihin, ja sen jälkeen vielä jotain omia erikoisuuksia ja lisiä sinne. Siinä sai huutaa yhteensä 70 biisiä grindiä. Normaalisti sitä on jo viidentoista jälkeen aika paskana. Nyt ei malttaisi odottaa ensi viikonloppua, jotta noita biisejä pääsee soittelemaan livenä.  Tein vielä lähtiessä tällaisen pikajulisteen jostain vuoden vanhasta paskalehdestä, vanhasta levyn kannesta, mikin ympäriltä irti revitystä teipistä ja lattialta löytyneestä kuulakärkikynästä:

Miksailin vielä omiakin biisejä yhden levyllisen, mutten jaksanut alkaa iltaa vasten ähertää niitä nettiin, huomenna sitten.

Uni 26.10.2014

Näin hyvin mielenkiintoisen unen. Se ensinnäkin tuntui siltä, kuin olisin nähnyt jatkoa edellisyön uneen, mutta tiedän yöllisen ajantajun olevan vähän mystistä ja tajuntakin koittaa harhautella uskomaan kaikenlaista epätodellista todellisena, joten uskon tämänkin olevan vain yhden yön uni. Olin lentokentällä ja siellä oli joku nainen, joka etsi jotain lintua. Hänellä oli koira, isompikokoinen, ruskea ja sekarotuinen ötökkä. Vähän pitemmät karvat. En tiedä mitä väliä sillä on, mutta muistanpa vain. Kenttä on ilmeisesti Arlandan kenttä. On työpäivä, asiakkaat ovat Suomen duunin asiakkaita. Työpäivä on jostakin syystä sukumme tilalla Jalkalassa, yksi asiakas tulee kysymään, saako lähteä. Vastasin, että saa toki. Kävelen parin nuoren kanssa samaa matkaa jotain Tampereella olevaa tien vartta pois duunista. Jatkamme matkaa naisen, koiran ja parin nuoren kanssa kohti jotain yöpaikkaa. Se on hotelli, mutta nainen löytää sen kirjastosta jonkinlaisen grand maguksen ja muuttaa sen demonibaariksi. Se on siis baari, jonka nimi on Demoni, ja sen tiskeillä tarjoilijat ovat demoneita, joilla on siivet ja torahampaat ja palavat silmät. Ympäristö on suomalainen syksy, keltaisia vaahteran lehtiä maassa, koira juoksentelee niiden ympärillä. Äsken vielä ilmainen hotelli maksaa nyt kolme euroa sisään. Järjestyksenvalvoja kyselee niiden perään ja kaivan lompakostani hiluja, viisi-, kymmen- ja viisikymmentäsenttisiä. Maksan sisään, nainenkaan ei tahdo jäädä sinne. Hän on löytänyt korpin, joka raakkuu olkapäällä. Jatketaan matkaa, tullaan johonkin epämääräisen vanhainkodin oloiseen paikkaan, minä, koira, korppi, pari nuorta ja nainen. Ympärillä on vanhuksia vuodepotilaina, edessä keskellä on tiski, jolla joku lääkäri myy lääkkeitä ja määrää reseptejä. Ilmeisesti olemme Portugalissa, koska mietin, saisinko migreenilääkkeeni uusittua reseptillä täällä. Naisella on joku portugalilainen resepti johonkin lääkkeeseen. Lääkäri luulee meidän olevan terveystarkastajia ja hätääntyy selvästi. Tiskillä on jonoa, joten päätän palata asiaan myöhemmin. Ilmeisesti olen käynyt suihkussa, koska hiukseni painavat niin paljon, etten saa päätäni ylös pöydältä. Minun pitää nostaa hiukset pääni yli kaksin käsin, mutta silti ne ovat erittäin raskaat. Voimani riittävät juuri ja juuri. Pääsen ylös ja katson tiskiä. Se on hävinnyt, niin myös lääkäri. Menen kysymään yhdeltä vanhuksista, mihin lääkäri meni. Hän neuvoo minua painamaan vieressään olevan nappulan sivussa olevia kahta nappia samaan aikaan. Ennen kuin kerkeän edes painaa niitä, viereeni ilmestyy lihavahko lääkäri, joka vetää seinästä yhden vuoteen lisää. Nauran, että sepä kävi äkkiä, ja käytävää pitkiin kärrätään suurta, mustaa, vanhasta tervapuusta tehtyä hauta-arkkua, jonka päällä on kukka-asetelma, perässä omaisia ja paparazzeja. Nainen alkaa lukea mantranomaisesti jotain tietokirjan tuntuista tekstiä ihmisten tavoista käsitellä kuolemaa, hautajaisrituaaleja ja muuta.  Näen vilahduksen Jalkalasta ja herään selkä kipeänä keittiön lattialta.

Selkeästi syksyuni, joka prosessoi vähän kaikenlaisia asioita tästä lähihistoriasta. Tietysti matkustaminen ja Portugalin reissu ovat jotenkin keskeisessä osassa, mutta kuoleman läheisyys on vieläkin konkreettisempi asia. Sitä alkaa tajunta taas ymmärtää, että marraskuu tulee lähemmäs. Isovanhempien kuolema, vaikka onkin jo laskenut otettaan ahdistavuuden suhteen, ei kuitenkaan tule koskaan häviämään mielestä. Ja ehkä sitä ajattelee alitajuisesti, että joku kuolee tänäkin syksynä, vaikka pariin vuoteen ei ole kukaan lähtenytkään. Toisaalta tiedän, ettei isomummo taida elää enää kauhean kauaa, ehkä sekin heijastuu tähän. Koiran ja linnun symboliikkaa en osaa tässä yhteydessä ymmärtää mitenkään erityisen selkeänä tai merkittävänä, ehkä lintu oli ennemmin vain jonkunlainen tavoite, jotain ymmärrystä tai muuta, jota unen nainen etsi. Avattuaan jonkinlaisen pandoran lippaan hän sai siitä palkaksi kuitenkin sen mitä etsi, ymmärryksen tekonsa vaikutuksesta, ja siitä, ettei se hotelli enää ollut tulossa takaisin. Ehkä koko tämä uni oli kuitenkin jonkinlainen vastakaiku sille, että toissailtana sain ensimmäisen pitemmän paniikkikohtauksen pitkästä aikaa. Samaisella keittiön lattialla maatessani tunsin taas sen tutun tunteen, sen täydellisen yksinäisyyden, omaan tajuntaansa suljetun mielen huudon siitä, että se tulee joskus sammumaan. Kaikki tulee loppumaan ja sinun pitää joskus lakata olemasta.

Sen selittely itse kohtauksen ulkopuolella tuntuu aina hieman hölmöltä, koska sen kokemuksen järkeistäminen on mahdotonta. Silloin on olemassa vain mustaa. Vain tieto siitä, että edessä odottaa olemattomuus. Millään mitä olet nyt, ei ole väliä. Ainoa tosiasia on se, että olet yksin mielessäsi, eikä kukaan ihminen jaa sinun kuolemaasi. Se kertoo omalla tavallaan siitä, että minkäänlaiseen itsen kuolettamiseen on vielä pitkä matka. Enkä välttämättä koskaan sellaiseen pääsekään. Se ei tarkoita, etteikö voisi silti yrittää. Tavalla tai toisella. Toisaalta en ole myöskään täysin pahoillani tästä "kirouksesta", koska se on myös pitänyt huolen kaiken tekemisestä. Jokainen päivä voi olla viimeinen, joten tee kaikki mitä tahdot saada tehdyksi. Tänään kotiinpäästessä on ohjelmassa helvetillinen miksausurakka, Cut To Fitin uusien biisien demot, sekä viimeaikaiset omat räpellykset, joita niitäkin alkaa olla jo melko paljon. Nyt pitää lähteä ajelemaan, että kerkeää ajoissa tekemään kaiken. Yksi lisätunti ei kyllä auttanut tässä päivässä yhtään...

Tulee niin hyvä levy, että naama sulaa.

Käytiin eilen tekemässä taas uusia biisejä. Se on aina ihan helvetin hieno prosessi, jätkät näyttää mitä ovat tehneet, meikä kahlaa vähän aikaa sitä paperipinkkaani läpi ja kattelen, mitkä hommat voisi sopia tekstin määrän puolesta biisiin ja sitten koitetaan. Eli siis olen kuullut biisin kerran ja alan lennosta sovittaa siihen päälle tekstiä. Yleensä viimeistään kolmas kerta on jo lopullinen, tai ainakin melkein. Yhteen biisiin piti kirjoittaa puolet lisää tekstiä, muttei sekään mitään isompaa ongelmaa tuottanut. Kaikki tuntuu niin helpolta ja luonnolliselta. Sitten jätkät kävivät röökillä ja tein yhden biisin lisää. Ja tänään tehdään vielä 9. Näissä biiseissä on melko vahvasti nähtävissä se ahdistus, jota elintason nousu meikäläisen omassa elämässä on luonnollisesti aiheuttanut. Olen omalla tavallani melko tyytyväinenkin siihen, että kohta olen taas köyhempi, koska se on minulle tutumpi ja luonnollisempi olo tila. Raha ahdistaa ja tavarat vituttaa. En ole koskaan pitänyt siitä, että minulla on paljon romua, mutta kun on 70 neliön kolmio, saa sen täytteeksi olla aika paljon romua, ettei siellä kaiu, ja ettei tule kylmä. Asioita, joita ei tajua miettiä siinä vaiheessa kun innostuu siitä, että kohta on helvetisti tilaa. Nyt on myyty melkein kaikki ja värjötellään kylmässä ja kaikuvassa kolmiossa. Mutta ainakin minä olen tästä onnellisempi, kuin vaikkapa keväällä. Biisien nimetkin ovat lähteneet kehittämään koko hommaa omaan mielenkiintoiseen suuntaansa, tässä on tähän astinen biisilista, ei missään järjestyksessä:

Ocean Of Shit
Pahoinvoinnin Spiraalissa
Kaikki Kaikkia Vastaan
Obedience Is The Death of Self
Master of Disgust
Combust
Being Greedy Is A Full-Time Job
A Man Who Mistook His Hat For His Life
Waiting For The Dinosaurs To Die
Plastic Life
The Hermit

Ja tänään mennään tekemään vielä yhdeksän lisää.

Tie vie.

Edessä on taas viikonloppu Lahdessa. Koska tämä katkaisee muuten hyvän driven ja tiedän, että saan taas pyöritellä peukaloita ja odotella muiden heräämistä jossain vaiheessa, otan kitarat ja muut mukaan. Löysin nimittäin niin hienon vireen, että on pakko kokeilla sillä kaiken näköistä. Kitaroiden vireet ovat mielestäni mielenkiintoinen asia. On paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät hahmota kitaraa juuri muuten, kuin jonkun oman vireensä kautta. Sen he tuntevatkin kuin omat taskunsa, mutta ovat ehkä useinkin hukassa, jos kitarat ovat eri vireessä. Itse olen tykännyt kokeilla vähän kaiken näköistä, ne ovat erilaisia väripaletteja erilaisiin fiiliksiin. Joka biisille on oma, oikea vireensä, josta se soi helvetin hienosti. Yleensä se on omalla kohdalla F tai G. On hauska kokeilla kaikkia vahingossa löytyneitä epävireitä ja muita kummallisuuksia, ja parasta onkin juuri se,kun kompuroi johonkin puolivahingossa. Tällaisen löysin eilen, koittaessani erilaisia slide-vireitä. Se on C-G-C-G-C-D. Erityisen hienoa siinä on mielestäni juuri tuo yksi D, jolla saa tehtyä hienoja riitasointuja ja melko hyviä melodioita. Jos kieli kestää, voisi koittaa virittää sen vielä vaikka F:ksi ja katsoa, millaista kamaa sillä saa. Tuossa on kuitenkin matalissa kielissä sopivasti julmuutta, keskiäänissä jumittavaa dronea ja ylhäällä sitten ne melodiat. Kiinnostaisi kokeilla tuossa ihan bändin kokoisessa jumituksessa, mutta harmittavan monesti soittajat ovat niissä tietyissä jutuissaan kiinni.

Koitan tässä koko ajan vain pakoilla sitä, että pitää kohta istua ajelemaan taas pari tuntia tuota tietä, jonka matkan ajaisi oikeasti tunnissa. Siihen on vaan laitettu 80 rajoitusta ja peltipurkkia koko matkalle, mistä syystä siinä menee aina ikuisuus. Se on ärsyttävä tie. Mutta sen päässä odottaa treenit ja mahdollisuus päästä huutamaan taas. Sitten näkee melko äkkiä, miten pitkällä tämä orastava flunssa oikein on. Ja migreenilääkkeitä kannattaa varmaan varata kanssa. Pitemmän tauon jälkeen se mesoaminen tuntuu aina ensimmäisenä päässä.

Tänään aloitin aamuni katsomalla sellaista kauheutta, kuin Aasi, Morso ja Mouru. Laatu on vähän huono, mutta sekin vähintään tekee tästä nauhasta jonkinlaisen Ringin kauhuvideota vastaavan teoksen. Lyhyesti siis kyseessä on tarina, jossa delirium-krapulassa heräävän Aasin painajaiset muuttavat hänen luokseen asumaan. Miettikääpä nyt helvettiläinen itse miten ahdistava tilanne!

Ja nyt Lahteen..

Luomisprosesseista.

Muutama biisi duunaili itse itsensä, kitaran kielet vaihtuivat ja sitten laitoinkin soittimet pois ja aloin luukuttaa Mark Lanegania. Siinä on kyllä aina yhtä hieno ja ihon alle menevä ukkeli, aivan sama mitä se duunaa niin siinä tuntuu aina olevan pointtia enemmän, kuin missään keskivertokamppeessa. Joskus, kun en ollut koskaan Laneganista kuullutkaan, sain jossain Mikserissä olleesta biisistä kommentiksi, että se toi mieleen Laneganin touhut, ja silloin ajattelin, että "jaa.". Alussa oli niin vielä etsimässä jotain omaa, jotain sellaista, mistä lähteä rakentamaan, jotain sellaista mitä kautta voi hahmottaa ja löytää oman äänensä. Tästä alusta on nyt aika tasan neljä vuotta, tein ensimmäisen oman oikean biisini lokakuussa 2010. Sitten alkoi ihmisiä kuolla ympäriltä, ja niitä tulikin tehtyä sen jälkeen aika paljon enemmän. Ja se kasvatti ja opetti, aivan kuten ne kuolematkin, luovaan prosessiin ja sellaiseen tekemisen vimmaan, jonka jatkumista olen ihmetellyt oikeastaan siitä asti. Samalla vähän pelottaa, että ehkä se loppuu joskus. Mutta en usko.

Uskon, että se tahti tulee vain kiihtymään, mitä enemmän on aikaa ja mitä vähemmän harhauttavia tekemisiä. Jos pääsen Portugaliin, siinä duunissa on mahdollista tehdä muutamien päivien putkia töitä, pitää muutamat vapaapäivät ja taas töitä. Jos tekee viiden päivän putken, voi saada pitemmän tauonkin. Tällainen on ainakin omille luoville prosesseilleni helvetin hyvä asia, koska sitä voi kehittää omanlaisensa työflown, kun tietää ettei tarvitse katkaista sitä ja vetää taas toista nahkaa päälle aamun tuomien velvollisuuksien mukana. Mutta kaikki on tietysti aika suhteellista, onhan sitä tänäkin vuonna tullut tehtyä tässä "sivussa" yhtä jos toista.

Silti se luomistyö tuntuu aina yhtä ihmeelliseltä ja erikoiselta, siihen ei ikään kuin koskaan totu. Silloin, kun joku asia tuntuu liian helpolta, liian rutiinilta, se alkaa vituttaa itseäkin saman tien ja lyö jarrut päälle. Sitten kun menee vihaisena keittämään kahvia ja sattuu huitaisemaan johonkin puolityhjään fanta-tölkkiin, innostuu siitä yhdestä äänestä niin paljon, että tekee levyllisen biisejä sen kanssa. Itsetekeminen ja himainstrumenttien käyttökin oli mukana aivan alusta asti. Nauhoitin neljännen biisin lauluja äidin kampaamolla ja ajattelin, että tämä tarvitsee jotain vähän eeppisempää kolistelua loppuun. Timpaniin ei ollut varaa, eikä sellaista olisi ollut olemassakaan, mutta peltikaappi siinä vieressä oli ilmainen.

Vaikka tuo on vähän nuhaista laulua ja muuta, silti pidän tuota edelleen yhtenä parhaista asioista, joita olen elämäni aikana tehnyt. Se on itselle rakas, koska se on niitä ensimmäisiä juttuja. Ja samalla viimeisiä. Omalla tavallaan ajattelin, että tuo on meikän viimeinen biisi, vaikka ei viimeiseksi jäänytkään. Sen jälkeen olo oli melko tyhjä ja tyytyväinen, ja saa se vieläkin karvat pystyyn. Eikä minulle ole oikeastaan mitään väliä sillä, vaikka se ei samaa saisi aikaan kenessäkään muussa. Siinä mielessä olen aina tehnyt näitä itselleni, mutta toivon ettei se koskaan mene itsetyytyväiseksi masturbaatioksi. Teen musiikkia yksinkertaisesti siksi, että rakastan sen tekemistä niin paljon. Kaikki muut asiat sen ympärillä ovat aivan turhia ja toissijaisia. Minun on pakko tehdä sitä elääkseni, vaikka en voisikaan tehdä sitä elääkseni. Sekin on minulle ihan okei. Vaikka joutuisin elättämään itseni työllä, jotta voin tehdä tätä pääasiallisesti. Mielestäni duuni pitää suhteen musiikkiinkin nöyränä. Monet luovat ihmiset jäävät muhimaan itsetyytyväisyyteensä, jos ei ole jotain sellaista, joka näyttää välistä vähän punaista valoa ja kaapin paikkaa. Se pitää jalat maassa, ja se pitää huolen siitä, ettei musiikin arvo omassa elämässä pääse haalistumaan, kun saa koko ajan vähän taistella pitääkseen sen suojassa kaikelta turhemmalta..

Kitarakauppahommia.

Lievä migreeni vavahdutteli tajuntaani jo heräämisestä asti. Pitäisi käydä ostamassa kitaraan kielet, ja olisi sinne keskustaan kai joku miljoona muutakin asiaa, mutta kun en osaa ajaa sinne minnekään parkkiin, eikä minulla ole olemassakaan käteistä, jolla maksaa parkkimaksujakaan, joten minkäs teet. Tässähän pyörin nyt sitten.  Rahatilanteeseenkin on tulossa lievää parannusta, tuo tuki-asia näyttää vihdoin selviävän edes jotenkin päin, vaikkakin tajusin juuri täyttäneeni yhden lapun väärin kiireessä. Voin kuvitella, että siellä toimistossa se jätkä levittelee käsiään, että onko tämä jätkä ihan uuvatti, kun ei sille mene mikään viesti perille. Mutta kun kiireessä lukee byrokraattista kiertelyä, on vähän vaikea välistä kaivaa sitä ydintä viestistä. Sittenhän täyttelen sen uudestaan. Myös yhdestä Cut To Fitin keikasta tulee vähän rahaa, kun ei tajuttu laskuttaa sitä aikaisemmin, otan sen sitten vaan liksana. Eipä meikän verorajat taida vielä näillä tuloilla paukkua.

Sattuu päähän. Viimeyönä löysin myös vihdoin ja viimein pienikoppaisen akustisen halvalla, 60 euroa on sellainen summa, jonka olen valmis laittamaan oikeaan kitaraan vaikka nälkäkuoleman uhalla. Ja on sitä joskus tullut laitettua kyllä paljon enemmänkin. Tuleehan se palkkakin kuitenkin kohta, että ei tässä juurikaan tarvitse kärvistellä, vaikka siitä puolet menikin jo reissuun, mutta iisi kam iisi kou. Luotan siihen, että asiat järjestyvät, ja saan ainakin kohta soitella nälkäisenä sitten kitaraa. Toki täytyy sanoa, että tässä vaiheessa vaiheessa vähän pinnallisetkin asiat pääsivät vaikuttamaan ostopäätökseen:

Nyt sitten elän irrationaalisessa pelossa siitä,että tämä on juuri mennyt nenän edestä. Tuollainen pienempikoppainen on jo pitemmän aikaa ollut haaveena ihan vain jo käytännöllisyytensä, mutta myös soundinsa vuoksi. Vähemmän soivaa puuta tarkoittaa bluesimpaa soundia. Vaikka tuo Charvel onkin melko ainutlaatuinen kapistus ainakin soittamieni ja omistamieni kitaroiden keskuudessa, on se mielestäni selkeästi omimmillaan sellaisessa musassa, jonka miellän päässäni "Starvation Army Band"-musiikiksi. Sellaista, mikä kulkee enemmän lunastussointujen ja melodioiden ehdoilla. Kai nämäkin ovat lähinnä mielikuva-asioita joidenkin mielestä, mutta kun luodaan mielen kuvia, mielikuvilla alkaakin olla yllättävän paljon väliä.

Sattuu edelleen päähän. Nyt juon vähän lisää kahvia, ja sitten alan miettiä kerkeäisinkö käydä keskustassa ennen kello kahden velvoitteita. Musiikkiakin alkaa putoilla ulos taas melko hyvää tahtia, eilen tein jo pari biisiä ja tänään teen ehkä muutamia lisää..

Täällä taas.

Mitä tästä pitkästä viikonlopusta voi sanoa? Se tuntuu toisaalta järjettömän pitkältä ajalta, mihin vaikuttaa varmasti se, että viimeiselle kolmelle vuorokaudelle olen nukkunut noin 8 tuntia, josta suurimman osan viime yönä. Perjantaina heräsin aamulla puoli seitsemän aikaan, lähdin seitsemältä lentokentälle, pääsin sinne odottelemaan ja pyörittelemään peukaloita pariksi tunniksi. Ihmisten tuijotuksesta tuli sellainen fiilis, että meikää pidetään jonkinlaisena turvariskinä, ja vähän ajan päästä joku nuori security-jannu tulikin varovasti tiedustelemaan, että kai meikän nykyinen asuinmaa on Suomi.  Tämän jälkeen pääsin koneeseen pyörittelemään peukaloita kolmeksi vartiksi, minkä jälkeen pääsin jumiin Arlandan kentälle viideksi tunniksi. Se kenttä tuli kyllä melko tutuksi jo ensimmäisen tunnin aikana, ja yritin säästellä akkua, koska matkaa olisi jäljellä vielä n. 4000 kilometriä ja jos olisi tyhjentänyt akun jo siinä vaiheessa, olisi loppuyöstä voinut olla vähän suru puserossa tuntemattomia ihmisiä etsiessä. Siinähän se aika kuitenkin mateli, menin vanhalla kympin kertotaululla hinnoissa, kunnes tajusin, että se ei olekaan ehkä pätenyt enää vuosiin, ja sitten minulle alkoi valjeta, miten kallis lentokenttä oikeasti oli kyseessä. Vesipullon hinta vähintään 3 euroa joka paikassa, kaikkien safkojen hinnat LÄHTIVÄT kympistä ylöspäin.. Mietinkin eilen takaisin tullessani sitä, että juppikulttuuri ei kuollut mihinkään, se vain hiipi reality checkiä piiloon lentokenttien suojaisten terminaalikäytävien rakoihin. Itse sain tästä kaikesta, sekä suurista tiloista ja niiden kaiuista päänsäryn ja menin sitten vessan pieneen koppiin istuskelemaan hiljaa.

Jossain vaiheessa minut ja muutamia kymmeniä muita sitten lastattiin uuteen purkkiin ja ammuttiin taivaalle. Lentokoneet on ihan siistejä vekottimia, vaikka siellä ylhäällä on ahdasta ja tylsää. Mutta nousut ja laskut on mukavia. Niissä näkee ihmisten mittasuhteen. Lisäksi totesin, että kun kymmenestä kilometristä erotan liikkuvia autoja, niin ei ehkä tarvitse miettiä vielä silmälääkärissä käyntiä. Lennolla sai ruokaa, ja se oli ainakin meikästä ihan hyvää, vaikka salaatti oli hirveää. Pääsin Lissaboniin joskus seitsemän korvilla, tiedustelin bussia bussiasemalle ja menin ulos. Se oli hienoa. Näin ensimmäistä kertaa elämässäni palmun, ja tajusin, että niitäkin on oikeasti olemassa jossain muualla, kuin Hollywoodin feikkistudioissa ja leffoissa. Menin bussiasemalle ja bussiin ja istuin pari tuntia Bejaan, josta meikä tultiin hakemaan. Koska lähtiessäni allekirjoitin jotain, mikä meikän nopealla portugalin luetunymmärtämisellä näytti vaitiolovelvollisuudelta, en aio höpötellä niistä hommista enempiä. Vaikuttipa vain siltä, että kaikki meni helvetin hyvin, mutta toisaalta siitä jäi vähän samanlainen pelottava fiilis, kuin lukiossa yhdestä matikan kokeesta. Silloin tuntui siltä, että kaikki meni putkeen ja tulisi kymppi, ja sain koko helvetin kokeesta vain kolme pistettä. Eli siis edes yksi tehtävä ei ollut oikein. Kai se on hyvä merkki, että ne nuoret tahtoisivat meikän sinne töihin. Joka tapauksessa päätin, että duunia tai ei, niin Portugali kutsuu meikää joka tapauksessa. Vuokrataso internetin mukaan sama kuin Suomessa? Paskat. 300 euroa on jo todella kallis kämppä, eikä täällä ole Oulua alempana olemassakaan sellaisia paikkoja. Eikä niitä kyllä kai juuri ylempänäkään ole. Ei paljoa paina, jos jonnekin pitää maksaa takuuna parin kuun vuokra, kun se ei silti riitä täällä yhdenkään kuun vuokraan. Lisäksi ehkä tärkein syy oli se, ettei minulla kuumuudesta huolimatta ollut yhtään migreeniä, vaikka olin auringossa ilman suojaakin suurimman osan ajasta. Nahkahan siinä tietysti vähän palaa, mutta kyllä se siitä paksuuntuu.

Yhdessä välissä etsin nettikahvilaa. Menin kysymään netistä ja kahvilasta joiltain naisilta, jotka olivat syömässä siinä kaikessa rauhassa, ja toinen niistä lähti näyttämään tietä. Käveltiin varmaan 700 metriä alkuperäisestä paikasta, pari paikkaa matkan varrelta olivat kiinni, ja lopulta päästiin yhteen kahvilaan ja sitten puoli kylällistä asiakkaita oli auttamassa meikää wi-fin kanssa siinä. Kukaan ei tarvinnut tai halunnut maksua mistään ja ostin siinä sitten kokiksen ja hörpin sen kaikessa rauhassa. Syy nettikahvilan äkilliselle tarpeelle oli Lufthansalta tullut viesti: "Sorry, your flight from Lissabon to Frankfurt is cancelled." Ajattelin, että JA-HA. Selvitin asiaa, muttei siitä selvinnyt mitään. Lähdin maanantai-iltana Lissaboniin päin, istuskelin taas vähän busseissa ja menin lentokentälle tuhlaamaan loput rahani kahviin. Soitin vakuutusyhtiöön, että mitäs tässä voisi oikein tehdä, ja sieltä sanottiin, ettei he ainakaan tee mitään, kun syynä on lakko. Siinä sitten aloin miettiä, että mitäs helvettiä vakuutusyhtiöt tässä maailmanajassa oikeasti tekevät? Tässä on kuitenkin tämän vuoden puolella sattunut murtautuminen ja ryöstö autoon, helvetin ison mittakaavan vesivahinko ja rahattomana ulkomaille jumiutuminen, ja joka ikisessä tilanteessa vakuutusyhtiöt, ainakin kaksi, mutta käsittääkseni kolme eri yhtiötä, ovat nostaneet ensimmäisenä kätensä ilmaan ja huutaneet "NOT IT!" Tästä syystä irtisanon kaikki vakuutukseni autovakuutusta lukuunottamatta, koska se on pakollinen. Ei minulla ennenkään ole vakuutuksia ollut, koska olen sitä mieltä, että elämässä kuuluu olla tietty määrä riskiä ja omaa vastuuta ja säkää. Ei paskat jutut harmita vähempää, vaikka istuisit rahatuppo lapasessa niitä ihmettelemässä, ja pienet jutut ei ole harmittaneet meikää koskaan muutenkaan. Sitä paitsi asioilla on tapana muljahtaa paikalleen joka tapauksessa. Niin kuin tässäkin tapauksessa.

Sen yön, aamun ja eilisen päivän sitten vietin taas peukaloita pyöritellen, heräillen (en muista nukahtaneeni, mutta minuutin mikrounet saavat ajan tuntumaan vielä pitemmältä) ja matkustaen. Lufthansa järkkäsi meikälle suoran lennon Tukholmaan alkuperäisen Frankfurt-mutkan sijaan ja olin Arlandalla taas kahdelta päivällä, kun lento lähti kymmeneltä illalla. Olen istunut sillä kentällä enemmän aikaa, kuin mitä olen viettänyt Tukholman kaupungissa. Pääsin lopulta Suomeen. Ensimmäinen tuntemus oli se, kun avaimet jäätyivät taskussa olevan reiän kautta jalkaan kiinni. Tänne paluu on aina niin kaurismäkeläistä.

Pari mielenkiintoista asiaa siellä kuitenkin tuli huomattua. Ensinnäkin saksan kieli alkoi opettaa itse itseään, kun sitä vaan kuunteli. Myös portugalista alkoi välillä saada kiinni niistä parista sanasta, jotka tunnisti, mutta muuten aksentti teki siitä aivan täydellisen vieraan kuuloista. Ne ymmärsivät kyllä minun säälittävät "noo fala portugeesh"it, mutta heidän puheesta en tajunnut juurikaan mitään. Silloin ymmärsin, miten eristynyt olo voi olla, jos ei vain ymmärrä, mitä ihmiset puhuvat. Vaikka kaikenlaista käsienheiluttelua on tullut harrastettua vähän kaikenlaisten ihmisten kanssa, niin tuolla tajusin miten eksynyt on, jos ei kykene ilmaisemaan itseään ymmärrettävästi, eikä toinenkaan osapuoli ymmärrä. Mutta sen saksan kanssa oli siistiä, kun alkoi ymmärtää sanoja, lauserakenteita, vitsejä ja muita, vaikka sitä ei osannutkaan erotella tarkemmin. Se vaan muuttuu pikkuhiljaa ymmärrettäväksi, kun tottuu äänteisiin ja ihmisten puhetapoihin. Olo oli kuin Antonio Banderaksella tässä legendaarisessa kohtauksessa. Uskon, että portugalin kanssa käy samalla tavalla, kun sille altistuu hieman pitemmän aikaa. Lukea sitä voi jo vähän auttavasti, jos lauseilla on joku asiayhteys.

Toinen oli musiikki. Joka paikalla on oma musiikkinsa. Se soi päässä koko ajan siellä ollessa, ja tuntuu siltä kuin se kaikki olisi tehtävä ulos ennen kuin räjähtää. Ranta Lagosissa etenkin synnytti jo itsessään niin vahvan biisin päähän, että se olisi pakko tehdä pois, mutta siihen tarvitaan torvia. Se vähän häiritsee, kun ei sellaisia osaa itse soittaa, eikä niitä ole lähellä, jotta voisi opiskellakaan. Mutta samalla tavalla myös Arlanda kenttä ja kaikki muutkin ympäristöt synnyttävät aina tietynlaisia rytmejä, tunnelmia, fiiliksiä. Voisin hyvin kierrellä maailmaa tekemässä musiikkia, aina vain asua jossain ja tehdä levyjä sen mukaan, miltä tuntuu. Veikkaan, että voisin tehdä toiset kolme sataa biisiä ilman, että alan käydä itseni hermoille. Nyt pitää syödä jotain, ettei palellu hengiltä täällä. Toisaalla poimitaan appelsiineja puusta, muualla käännetään lämmitystä isommalle. Tasan ei käy onnen lahjat. Silti sanon jokaiselle suomalaiselle, että ei tänne ole mikään pakko jäädä. Sen lisäksi, että elämässä voi ikuisesti "pärjätä", kunnes nuupahtaa voimiensa loputtua työpöytänsä ääreen, elämässä voi myös elää.

Long distance trip.

Nyt istun lentokentällä odottelemassa. Kun lentää niinkin harvoin kuin minä, unohtaa aina miten lentokentät toimivat. Tällä reissulla näen muunmuassa miten hyvin tämä puhelin osaa olla yhdistämättä internetiin kun käsketään. On melko kylmä, Portugalissa on jotain kahdenkymmenen ja kahdenkymmenen kuuden välissä. Lento kulkee Tukholman kautta ja siellä on viiden tunnin odottelu lentokentällä. Tässä pitäisi osata päättää missä vaijeessa haluaa tuhlata akkunsa musiikkiin.. Onpahan ainakin aikaa piirrellä sarjakuvia,joita tein eilen myös muutaman lisää. Siellä on yksi Sukka-Muukkonenkin taas. Ei onneksi ole älytönnälkäkään, kun illalla käytiin vielä Terhin kanssa syömässä.

Lentokentällä on aina hieman häiritsevän näköistä, kun muut tuntuu tietävän mitä tehdä, ja itse on hukassa. Mutta aina pärjää, kun esittää tietävänsä mitä tekee. Seuraavat neljä päivää olen sitten poissa. Vakoilemassa, pitääkö opiskella saksaa vai portugalia, kun seuraavalla kerrallantulen tänne.. hah.

Jälkilämpöjä. heh.

Olin niin innoissani Sukka-Muukkosesta vielä tänäänkin, etten osaa pitää sitä sisälläni. Miksi? Siksi, että se on jotain uutta, jotain sellaista, mitä en vielä eilen aamupäivällä tiennyt edes mahdolliseksi itselleni. Siitä syystä se on helvetin hyvä ja kiinnostava homma. Se vei koko homman niin uudelle tasolle, että päässä alkaa jo kehkeytyä suuruudenhullut ja eeppiset näkymät tulevaisuudesta, ja saatoin jopa keksiä, miten Pahoinvoinnin Spiraalissa tulee päättymään. Saapa nähdä miten käy, jännintä kaikki on itsellekin siksi, ettei kumminkaan tiedä mitään, ennen kuin ne on tehty.

Olisi tylsää tietää kaikki. Tai suunnitella kaikki tekemiset ennalta, se tuntuisi todella luonnottomalta. Siksi tarvitsen kaikilla elämän alueilla melko paljon liikkumavaraa. Jos saan tehdä asiat omalla tavallani, lupaan, että ne tulee tehtyä helvetin hyvin. Jos asiat tehdään jonkun muun ehdoilla, jälkikin saattaa monesti olla sen mukaista. Tästä syystä en ole ollut koskaan hyvä vaikkapa puutöissä, joissa tehdään asioita sarjana. Siinä vaiheessa, kun tehdään duunia muiden ehdoilla, isken vain duuniaasi-vaihteen silmään ja mätän kaiken niin nopeasti läpi, kuin mahdollista. Itse tehdessä tarkkailen tietynlaista työflowta koko ajan ja teen asiat sitä mukaa, kun ne tulevat eteen. Sellainenkaan tapa ei tietysti toimisi sovellettuna isommin työmaailmaan, mutta minun kohdallani se toimii täydellisesti.

Kirjoittaminen meinaa olla melko hankalaa, koska tässä kämpässä on nyt helvetin kylmä. Jotkut asennusihmiset kävivät vääntämässä kaikki ikkunoiden tuuletusräppänät kesä-asetuksille. Ne täytyy kuulema pitää niin perjantaihin asti. Maksaakohan kotivakuutus, jos tuo puolentoista tonnin Wurlitzer menee vaikka epävireeseen sen takia, että nämä uuvatit tahtoo vähän tuulettaa? Miksei tällaistakaan ilmastoinnin tarkistushommaa voinut tehdä kesällä? Vaikka taitaakin vain olla parempi totutella tähän viileyteen, Portugalissa talojen eristys on ilmeisesti samaa luokkaa Brittien kanssa, joten edessä voi olla vielä erittäinkin paljon tämän kaltaista olemista. No, saapa nähdä.

Sukka-Muukkonen Pahoinvoinnin Spiraalissa.

Tämä päivä on kulunut Pahoinvoinnin Spiraalien kanssa, ja siitä syystä en ole ollut kerkeäväinen tämän näpyttelyn suhteen. "Käsikirjoitin sarjaan uuden hahmon", ja innostuin siitä niin paljon, että tein sille kahden sivun film noir-eepoksen. Ainut huono puoli tässä on vain se, ettei se meinaa mahtua oikein minnekään päin internetiä kokonaisena. Jos tämä ei toimi, käykää lueskelemassa se tuolta sarjispuolelta. Sieltä löytyy myös selvennös sille, mikä vitun Sukka-Muukkonen tässä on kyseessä. Ajattelin, että tästä saa sellaisen vaihtoehtoisen syventävän haaran, jolla voi tehdä kaikkea taiteellista ja eksentristä jättämättä varsinaista sarjakuvaa. Eli siis ajoittaisia taiteellisia spin-offeja mielen mukaan.

Klikkaile täysikokoiseksi.

Oli tuossa kuitenkin sen verran väkertämistä, että sai kätensä kipeäksi. En tajua, miten joku jaksaisi tehdä tuota hommaa jonkun 50 sivua menettämättä hermojaan ja saamatta jännetuppitulehdusta kaikkiin raajoihin. Ihan yli-inhimmillistä hommaa.  Mutta myös palkitsevaa. Tämä oli yksi merkkipaalu ja virstanpylväs sarjakuvien kanssa, hymyilin ihan pelkästä tekemisen riemusta väkertäessäni, koska tämän kontrasti noihin muihin osiin toimi mielestäni niin täydellisesti omassa päässäni, että ei voinut kuin hymyillä tekemisen riemusta!

Reissu on perjantaina edessä, ja saldo on tällä hetkellä 13 euroa. Auto ja maha ovat syöneet asioita melko kovalla innolla, minkä lisäksi rahaa ei muutamista suunnista olekaan tullut ihan niin äkäisesti, kuin ajattelin. Ja siitä tukihommastakaan ei ole nyt kuulunut mitään, vaikka oli kovat lupaukset siitä, että rahat tulevat ennen reissua käyttöön. Mutta onhan tässä vielä pari päivää aikaa, on se mennyt tiukemmallekin aina välistä. Ei siitä kannata liikaa stressiä ottaa, tai saa jonkunlaisen vaivan itselleen. Let it slide..

Niin hyvät biisit, että pää räjähtää ja tajunta valuu selkärangan lattiakaivon kautta alas psyykkiseen mustaan aukkoon.

Ajattelin kasata tähän muutamia sellaisia biisejä, jotka herättävät meikäläisessä järjettömän syvää kunnioitusta näitä duunanneita muusikoita kohtaan, sekä lievää kateutta siitä, etten ole saanut itse olla niitä tekemässä. Elikkä siis musiikin fanitus postauksen. Toki tulee muistaa, että nämäkin biisit ovat vain yksittäisiä palasia aivan täydellisiltä levyiltä.


Heroin & Your Veins - I Feel Nothing
Aina kun laitan tämän levyn soimaan, mietin, harmittaakohan koko muuta maailmaa ihan helvetisti, etteivät voi enää koskaan tehdä maailman parasta levyn aloitusta. Itseäni ainakin nujauttaa ihan vähän, mutta sitä suurempi vaikutus on kuitenkin se totaalinen hiljentyminen, minkä tuo yksin aloittava kitara saa itsessä aikaan.Nauhoittelin tämän vasta myös kasetille autoa varten, ja aika hienon lisänsä toi myös C-kasetin vouvvaava efekti. Levyltä Regret.


Demonic Death Judge - Four
Paitsi että tämä on kaikin puolin loistavaa lanausta, osuu tämän biisin myöhemmän väliosan riffi (kun se tulee, tiedätte täsmälleen mitä riffiä tarkoitan) aivan täydellisesti oman melodiatajuni ytimeen. Se riffi on täynnä juuri sitä julmuutta, joka soi jossakin tuolla oman sieluni syövereissä ja laittaa kaikkeen aina vähän lisää säröä. Myös sillä on väliä, mitä sillä riffillä on ympärillään. Kyse on jonkinlaisesta kultaisesta leikkauksesta. Vähän huuruisemman stonerfiilistelyn jälkeen se julmuus osuu huomattavan paljon paremmin, kuin jos koko biisi olisi samaa kamaa. Levyltä The Descent.


BringTheWarHome - Sing Cain
Tämä biisi toimii hieman samalla tavalla, mutta ottaa siihen maanisemman, näennäisesti rauhallisemman lähestymistavan. Roskisrummut, vibe-kitarat, Peter Dolving, yleisen häiriintynyt ilmapiiri on ensi kuulemasta asti herättänyt unelman siitä, että voisi joskus elämänsä aikana saada joskus tehtyä jotain yhtä järjettömän hienoa. Muutenkin koko levy on täysin aliarvostettu ja ohitettu, ja jokaisen pitäisi kuunnella se elämänsä aikana vähintään 20 kertaa läpi. Levyltä Rejoice!

Converge - Cruel Bloom/Wretched World
Olen aina pitänyt aivan järjettömän paljon hyvistä lopetusbiiseistä, näistä saisin varmasti tehtyä ainakin viisi-kuusi omaakin postausta. Silti tämä on yksi vahvimmista kaksikoista, mitä levyn lopussa voi olla. Vajaan puolen tunnin hardcore-sinkoilun jälkeen tehdään jotain täysin muuta. Yksi hienoimmista muistoista on joskus Lahdessa, järjettömän kovalla pakkasella, kävelin yöllä jostain kotiin ja kuuntelin tätä, ripset jäässä ja parta kuurassa. Kaikki oli hiljaista ja kylmää ja täydellistä. Vielä yksi maininnanarvoinen hieno yksityiskohta on Neurosiksen A Season In The Sky-biisin lunastusriffin rippaus tuohon Steve Von Tillin laulamaan Cruel Bloomiin. Levyltä Axe To Fall.


Hebosagil - Valmis Mihin Vaan
Lisää kateutta herättävää kamaa muusikkona. Juuri tällaisesta väkivaltaisesta bluesista olen haaveillut vuositolkulla, ja kun tämä biisi tuli levyltä ensimmäistä kertaa, tajusin täydellisesti, mitä olen halunnut kuulla koko ikäni. Sanoitusta myöten täydellinen laulu on kuulkaas siinä. Levyltä Lähtö.

Nick Cave & The Bad Seeds - Higgs Boson Blues
Aivan täydellistä aamuneljän fiilistelyä. Joskus ehkä osaa itsekin, kun on istunut riittävän monta yötä hereillä. Kaikelle on aikansa ja paikkansa, eikä kaiken aika ja paikka vain voi olla vielä 25-vuotiaana, vaikka kuinka tahtoisi. Vaikka tekee kaiken koko ajan, jonoa on silti niin moneksi vuodeksi, että osa siitä tulee tehtyä vasta vanhempana patuna. Ja se on aivan hyvä.

Neurosiksen, Swansin, Tom Waitsin ja ties kenen muidenkin biiseistä jaksaisin fiilistellä vaikka kuinka monet sivut, mutta ehkä tämä riittää tältä illalta, niin kerkeän tehdä vielä jotain muutakin.

Ruokaa, viskiä ja tilastoja.

Tänään olen ihmetellyt pariakin uutista. Ensinnäkin ja enimmäkseen sitä, miten Aamulehti ja Iltalehti ja ties mitkä päivälehdet uutisoivat jotensakin paljastusskuupin oloisesti Lidlin tuotteiden maksavan täällä enemmän, kuin Saksassa. Kovasti oli yritetty saada Lidlin porukkaa selittämään, että mistä tämä oikein johtuu, kun suomalaisia kustaan tällä tavalla hinnoissa silmään. Kahden täysin eri maan (maantieteellisesti ja taloudellisesti täysin eri asemassa olevien paikkojen) vertailu ei ole mitenkään relevanttia. Jos tahtoo sellaisesta pöyristyä, voi ajaa vaikka Viroon Spariin tai Ruotsiin aivan sama mihin ruokakauppaan, ja silti olla samalla tavalla ihmeissään siitä, miten ruoka ei olekaan aivan helvetin kallista, ja taskurahallakin voi saada mahansa täyteen. Jos tahtoo saada tästä jonkun uutisen, voisi verrata näitä hintoja Sodoman ja Komorran (eli siis S- ja K-ketjujen) hintoihin, ja tyrmistyä siitä, että suomalaista kuluttajaa on tämän duopolin varjolla kustu silmään ainakin edellisestä lamasta asti, luultavasti vielä paljon kauemminkin. Huomasitte ehkä myös vanhatestamentillisin painotuksen. Mielestäni lehtien mielipidekirjoituksista kaikkein parhaita ovat ne, jotka sisältävät jonkun vanhatestamentillisen paatoksen elementin. Esimerkiksi tänään yleisönosastolla moukaroitiin konkaripoliitikkoja jotakuinkin seuraavasti: "--Näitä konkaripoliitikkoja ei kaivata. Lootin vaimon tavoin he katsovat taakseen ja jähmettyvät suolapatsaiksi! Näistä poliitikoista suomalaiset maksavat sitten kalliin suolaveron." Päätin lisätä tätä vanhan vihan jumalan raivoa myös omaan ulosantiini, koska siinä on painoa! Siinä on tulikivenkatkua, tulta ja tappuraa, hampaiden kiristelyä, neljä tuhatta vuotta synnin painoa ja häpeää. Lisäämällä vanhatestamentillisiä ilmaisuja ulosantiisi teet mistä tahansa asiasta painavan ja raskaan. Miinuksena ainoastaan vahva uskis-leima, mutta voit välttää sitä, kun jätät Raamatun jakeet ja kohdat ja säkeet merkitsemättä sitaatistasi.

Toisekseen hämmennyin vähän tästä suuresta viskisekoilusta. Vaikka suomalaisten suhde alkoholiin on suoraan sanottuna aivan helvetin asennevammainen, on silti jotenkin hämmentävää lähteä rajoittamaan sanoja ja kieltä yksityisten ihmisten suusta siltä pohjalta, että jos ihmiset puhuvat mitä sattuu (eli siis "mainostavat") se lisä väistämättä lasten alkoholin käyttöä. Sanoisin, että tällä vuosien kokemuksella suomalainen löytää Karhunsa kaupan hyllystä, oli siitä mainosta tai ei. Ongelma ei ole siinä, vaikka sitä kuinka tutkimukset sanoisivat. Ongelma on siinä, mitä sillä alkoholilla tehdään siinä vaiheessa, kun se saadaan kaupasta kotiin. Lapset ja nuoret näkevät alkoholinkäytön olevan niitä ainoita harvoja tabuja, aikuisten maailmaan kuuluvia asioita, koska aikuiset tekevät alkoholistaan (ja usein ikävästi myös alkoholismistaan) niin perkeleellisen numeron. Tästä syystä nuoressa mielessä kihisee ajatus siitä, että koska tämä kuuluu aikuisten maailmaan, minusta tulee aikuinen nopeammin, jos sukellan siihen maailmaan tämän kautta. Tästä samasta kumpuaa myös, kuten olen aiemminkin sanonut, aikuisten paheksuen katsoma nuorison energiajuomakulttuuri. Se on vain aikuisten alkoholikäyttäytymisen kuivaharjoittelua, eikä juuri mitään muuta. Niin kauan, kuin aikuiset näyttävät roolimallin viikonloppukännäämisestä osana ehjää ja tervettä aikuisuutta, nuoret tulevat keksimään tapoja harjoitella sitä. Ei siinä mitkään säädökset tai vartiointi auta, kun vika on vain ja ainoastaan korvien välissä.

Lisäksi on mielestäni tekopyhää ruveta tekemään jotain tällaista jakoa kansanterveyden nimissä, jos mäkkärit ja muut saavat kuitenkin jatkaa nuorisolle kohdennettua mainostamistaan. Ne tuotteet eivät ole edes laittomia tai rajoitettuja, vaikka joka viides suomalainen alkaa olla lihava, lasten ja nuorten liikalihavuus on lisääntynyt huomattavan paljon enemmän, kuin lasten ja nuorten alkoholin käyttö, joka on kääntynyt laskuun viime vuosien aikana aivan luonnollisista syistä (laman lapsilla tuppaa olemaan melko paljon paskoja muistoja alkoholiin liittyen.). Sydän- ja verisuonitaudit ovat yleisimpiä kuolinsyitä ja suomalaiset ovat pohjoismaalaisista lihavimpia. Ihan vain, jos tässä nyt tahtoo näistä asioista myllyttää. Itseäni ei maalla kasvaneena niin suoranaisesti edes kiinnosta, hyvä ruoka on hyvää ruokaa, ja kohtuus on ihan jokaisen itse opeteltavissa oleva taito.

"Mutta tutkimus sanoi niin!". Niin. Tutkimus sanoo myös, että koska jäätelönsyönnin ja hukkumiskuolemien lisääntyminen sattuu samaan ajankohtaan, näiden kahden asian välillä täytyy olla korrelaatio. On eri asia käyttää järkeään, tehdä havaintoja, keskustella ihmisten kanssa, kuunnella asiantuntijoita ja pohtia mahdollisia ratkaisuja mahdollisiin ongelmiin, kuin teettää joku tutkimus, laittaa se tilastoon ja tehdä päätökset tämän tilaston pohjalta. Tilastot ovat käteviä, kun vastaukset ovat binäärisiä, joko kyllä tai ei. Tilastot ovat käteviä, kun tutkitaan ja mitataan asioita. Mutta heti, kun yhtälöön lisätään ihminen, tuo tilastoinnin kvanttihiukkanen, joka voi olla yhtäaikaa kyllä ja ei, siellä ja täällä, uhri ja syyllinen, tilastointi muuttuu lähinnä vahingolliseksi. Etenkin, kun tehdään määrällistä tilastointia laadullisen tilastoinnin yli, kuten kaikilla sosiaalialoilla esimerkiksi tehdään. Sellainen johtaa kiireeseen, hutilointiin ja siihen, että erityisesti huonompiosaisten yksilöiden kohdalla tullaan aina jyräämään yli massojen ehdoilla. Ja tälläkin puolella yhteiskuntaa tämä tilanne ei koskaan voi johtaa mihinkään hyvään. Koska yhteiskunnan kannalta kaikkein kalleimmaksi tulevat aina huonompiosaiset yksilöt, eivät hyvinvoivat massat. Yksi turhautunut teini voi maksaa sosiaalihuollon kulujen lisäksi kahdeksan rikottua bussipysäkkiä, kymmeniä harmaaksi maalattavia seiniä, rikottua omaisuutta ja oikeusprosessien aiheuttamia kuluja, pahoinpitelyistä ja muusta vastaavasta puhumattakaan. Ja kun katson tässä voimattomana vierestä, miten tässä valtiossa astutaan toisella jalalla samaan karhunrautaan, joka vasta saatiin irti toisesta jalasta, en voi tuntea mitenkään ihan pohjattomia määriä sääliä tai ymmärrystä ihan vain sulaa tyhmyyttä kohtaan.

Full ADHD -sunnuntai.

Tämä on hieman keskittymishäiriöinen sunnuntai. Koitin kirjoittaa, ei tullut mitään siitäkään, tein yhden rumpuloopin, mutten ainakaan vielä jaksanut tehdä sille yhtään mitään, aloin leikata Cut To Fitin Euroopan rundin videota, mutta eihän sekään oikein lähtenyt, kun kone hidastelee vähän turhan paljon. Veikkaan, että tämän hakuammunnan jälkeen jaksan keskittyä musiikkiin kaikkein parhaiten, ja sitten käy sillä tavalla tyypillisesti, että ehkä tuossa ilta kahdeksan aikaan alkaa olla yhden biisin pohjat jotenkin olemassa, ja pitäisi alkaa jo sammutella omia koneita seuraavan päivän herätystä varten, kun on oikeastaan vasta pääsemässä vauhtiin. Niin nämä yleensä menee. Vaikka tänäänkin heräilin jo yhdentoista pintaan. Ensimmäinen viikonloppu varmaan kuukauteen, kun olen ollut vain Tampereella ja levännyt. Tekee tämäkin välistä ihan hyvää, vaikka halu soittaa rumpuja olisi melko kova.

Viime aikoina on tuntunut siltä, että tämä tervahangessa tarpominen on vihdoinkin alkanut tuottaa jotain tulosta. Siis sitä, että kaikki tekemiset ei mene enää ihan suorilta vain ohitse. Ja sen lisäksi se palaute, mitä näistä tekemisistä tulee on ollut lähinnä hämmentävän hyvää. Sitä on vain itse nöyränä poikana monttu auki, että oikeastiko, nytkö, nämä ihmiset alkavat tajuta tämän homman. Tätä on vaikea selittää, kun se tuntuu tapahtuvan vähän niinkuin joka suunnalla yhtä aikaa. Olen saanut pari taulua myytyä, Cut To Fitin fiilistelylle oli Punk In Finlandin roskakorissa ihan noiden omienkin musiikkihommien ja Pahoinvoinnin Spiraalissa-sarjiksen perään kysellään.. Pieniä asioita, mutta itselleni ehkä maailman siisteintä.  Se antaa myös jonkun motivaation miettiä niiden tekemistä ihan fyysisesti olemassaoleviksi jutuiksi, mikä vaatii oman rahansa. Koska vaikka kaikkea tekee sen enempiä miettimättä, meditoidessaan, niin on motivaatio tehdä asioita aina kovempi, kun ajattelee, että joku kuulee sen joskus jossain, eikä se vaan mene tuonne bittiavaruuden tuuliin, näkymättömiin ja kuulumattomiin. Se on ajatuksena nimittäin ahdistava. Heitellä viestejä täydelliseen, hiljaiseen tyhjyyteen, saamatta vastakaikua mihinkään. Ymmärrän, miten onnekas olen kaiken suhteen, ymmärrän miten hyvin nämä asiat ovat jostain täysin satunnaisista oikuista napsahdelleet kohdilleen, enkä ota niitä minään itsestäänselvyytenä. Se tuntuu hyvältä, mutta se laittaa myös miettimään kaikenlaista siihen liittyen. Motiiveja ja muuta sellaista. Sekä omia, että muiden.

Koko internet on täynnä viskiä. Sen suuremmin absolutistin mainettani pilaamatta tahdon silti sanoa, että JIM BEAM ja SOUTHERN COMFORT merkkiset VISKIT (no, jälkimmäinen on viskilikööri.) olivat muistaakseni alkoholijuomista ainoat mitenkään päin siedettävän makuiset litkut, mikä nyt ei ole siltikään kauhean paljon sanottuna mieheltä, joka juo mieluummin kaakaota. Mutta onhan tällainen säädös nyt kaikin mahdollisin tavoin aivan vitun vammainen, etenkin jos vielä väittää, ettei Motörhead tai Kotiteollisuus ole suomalaisnuorisolle yhtä kova vaikutin dokailla, kuin Matti Nykänen. Siis... TÄH!? Millähän vuosituhannella tuossakin laitoksessa ollaan..

Pöllöt ei ole sitä, miltä näyttää.

Vihdoin ja viimein katsoin ensimmäistä kertaa elämässäni Twin Peaksin loppuun asti. Vaikka toinen tuotantokausi lässähtääkin melko isosti heti murhaajan selvittyä, on viimeinen jakso alusta loppuun asti sellaista parhautta, ettei sellaista kyllä ole tullut monesti vastaan. Tämä ei tietysti tarkoita, etteikö se olisi ollut ennalta-arvattava jo ensi metreiltä, muttei silläkään ole mitään väliä. Kyse on visioista ja keinoista, matkasta ennemmin, kuin määränpäästä. Se on niin hyvin tehty, että usko ja luotto Lynchin jatkosuunnitelmiinkin saa vain hatun nostoja tältä suunnalta. Olen myös onnellinen siitä, että olen säästellyt sarjaa näille kypsyyden asteille asti, koska nyt ne varhaislapsuuden ahdistavat muistot nostivat sopivasti sykettä, ja niitä osasi laittaa erilaisiin konteksteihin, kuin joskus kymmenen vanhana.

Tänäänkin on tullut kirjoitettua jonkin verran. Se on ihan hyvä, vaikka homma tuntuukin nyt turhauttavan hitaalta kaikkeen muuhun nähden, mutta tekstiä ei voi kirjoittaa nopeammin, kuin on fyysisesti mahdollista. Se on ihan hyvä, koska se pakottaa keskittymään siihen yhteen asiaan siksi aikaa, kun sitä nyt on päättänyt tehdä. Se on siitäkin syystä meditaatiota jo itsessään, koska et voi tehdä muuta samaan aikaan. Toki voit vaikuttaa tajunnantilaasi vaikka musiikilla. Se välittyy toki väistämättä myös tekstiin jotenkin. Kannattaa siis valita musiikkinsakin huolella. Nyt on alkanut autolla ajellessa radio pikkuhiljaa kyllästyttää, ja nauhoittelin jonkinlaisen mixtapen kasetille tuossa autoreissuja varten. Heti kun tuli Iron Monkey, teki mieli jyrätä koko kasetti vaan sillä. Kaipa se on erikseen vielä nauhoitettava tuo niiden levy kasetille, että voi kuunnella sitä täysillä, kun ajelee tuolla ranskalaisella perheautolla ympyrää parkkipaikalla. Sekin alkoi tänään vittuilla, keskuslukitus temppuili. En ole varma johtuuko se vain avaimesta, vai onko kalibroinnin kanssa jotain ongelmia. Välistä toimii ja välistä ei, nyt sitten ostin avaimeen uuden patterin ja vaihdoin sen, en ole vielä uskaltanut mennä autolle, kun pelkään vian olevan autossa, eikä avaimen patterissa (joka kyllä ainakin valosta päätellen oli ihan loppu.). Sitten aletaan katsella, kuinka paljon rahaa siihen reikään saisi uppoamaan. Toistaiseksi nyt ei ainakaan ole ihan kauheita summia laittaa sen huoltoon, muttei toisaalta bussikorttiinkaan, joten voipi tulla ongelma duuniin kulkemisen kanssa, mikäli auto tekee tenän. Mutta eipä voi minkään.

Portugalistakin on kuulunut taas sen verran, että yrittävät hoitaa byrokratian tarpeettomia lisäkapuloita, jotta meikällä olisi mahdollisuus saada se rahallinen avustus YourFirstEuresJobilta tähän reissuun. Se helpottaisi aika paljon, kun muuten voi olla seuraavan vuokran maksu melko tiukilla, kyllähän tässä nyt kuitenkin hengissä pysyisi vaikka nollabudjetilla. Pari taulua ja muutamia levyjäkin olen onneksi saanut myytyä, kiitoksia vain niistäkin avuista. Taulujen postittaminen kuumottelee liikaa, kun ne on maalattu huolimattomasti vain suoraan levylle, ja pelkään, että Kustin fillari rapsuttelee niistä maalit pois matkalla. Siksi mieluummin vaikka toimittelen niitä reissun jälkeen itse perille. Nyt lähden kuumottelemaan tuota autoa ja ruokkimaan itseni. Minulle ei tavallisestikaan tule nälkä ennen näitä kellonlyömiä, josta syystä ruokailuni on aina tullut aivan liian kalliiksi budjetteihin nähden. On aivan sama mihin aikaan herään tai mitä teen, jotain pientä tulee syötyä siinä joskus iltapäivällä, ja oikea nälkä alkaa olla vasta, kun kaikki kaupat menee kiinni. Hmh.

Tässä vielä pieni pätkä tänään kirjoitelluista, vaikkakin yleensä onnistun levittelemällä kiroamaan kaikki vähänkin kunnianhimoisemmat kirjalliset projektit:


"Se mikä minusta on hienointa hehkulampuissa, on juuri se, miten paljon ne rajaavat. Ne jättävät aina varjoja jonnekin päin huonetta, vaikka olisivat sijoitettu kuinka keskelle huonetta. Se on todellinen, luonnollinen kuva. Eihän missään, tai kenessäkään ole olemassa valoa, joka ihan jokaiseen nurkkaan yltäisi. Meillä kaikilla on omat, pimeät nurkkamme, joihin lika kertyy, kun emme näe siivota niitä. Ja niin sen kuuluu ollakin. Ihminen on vain yhtä puhdas, kuin likaisin nurkkansa. Kaikki meistä ajattelevat toisten olevan loisteputkilla valaistuja, täydellisen puhtaita ja tahrattomia, mutta oikeasti jokaisen sisällä roikkuu vain yksi, sammuileva, yksinäinen hehkulamppu. Ja se vilkkuu, ja himmenee, ja pimeyttä on taas vähän enemmän. Ja näin se menee, usko tai älä."

Kirjoitusdrive meinaa jäädä vähän päälle.

Ehkä osa huomasittekin, että väri on vihdoin ja viimein vaihtunut luettavampaan ja selkeämpään muotoon. Siinä kesti näin kauan lähinnä siksi, etten ole muistanut tehdä asialle mitään, kun en itse näe tuota, ja silloin kun näen, mietin, että miksi helvetissä tämä on niin hankala lukea. Toivottavasti se nyt helpottaa edes vähän. Kutsun tätä sävyä "Beckettin harmaaksi". Se on aivan tavallinen harmaa, jossa ei ole mitään erikoista oikein mitenkään päin. Eli aivan hyvä silmille. Tänään on tullut lähinnä kirjoiteltua eteenpäin asioita, pitkästä aikaa ensimmäinen kirja-projekti, joka on edennyt jo sivulle 20. Kirjojen kirjoittamisessa ei ole mitään muuta vaikeaa, kuin se, että ne pitää kirjoittaa. Siinäkään ei ole mitään vaikeaa, jos on aikaa kirjoittaa, mutta tässä pitää kuitenkin toistaiseksi tehdä elämällään vielä vähän kaikkea muutakin. Eilen pihalla kävellessäni mietin sitä, kun uhosin joskus muutamia vuosia sitten, että olisin jo täysin valmis kirjoittamaan kirjan, mutta ketään ei kiinnosta parikymppisten kirjat parikymppisten elämänkokemuksella ja ongelmilla.

Paskapuhetta. Jos olisin ollut valmis kirjoittamaan kokonaisen kirjan, olisin kirjoittanut sen jo. No, on minulla kaksi täysin valmista runokokoelmaa, puolitoista novellikokoelmaa ja tuhat kuusisataa postausta blogia, mutta tarkoitan tässä yhteydessä OIKEAA kirjaa, romaania. Kirjojen pitkäsoittoa. Sitten tajusin, että minä teen kuitenkin musiikkinikin kaikkein mieluiten maksimissaan puolentunnin annoksina, koska rajaus on niin helvetin tärkeä asia.  Miksi siis koittaisin pitkittää jotakin sellaista, joka on sanottu paljon vähemmässä mitassa? Niin. Siksi, että niin kovin harvat julkaisevat novelleja tai ottavat niitä mitenkään päin vakavasti. Ne nähdään ikäänkuin kirjallisina välitöinä tai harjoituskappaleina. Minulle ne ovat aina olleet melkeinpä mielekkäämpiä, kuin romaanit, koska niissä on täysin vapaa luomaan ja tuhoamaan millaisen maailman vaan sattuu tahtomaan. Sinulla ei ole mitään muita rajoja, kuin ne jotka laitat itsellesi. Ja siksi se juuri kannustaa rajaamaan. Se kannustaa luomaan väläyksen maailmasta, aivan kuin katsoisit todellisuutta avaimen reijän läpi. Ei ole mitään muuta, kuin se minkä kertoja tietää, ja jos kertoja ei tiedä kaikkea, ei tiedä lukijakaan. Toisaalta lukija voi yhdistellä sellaisia kokonaisuuksia, joista kertojalla ei ole pienintäkään käsitystä, tehdä päätelmiä hahmon motiiveista ja persoonasta, se on kaikki niin järjettömän kiehtovaa, että pää voisi heikommalta räjähtää.

Tänään julkaistiin myös uutinen tällaisesta tutkimuksesta, jota on kyllä tehty ennenkin, muttei näin isossa mittakaavassa. Eli siis tämän koeporukan perusteella vaikuttaisi melko pitkälti siltä, että kuoleman jälkeen on olemassa jonkinlainen tietoisuus ympäröivästä todellisuudesta. Näistä tuli jokin aika sitten dokumenttikin Yleltä. Tämä saa minut lähinnä miettimään hapen yhteyttä todellisuuden kokemukseen. Ja ihmisen psyykeen arvaamattomia koukeroita. Toisaalta myös luku näistä kokemuksistakin on "vain melkein puolet", 40%. Merkittävää on myös se, että kyseessä on sydänkohtauspotilailla tehty tutkimus. Osin tästäkin johtuen uskoisin, että kuolintavasta riippuen kokemuksessa voi olla eroja: riippuen siitä miten hitaasti happi loppuu aivoista. Uskoisin kuitenkin, että kyseessä on (ainakin kuvausten perusteella) melko samanlainen kokemus, kuin psykedeelisten aineiden kohdalla, ja ehkä tästä syystä psykedeelien käyttö terapiamuotona kuoleville olisikin hyvä asia. Jonkinlaista kuivaharjoittelua, kai. Mietin vain sitä, kuinka paljon tällaisista kokemuksista voisi olla vain ihmisen tarinaa kertovan mielen tapa täyttää tyhjä kohta olemassaolossa. Itse olen pyörtynyt tasan kerran elämässäni, ja muistan sen ikuisesti, koska silloin ei ollut mitään. Sen lyhyen hetken tajunta oli sammunut, vaikka elimistö oli käynnissä, ja mietin, että tältä se siis tuntuu, kun ei tunnu miltään. Erona tällaiseen heijasteluun ja kuolemaan lopullisena asiana on se, että tällaisesta tilasta sitä kokemusta voi heijastella. Onko tietoisuutta siis vain, jos siitä palataan takaisin elämään, vai onko se olennaisena osana kaikkea kuoleman kokemusta? Ehkä tämä on hankala ja vähän turhankin metafyysinen tapa lähestyä tätä asiaa.

Tai ehkä ei. Koska tässäkin tutkimuksessa mainittiin toisten kokevan autuutta ja valoa, toisten pelkoa tai tunnetta siitä, että heitä vedettiin vesien läpi, ehkä kuolemakin on vain yksi muuntuva tajunnantila, kuten buddhalaisuudessa ajatellaan. Tiibetiläisessä perinteessä kuoleville luetaan mantraa, jonka perusajatus on se, että kaikkea kuoleman näyttämiä ihmeitä tai hirveyksiä pitää pystyä katsomaan oman mielen tuotoksina, oman olemisen puolina, niihin ei pidä rakastua, eikä niitä pidä pelätä. Ne pitää ohittaa ja niiden läpi pitää kulkea "nirvanaan", sammuksiin puhaltamiseen, olemattomuuteen. Se on vain yksi tajunnan tila, jonka läpi on kuljettava, joko uuteen elämään tai rauhaan. En välttämättä usko niihin sellaisinaan, mutta koska kaikenlaiset eri tajunnantilat kofeiinin virittämästä tai adrenaliinintäyteisestä tajunnasta uneen tai unideprivaatioon ovat itseäni kiinnostavia asioita, ehkä kuolemassakin olisi jotain sellaista opittavaa, jonka voi kohdata tuntematta pelkoa siitä, ettei palaakaan enää takaisin elämään. Tai jos idän uskonnot pitäisivät kutinsa, juuri tuo pelko olisi kai myös ajamassa ihmisiä takaisin elämään, uudelleensyntymisen kehään. Kukaan ei tiedä, ei yhtään mitään, ei yhtään mistään. Siksi se onkin niin äärimmäisen kiinnostavaa.

Portugalistakin tuli tänään viestiä. Kaikki vaikuttaisi olevan melko ok, jatkoyhteydet bussillakin eteenpäin alkavat selvitä vähän kerrallaan.

Kiusaamisesta ja häiriökäyttäytymisestä.

Aloin katsoa tuossa kiusaamisiltaa, ja olihan se taas provosoivaa materiaalia, jos ei muuta. Puolituntisen sain katseltua, ennen kuin oli pakko alkaa kirjoittaa tästä omia kokemuksia ohjaajan ja nuorisotyöntekijän näkökulmasta. Kaikki tämä perustuu siis vain ja ainoastaan siihen omaan kokemukseeni, joka minulle tähän mennessä ohjaajana, koululaisena, kiusattuna ja kai joskus vähän kiusaajanakin kertynyt. Työkokemukseni ovat pitkälti olleet erilaisia sosiaalisia ongelmia kohdanneiden nuorten kanssa, nuorisotaloilla, harrasteryhmissä, erityisryhmissä, lastensuojelulaitoksissa ja ties missä vastaavissa yhteyksissä, tietysti puhumattakaan omista kouluajoista ja kaikista muista työmaailman ulkopuolisista kokemuksista. Vaikka en itseäni välttämättä minään äärimmäisen hyvänä ohjaajana pidäkään, niin voin sanoa jo jonkinlaisella ammatitaidon tuomalla (välistä myös liiallisella) itsevarmuudella, että laittakaa ne "lusmut, syrjäytyneet ja seinähullut" tänne, niin katsellaan. Ja tahtomatta kuulostaa liian leuhkalta, hyvin usein jonkinlainen yhteisymmärrys myös löydetään.

Mistä kiusaamisessa on kyse? Kenellekään ei taida enää tulla yllätyksenä, että tavallisesti kiusaaminen on projisointia, oman pahoinvoinnin siirtämistä konkreettisesti näkyväksi kärsimykseksi muihin ihmisiin. Kun näkee toisen kärsivän, tietää, ettei kärsi yksin. Samalla se on myös avun pyytämistä, sen rajan etsimistä, jossa hommat menevät yli ja joku puuttuu. Monesti esimerkiksi avioerolapsilla on äärimmäisen vahvoja turhautumisen kokemuksia, jotka purkautuvat aina ulos päin muihin ihmisiin, kun huomataan, ettei itsensä syyttelykään tunnu mitään korjaavan tai parantavan. Tämän tiedän myös omasta kokemuksestani. Oli helppoa vihata hammaslääkärin poikaa, jolla oli kaikki hyvin, joka puhui fiksuilla sanoilla ja jolla oli enemmän leluja, kun oikeasti vain vihasi sitä, että hänen perheensä sai olla ehjä, ja omani meni rikki laman aallokossa. 7- vuotiaalle ei välttämättä ole kehittynyt vielä kauhean sofistikoituneita järjestelmiä menetysten käsittelyyn, ja siitä syystä nuorena tällaiseen tilanteeseen ajautuminen voikin olla todella vaarallista, koska se voi pahimmillaan muodostaa ne käyttäytymismallit, jolloin kaikkiin ei-toivottuihin menetyksiin vastataan vaan heittämällä paska alas tikkaita, kohti seuraavan niskaa. Se ei opeta ihmistä olemaan vastuullinen yksilö toimivassa yhteiskunnassa, ja jos tätä mallia ei osaa kukaan oikealla tavalla kyseenalaistaakaan, päästään nopeasti tällaiseen nykyisenkaltaiseen hyvinvointivaltioon, joka saa käyttää aivan liian ison osan varoistaan tällaisten ihmisten korjaamiseen. Ja mikä surullisinta, me teemme sen saman tälläkin hetkellä uudestaan. Projisoinnin mukana tulee myös muiden syyttäminen melko hyvänä aisaparina. Ihminen alkaa oikeuttaa itse aiheuttamaansa muihin kohdistuvaa pahoinvointia sillä, että muut ansaitsivat sen, koska olivat syyllisiä alkuperäiseen pahaan oloon. Todellisuudessa taas on aivan sama, oliko näillä kärsijöillä mitään käsitystä tämän ihmisen henkisestä tilasta, ennen kuin se alkoi tuottaa kärsimystä heille.

Mitä tehdä ongelmallisessa tilanteessa? Kun puhutaan kasvavista, aggressiivisistä nuorista miehistä, joista tässä yhteydessä itselläni on eniten kokemusta, on nähdäkseni kaksi hyvää tietä, ja kolmas vähän huonompi. Jos joku puhiseva, raivoava ja mesoava nuori heiluu tuossa metrin- puolentoista päässä, siihen voi vastata oikeasti tehokkaasti joko purkamalla tai rauhoittamalla tilanteen. Nuorella ei välttämättä ole yhtään mitään sinua vastaan, ainoastaan sitä auktoriteettia vastaan, jota sinä siinä hänen edessään seistessäsi edustat. Hänen ainoa pyrkimyksensä on parantaa omaa asemaansa aiempaan nähden, ja jos nyt vaikka ajatellaan tilannetta, jossa ympärillä on paljon muita ihmisiä, hänellä ei enää ole perääntymistietä.  Tässä kohtaa hyvä ja tilannetajuinen ohjaaja yrittää keksiä jonkin sellaisen keinon jolla kaikki tilanteessa oleva turhautuminen voidaan purkaa ilman nöyryytystä ja alistamista. Tämä voi olla hankalampaa, ellei olla vaikka maalla, jossa voidaan mennä yhdessä pilkkomaan puita tai tehdä jotain muuta fyysisesti kuluttavaa, jossa kätensä jäljen näkee mieluiten heti. Rauhoittaminen on monesti ainakin itselleni luonnollisin, helpoin ja väkivallattomin tapa (joskus kirveen antaminen aggressiivisen nuoren käteen VOI oikeasti olla huono idea.) ratkaista konflikteja. Mennään jonnekin syrjemmälle, mielellään pieneen tilaan, keskustelemaan kahden kesken ja rauhassa, ilman ylimääräisiä silmiä ja korvia, joille pitää esittää jotain. Kahden kesken voidaan käsitellä tilannetta vähän eripuolilla, alkaa miettiä sen todellisia syitä ja sellaisia ratkaisuja, jotka voivat toimia myös tulevaisuudessa vastaavia tilanteita ajatellen. Nuori voi toki huutaa vaikka ensimmäisen puoli tuntia, antaa sitten huutaa vaan. Niin kauan, kuin osaa itse pysyä rauhallisena, kypsänä ja "aikuisena", maadoittaa aggressiota. Heti, jos korottaa ääntä tai antaa vihalle jonkin muun kimmokkeen, se kasvaa nopeasti eksponentiaalisesti suuremmaksi, ja siinähän sitten koitat selvitä. Se huonoin mahdollinen vaihtoehto on sitten kohtaaminen, se, että lähdet sinne lattialle painimaan sen ihmisen kanssa ja huomaatkin pian, ettet pärjää vajaalla 70-kilollasi jotain 90-kiloista jässikkää vastaan.

Tästä tullaankin siihen kaikken tärkeimpään elementtiin. Olen useammin kuin kerran miettinyt, että "onpa onni, että olen alusta alkaen luonut tässä huoneessa oleviin ihmisiin hyviä ja turvallisia vuorovaikutussuhteita, koska jos ne nyt päättäisivät laittaa meikän nippuun, niin eipä siinä paljoa olisi tehtävissä." Kaikki on siis kiinni asenteesta. Ja tässä suhteessa uskon, että auktoriteettikammoisista tulee huomattavan paljon parempia ohjaajia, koska sen lisäksi, etteivät he tahdo olla alistettuina, he eivät myöskään tahdo alistaa muita. Jos yrität olla lauman johtaja, voit olla varma, että lauman johtajalle riittää aina haastajia. Siksi on aivan äärettömän tärkeää ymmärtää oma asemansa ryhmässä ja suhteensa siihen. Tasa-arvoinen ja tasavertainen yhteisö kokee vähemmän valtataisteluita, joka myös tarkoittaa vähän asemasta kiistelystä johtuvaa kiusaamista. Se myös opettaa hyväksymään erilaisuutta, joka myös purkaa sellaisia kiusaamiselle otollisia rakenteita, joita vaikka jossain toimistoympäristöissä muodostuu väistämättä niiden välille, joita ei kiinnosta olla osana yhteisön perjantaipullorinkiä tai muuta toimintaa. Tietenkään kaikkia ei voi saada tulemaan toimeen kaikkien kanssa, eikä kai pidäkään, mutta kun yhteisössä jokainen on mahdollisimman tasavertaisessa asemassa, kynnys puuttua kiusaamiseen ja muuhunkin on pienempi. Laumassa jäsenet vain odottavat, että vahva johtaja hoitaa kaikki mahdolliset ristiriidat.

Mikä sitten on soveltuva rangaistusmetodi kiusaamisesta tai aggressiivisestä käyttäytymisestä? Twitter-viesteissä joku ehdotti, että kiusaaminen tulisi kriminalisoida ja kiusaajalle rikosmerkintä. Oikeasti?! Tämä maa ei tarvitse enää yhtään sellaista porukkaa, joka on leimattu hävinneeksi jo ennen kuin se on saanut mitään mahdollisuutta. Sellaisia täällä on jo aivan riittävästi valmiiksi, kaikki alkoholistien lapset, tuomitut kannabiksen käyttäjät, lastensuojelulaitoksissa kasvaneet, vankilassa istuneet, kaikki ajettu yhteiskunnan laitamille ja vähitellen myös ulkopuolelle sosiaalisilla leimoilla. Ennemmin pitäisi purkaa ihmisten entisiäkin ajatusluutumia kaiken tuollaisen suhteen, koska kaikessa on aina kiinni yksilöstä ja siitä miten hän oppii käsittelemään oman elämänsä menetyksiä ja takaiskuja. Kostaminen (esim. vankila, ym) opettaa vain lisää kostamista, ja sitten sitä käydäänkin leikkimään jatkuvaa Israel-Palestiinaa yhteiskunnan kanssa.

Mikä olisi sopivin rangaistus? Siihen minulla ei ole vastausta. En usko, että kiusaamisesta tarvitsee rangaista perinteisellä menetelmällä. En usko, että ihminen oppii siitä juurikaan muuta, kuin katkeruutta. Se antaa oikeutuksen vihalle, jonka alkuperäinen syy kerkeää painua jo unohduksiin. Merkittävämpää olisi keskustella asiasta, saada nuori itse ymmärtämään ja tajuamaan miten laaja-alaiset vaikutukset hänen teollaan oikein on. Ilolan koulussa nuoret saivat itse päättää rangaistuksensa. Se kuulostaa äkkiä siltä, että päähän potkimisesta voi määrätä itselleen hattaraa, mutta käytännössä ja oikeasti nuoret ovat pääsääntöisesti vastuuntuntoisia ja jotensakin moraalisia otuksia. Oikein tekemisestä tulee hyvä mieli myös heille itselleen. Esimerkiksi myymälävarkaudesta nuoret itse olivat kiinni jäädessään päättäneet seuraavan rangaistuksen: he olivat tehneet myyjälle anteeksipyyntö-kortin ja työskennelleet koulun jälkeen kaupassa maksaakseen takaisin. Kaikille osapuolille jäi tästä hyvä mieli. Julkinen rangaistus, jälki-istunto tai jokin muu muinaisjäänne, ei mielestäni ole mitenkään avuksi, kun kyseessä on toiselle ihmiselle tehty vahinko. Se ei juurikaan lohduta kiusattua, ja vaan lujittaa kiusaajan omaa sosiaalista leimaa, joka hänellä on myös aikaa omaksua tuijotellessaan pistettä taulussa.