Ihmeellinen päivä..

Tänään tapahtui seuraavaa, katselin muina hippiäisinä Twin Peaksia ja puhelin soi. Numero oli tuntematon ja suuntanumero ulkomailta. Vastaan, ja naisääni puhuu englantia. Koska viimeaikoina taas on ollut tapetilla kaikenlaiset huijauspuhelut, löin luurin korvaan. Puhelin soi kahdesti ja vielä kerran, jolloin laitoin numeron hylkäyslistalle. Googletin suuntanumeron. Se oli Portugalin suuntanumero, ja välittömästi minulla alkoi raksuttaa pienessä kopassani. Laitoin sinne työhakemuksen pari kuukautta sitten, ja ajattelin, ettei sieltä kuitenkaan mitään kuulu. Eihän ulkomaan työpaikoista, jonne haetaan sähköpostilla, koskaan kuulu yhtään mitään. No, nyt ilmeisesti kuului. Soitin takaisin ja selittelin ja pyytelin anteeksi, että luulin sitä huijauspuheluksi, kun en ole tottunut siihen, että minulle soitellaan ulkomailta. Vähän huonon linjan läpi sain kuitenkin sovittua itselleni Skype-haastattelun huomiselle, vaikkakaan en aluksi ollut aivan täysin varma, oliko haastattelu sovittu Portugaliin vai internetiin. Pyysin tätä informaatiota huonon linjan vuoksi myös sähköpostina ja sain Skype-nimen ja huokaisin helpotuksesta: ei tarvitse varailla lentolippuja huomiseksi.

Se oli niin yllättävä ja äkillinen muutos elämässä, että meinasin unohtaa jatkaa Twin Peaksiakin. Mutta kylläpä sitä nyt taas on asettunut jo vähän realistisemmille tasoille tässä. Viikset päätin sentään ajaa, etten näytä ihan sarjamurhaajalta webbikameran pikkukuvassa. Verhojen avaaminen auttoi tähän tosin myös, kun kaikki ei ole ihan vihreää. Piti itseasiassa ladata ja asentaa Skype, kun ajattelin, ettei sillä mitään tee enää koskaan kuitenkaan. MSN messenger, never forget.

Muuten tämä päivä ei ole mennytkään kovin putkeen, mistä kertoo kai myös se, että olin heti aamulla pukenut t-paidan väärinpäin päälle ja nukuin pommiin. 0/5, hauskaa internet-kieltä käyttääkseni.  Nyt toisaalta tajusin syyttää tuota eilistä levyäni! Jos kaikki onkin sen vika, kun ihmettelin torkku-napin hakkaamista niin aivot päättivät, että jos ei torkut kiinnosta niin mennään sitten ilman. Jotenkin mystisesti ne siis kai vaikuttivat myös kännykän herätyskelloon ja jumittivat senkin. No, ehkä tämä viikko tästä reippaasta alusta huolimatta vielä lähtee kulkemaan omalla painollaan.

Pakko vielä sanoa, että aamulla kuuntelin ilolla Yle Puheella vierailleen Teemu Suomisen haastattelua Soberismia-kirjan julkaisun kynnyksellä. En voi sanoa, että hän tuntisi minua nimestä tai naamasta, mutta tuon Profane Omenin mukana sitäkin on nähnyt aika paljon, ja joskus se touhu, selkeässä eskapismissään oli vähän vaikeaa vierestä seurattavaa. Nyt on ilmeisesti palikat jotakuinkin kohdallaan ja elämä näyttää selvemmältä ja selkeämmältä. Merkittävää oli mielestäni myös se, miten hän puhui avoimesti blogin merkityksestä selviämisen tiellä. Kaiken sen puheen voin allekirjoittaa aivan täysin myös omalta kohdaltani. Aloitin tämän touhun, eikä tätä lukenut kukaan, toisaalta olen myös onnekseni hukkunut kaikenlaisten terapia-blogien tulvaan, enkä ole mitään isompaa lukijakuntaa saanutkaan, mutta kuitenkin selkeästi suuremman, kuin alussa. Siitä huolimatta, kirjoittaminen on helvetin tärkeä osa selviytymistä ja järjissään pysymistä. Ja toisaalta nimenomaan julkinen kirjoittaminen. Itselleen kirjoittamisessa on se, että sinun ei tarvitse pitää kiinni mistään, mitä olet kirjoittanut. Vain sinä tiedät siitä. Kun asetat tavoitteita tai lupauksia itsellesi tällaisessa formaatissa, niistä kiinni pitämisellekin on kovempi motivaatio, koska olet tehnyt ne muiden ihmisten edessä. Se on hyvä. Se toisaalta tekee myös epäonnistumista helpommaksi, kun sen voi jakaa jonkin hiljaisen yhteisön kanssa, vaikka kirjoittaminen pääasiassa itselle ja oman reflektion kannalta aina tapahtuukin. Ei silti tule vähätellä myöskään sosiaalista aspektia siinä kaikessa. Eli Teemu, jos joskus satut tämän silmiisi saamaan, ja törmäillään jossain ihmeen kissanristiäisissä, tarjoan kahvin (mikäli minulla on siihen varaa.) hienosta työstä!

Radio Dead Air

Siinä on nyt päältä parikymmentä minuuttia tuollaista unifiilistelyä. Ehkä ihan lievästi saattoi Twin Peaks-maratoni vaikuttaa ainakin delayn käyttöön. Lähinnä tuo kuitenkin lähti siitä epämääräisestä hetkestä, kun tänä aamuna tajusin, että aina kun aamulla hakkaan torkkua puhelimesta, siirryn jonkunlaiseen epämääräiseen uniradio-tilaan. Siinä on ikäänkuin uutislähetyksiä, ohjelmia, kaikkea satunnaista silppua, jokainen torkku vaihtaa unia ja tajunta toimii hyvin hämmentävästi. Se on kuin joku hämmentävä radio, ja siitä sain tuon konseptin tuohonkin. Aivot on vastaanotin kaikenlaisille aalloille, ja kun päästää sormen irti valitsimelta, se pyörittelee kaikkia kanavia satunnaisella. Olen ylpeä myös siitä, etten lähtenyt kulkemaan helppoa tietä ja ripannut radiokohinaa vaan youtubesta, vaan laitoin Walkmanin kiinni patterivahvistimeen ja nauhurin siihen eteen äänittämään. Siitäkin sai jo ihan mielenkiintoista kampetta. Lataus on taas tietenkin ilmainen.

Popular Problems.

Vihdoin ja viimein uskalsin ottaa kuunteluun Leonard Cohenin uusimman levyn, ja pelot olivat melko turhia, paria vähän hukassa haahuilevaa biisiä lukuunottamatta loistolevy, jos minulta kysytään. Vähän enemmän voisi ehkä olla tuota vähän menevämpää bluesia, mutta kyllähän tuo jo heti ensimmäisessä biisissä selittelee, ettei ole vanhuuttaan hidastelemassa, vaan tykkää ottaa hommat hitaammin. Eipä siinä, sen verran paljon elämäntyötä takana, että tehköön juuri sellaisen levyn kuin tykkää, kuulijasta se on kiinni tarttuuko vai ei. Jos ei nyt, niin myöhemmin, vaikka suurin osa biiseistä kyllä toimi jo ihan ensimmäisellä yrittämällä. Hienoa musiikkia on tehnyt taas kerran, alku vain oli jotenkin niin samankaltainen, kuin Old Ideasilla, että ehkä odotti vähän sen toisintoa.

Nyt on vähän sellainen fiilis, että jos tässä nyt oikein alkaa miettiä ja duunaa vielä pari biisiä, niin niitä voisi olla taas ihan riittävästi taas paketiksi nettiin. Hmm. Ehkä menen katsastelemaan niitä puuttuvia linkkejä, ja sitten palaan asiaan vähän illemmalla. Siihen asti kannattaa tykitellä vaikka tuota Cohenia. Hyvä levy!

Viikonloppu lusittu.

Kylläpä tuntuu, että viimeisimmän päivityksen jälkeen on tapahtunut jo miljoona asiaa. No, niin kai onkin. Ensinnäkin maalasin tuon Samuel Beckett-tribuuttitaulun uudestaan, kun se ei mielestäni ollut yhtään hyvä. Ja siitä tuli täydellinen. Oma metataso tulee myös juuri siitä, että Beckett itsekin duunaili kaikkia omia hommiaan uudestaan. Mielestäni on myös hienoa, että kun tuo oma maalausjälki on kuitenkin suhteellisen raskasta, niin se vanha virnistelevä naama on yhä tuolla alla, piilossa virnuilemassa. Se tiivistää minun silmissäni juuri sen huumorin ja itselle ja ihmisyydelle nauramisen Samuelinkin teoksissa, sellaisen jota on joillekin ehkä vähän vaikea nähdä kaiken sen painostavuuden alta, mutta joka minulle ainakin tuntuu hyvinkin tutulta ja luontevalta tavalta katsella maailmaa.

Samuel Beckett Smile

Tämä oli siis muistaakseni perjantaina. Sitten otin hommakseni yhden kulttuurisivistysaukon tilkitsemisen ja aloin pällistellä Twin Peaksia. Tänään katson loput ensimmäisestä kaudesta. Siinä välissä ajelin sitten Lahteen, kävin veljeni kanssa treeniksellä nauhoittamassa 20 minuuttia jumitteluhuutoa ja hakkaamista. Vaikka tuo mystinen yhteys välillämme toimikin ihan kiitettävästi, haittasi hommaa vähän se, etten ollut soittanut rumpuja aikoihin, ja koska meillä oli vähän niinkuin kiire aikataulu, en myöskään lämmitellyt yhtään. Enkä ruvennut siirtelemään Vilin asetuksiakaan mitenkään vituiksi tuollaisen räpellyksen takia, joten vaihdoin vain paskemmat pellit ja huonomman virpan ja laitettiin rec päälle. Vaikka on välistä ihan hyvääkin ajatusta, niin pitäisi ehkä kuitenkin saada varattua vähän pitempi sessio. Yritin yöllä käydä nauhoittelemassa vielä laulujakin, mutta treeniksen palo-ovi oli kiinni. Kävin sitten tänään, olin unohtanut luurit Eetulle ja sain sitten nauhoittaa ne järjestäen kuuntelun vahvistimen läpi, mikä on tietysti aina hankalampi ja vuotavampi vaihtoehto. Mutta ei mahtanut minkään. Jonkunlainen demo tästä siis tuli, tässä se on miksattuna, mutta leikkelemättömänä:

Dropbox-linkki, joka vanhenee melko äkkiä. En tiedä antaako se kuunnella selaimessa, vai pakottaako lataamaan. Tutkimattomat ovat roppipoksin tiet.

Tänään sitten ajelin takaisin ja kuuntelin radiota. Jokin Ylen kanava soitti ohjelmassa vanhoja saksalaisia lauluja ja tahdoin heti kuulla Bertolt Brechtin Mack The Knifen. En varmaan ikinä pääse yli siitä, miten siisti juuri tuo versio on. Kaikki on kohdallaan, sunnuntai tiivistyy tuohon fiilikseen melko hyvin noin niinkuin muutenkin. Yle Puheen huonoksi puoleksi paljastui myös se, että viikonlopun ohjelmat ovat lähinnä uusintoja, jotka olet sattunut jo kuulemaan viikolla. Muuta huonoa sanottavaa ei siitä kanavasta ole, mutta kyllä sitä voisi kai nauhoitella jo Viisikot ja Iron Monkeyt kasetille, että niitä voi kuunnella autossakin..

Nostalgiatrippi ja sen kuolema. Ja jälleensyntymä tai jotain kai.

Eilen lähdinkin itselleni yllättäen katselemaan The Hauntedia, kun sain nimen listaan pientä paitamyyntikeikkaa vastaan. Simppeli homma siis. Tuonesta en sano muuta, kuin ettei se kuitenkaan oikein minun musiikkia ole, vaikka siinä hyviä jätkiä soittaakin. Kai grindi on sitten raiskannut aivot kaikkea tuollaista ajatellen. Mutta se minua ihmetyttää, että missä vaiheessa taustanauhojen käytöstä tuli yleisesti hyväksytty juttu tuossa hevimetelissä. Olen viime aikoina törmännyt tähän yhä useammin, vähintään kymmenen bändiä on tänäkin vuonna tullut nähtyä, jotka ajelevat kaikenmaailman synia, taustalauluja ja kitaraleadeja tietokoneilta, puhumattakaan näistä Wintersuneista, joilta tulee kaikki sounditkin vielä tietokoneelta. Siinä kun kone kyykkää kesken keikan, niin soronoo vaan päänrapsuttelulle. Eikä se mielestäni kuitenkaan kuulosta koskaan samalta. Ymmärrän kyllä kaiken maailman väli-introt/outrot/loopit ja muut härpättimet (joita esim. myös The Haunted käytti ja on ainakin viimeiset kymmenen vuotta käyttänyt), mutta jos kaikki biisien keskeiset elementit ovat nauhalla, on se mielestäni vähän...hassua. Tietenkään en ole yhtään kukaan sanomaan mitään kenellekään, en vain ymmärrä tätä.

Ilokseni sain huomata, että The Haunted oli jättänyt taustanauhat pois, viimeisellä rundilla niitä oli Dolvingin tukena lauleskelemassa siellä enemmänkin uusissa biiseissä, mikä häiritsi itseäni silloinkin. Kuuntelen mieluummin sitä, kun Dolving lauleskelee päin vittua, kuin sitä että hän lauleskelee taustanauhaan nähden päin vittua. Toki näitä nauhoja oli vain uudemmissa biiseissä, mutta kuitenkin.  The Haunted toimi eilen yllättävän hyvin. Olen aina ollut vähän sitä mieltä, että Aron ääni hukkuu liikaa kitaroiden taajuuksille, kun taas Dolvingin korkeampi ääni erottui niistä aina selkeämmin. Tästä syystä eilisen hienoimmat hetket itselleni olivatkin Hollow Ground (joka on ihan helvetin hieno biisi yhä) ja The Guilt Trip, joilla tuo hyvän tuulinen "vanha gubbe" lähti vähän pois omilta mukavuusalueiltaan. Tai, no, mielestäni se kuulosti Guilt Tripissäkin niin helvetin hyvältä, ettei olisi haitannut vaikka olisi koko setin vetänyt samalla otteella. Setti oli mielestäni kyllä hyvin rakennettu, pari vanhaa ja uusi, pari vanhaa ja uusi, palikat pysyivät läjässä ja melko yllättäviäkin biisejä Dolvingin ajoilta tuli, mikä oli aina positiivinen yllätys. Eivätkä ne huonompia olleet, ne olivat vain erilaisia. Välistä tuli myös Anders Björleriä ikävä, tuntui ettei Ola uskaltanut revitellä Andersin biiseissä yhtä paljon. Voi toki myös olla, että hänen soittotyylinsä on vähän iisimpi, mutta kyllä se soitto soi uudemmissa biiseissä vähän vapautuneemmin. Onhan tuossakin hommassa varmaan omat suorituspaineensa, kun on se "uus jätkä".

Uudet biisit toimivat itselleni vähän vaihtelevasti. Se mikä minua hieman häiritsee on se, että se "edellinen The Haunted" kulki johonkin uuteen ja mielenkiintoiseen suuntaan, teki jotain erilaista, ja nyt on otettu takapakkia sinne ensimmäisten levyjen aikoihin. Se on vähän harmillista, mutta kaipa se bändikin sitten sitä tahtoo. Kyllähän tuo nyt silti pesee suurimmalla osalla raskasta musiikkia lattiaa, mutta itseäni olisi ennemmin kiinnostanut kuulla, mitä seuraavaksi. Tämä on kuitenkin sellainen bändi, joka on aina merkinnyt itselleni paljon. Uusissa biiseissä huomasin myös, ettei Olan ja minun melodiataju oikein kohtaa, mutta se nyt ei ole hänen vikansa. Ei pidä myöskään luulla, etteivätkö uudet biisit olisi toimineet ihan hyvin livenäkin, kyllä siinä monessa kohtaa tuli samanlaista kitaristien komppilapasten ihmettelyä, kuin mitä aikaisemmillakin keikoilla on ollut. Kuten vain sanoin, keikka herätti paljon ristiriitaisia, pääasiassa kuitenkin positiivisia fiiliksiä.  Tämän bändin kaikkia levyjä tulee kuitenkin luukutettua vieläkin melko säännöllisesti, vaikka tuntuu että kaikesta hevistä muuten onkin mennyt jo maku. Pitkälti se on johtunut ainutlaatuisesta melodiatajusta, lyriikoista, sovituksista, kaikki on vaan toiminut itselle täysillä. Nyt sitten, kun keskeisiä osia tästä on vaihdettu, on siinä hieman enemmän sulattelemistakin. Mutta onneksipa tuo Dolvingkin on kuitenkin suht aktiivinen omien musiikkijuttujensa kanssa, niin ei tarvitse vain luukuttaa niitä vanhoja The Haunted-levyjäkään koko aikaa.

Häpeä.

Tässä on taas parin viimepäivän aikana tullut pilkottua itseään melko pieniksi palasiksi. Olen pohtinut suhdettani muihiin ihmisiin ja kaikkeen kanssakäymiseen muiden ihmisten kanssa. Olen ehkä ymmärtänyt myös sen, että "parisuhde" ei ole itselleni toimiva olemassaolomuoto. Eikä se taida olla sitä toisellekaan. Se ei tarkoita, että olisi pakko lopettaa yhdessäolo. Se vain tarkoittaa sitä, ettei pidä sulkeutua toisen miellyttämiseen, itsensä rajaamiseen ja siitä turhautumiseen. Ajattelin, että voi olla joko vähän jotain kaikille ihmisille ympärillään, ehkä etäinen, mutta aina valmis auttamaan ja kuuntelemaan, tai voi olla jumissa itsessään, olematta iloksi edes sille ihmiselle, jota varten itseään rajoittaa. Olemme kumpikin niitä ihmisiä, jotka ovat tällä pallolla mitä luultavimmin muita varten. Sidosainetta muiden välille. Se tarkoittaa myös sitä, että me tarvitsemme muiden ihmisten olemassaoloa. Sen lisäksi tarvitsen myös yksinäisyyttä, luultavasti suuremmassa suhteessa, kuin muita ihmisiä. Uskon tämän pätevän myös toisen ihmisen päässä. Tiedän miten ärsyttävää on, kun tälläkin tavalla puhuu epäselviä ympäripyöreyksiä, mutta kun kyseessä on myös toista, itseni ulkopuolista ihmistä koskevat asiat, on se välttämätöntä.

Tänään pohdin myös häpeää. En ole oikeastaan koskaan tuntenut sitä. Nolostuminen, hetkellinen sosiaalisen tasapainon menetys on tietysti tuttua kaikille sanoissaan sekoileville ja vääriin paikkoihin ja tilanteisiin eksyville. Mutta häpeä, häpeä sen vuoksi mitä on tai missä tilanteessa on. Se on suomalainen kansallistauti, se on tappanut ihmisiä varmasti ainakin samoissa lukemissa, kuin syöpäkin. Suomalainen on helvetin hyvä tuottamaan häpeää, syyllistämään kaikkia muita heikkoudesta, mielenterveysongelmista, erilaisuudesta, työttömyydestä, köyhyydestä, häviöstä, voittamisesta, luovuttamisesta, aivan kaikesta mahdollisesta. Suomalainen on kuitenkin vielä parempi tuntemaan häpeää. Se on yleisin keskusteluissa esiin nouseva ilmiö, niin yleinen, että olen jo senkin vuoksi oppinut vieraannuttamaan itseni suomalaisuudesta. Miksi minä en tunne sitä? Olenko muka ollut aina niin järjettömän sinut itseni ja tekemisteni kanssa, etten ole tuntenut häpeää? En. Se vain on nähdäkseni hidastava tekijä, lamauttava, tuhoava voima, joka pitää huolen siitä, että mikään ei muutu ihmisten välillä. Ja minä olen täällä muuttamassa asioita. Silloin ei ole aikaa häpeälle. Kyse on ehkä naivista idealismista, mutta minulle on aivan sama, jos se pitää minut jalkeilla ja liikkeessä. Kohdatessani ihmisen, joka häpeää itseään ja tekemisiään, minut valtaa viha ja myötätunto. Viha tätä systeemiä kohtaan, sitä että muiden sanat ja ajattelemattomuudet rikkovat yksittäisiä ihmisiä. Mutta sen yli tulee kuitenkin myötätunto ja tahto auttaa. Monesti kärsimättömyys ja vihan synnyttämä energiapurkaus tekevät kaikesta myös turhauttavaa, koska energiaa piisaa ja tuntuu siltä, että kaikki pitäisi laittaa tapahtumaan NYT. Ja juuri siihen tarvitsen huutamista. Se polttaa kaiken tämän turhautumisen puhtaaksi ytimeen asti.

Tässä on myös tänä iltana maalaamani tekele kahdessa eri kuvassa. Tältä näyttää sisältä aina, kun luen Samuel Beckettiä.

Samuel Beckett Smile

lähempi.

Tämän päivän fiilikset kuvin ja sanoin

The Election is Coming....Smile

I'm Done.

We're all freedoomed.

The Knife

The knife
Is always as sharp
No matter who cuts
No matter who gets cut
I take the knife
Cut myself into pieces
Observe them carefully
And throw away
The infected pieces
Of myself.

Korppikotka.

The Vulture.

Päätin, että meillä on liian paljon huonekaluja ja liian vähän taulupohjia ja laitoin loputkin tuosta vanhasta, melko turhasta työpöydästä lihoiksi. Sen ääressä on väännetty Cut To Fitin levyn kansia ja muuta, aluksi meinasinkin, että olisin maalannut Cut To Fitin logon tuohon kortppikotkan päälle, mutten kuitenkaan ainakaan vielä viitsinyt, kun se ehkä ylitti omat odotukset, ja se olisi aika vahvaa leimaamista jo tuon osalta. Punainen on vähän punaisempaa ja tuossa on vähän ruskeaa ja harmaatakin, jotka eivät ehkä erotu ihan toivotulla tavalla, pitää huomenna ottaa parempi kuva.

Tässä tänään mietiskellessäni mietin myös sitä, miksi tahtoisin jossain vaiheessa käyttää psykedeelejä meditaation apuna. Uskoisin, ja toivoisin, että se häivyttäisi ruumiillisen kokemuksen ajattelusta ja päästäisi minut ähertelemään pelkkien abstraktioiden kanssa. Koska tämä mieleni on suljettu ruumiiseeni, ruumis tulee kuolemaa heijastellessa väkisinkin tielle. Ruumis on se, joka saa lieviä väristyksiä ja paniikkikohtauksia siinä vaiheessa, kun mieli meinaa ajautua liian syville vesille. Kun olisi välineitä, joilla voi ottaa etäisyyttä omaan, ruumiillisesti jakautuneeseen minäänsä, kykenee toivoakseni myös hahmottamaan tiettyjä asioita ilman turhaa, jarruttavaa, pysäyttävää pelkoa. Pystyy kulkemaan yli sen rajan, jossa ruumis laittaa aina täyden sykkeen päälle ja pakottaa keskittymään itsensä rauhoittamiseen.

Tiedän, että olen päässyt pohdinnoissani tämän asian suhteen melko pitkälle, eikä minulla ole olemassa minkäänlaista varmistusta sille, että nämäkään välineet toimisivat toivotulla tavalla, mutta toivon saavani ainakin lisää ymmärrystä sen suhteen, miten oma mieleni toimii, ja se taitaa olla väistämätöntä. Toisaalta saattaa olla, että petynkin. Sekin on ihan ok. Kaikki on ihan ok. Toiveita on, odotuksia vain varovasti. Eikä tämäkään nyt ole välttämättä vuosiin ajankohtainen, mutta tänään tämäkin asia minulle kai jotenkin valkeni. Kaikki tulee olemaan kuitenkin juuri niinkuin pitää, niinkuin aina. Korppikotkakin kai symboloi näitä mietteitä, se on samanlaisia aavikkosymboleita, jatkuvasti yläpuolella kierteleviä, rauhallisia, odottavia... Kuolema. Se on aina kiertämässä yläpuolella, vaikka et katsoisikaan sitä, sen varjo peittää sinut välillä kokonaan ja saa värähtämään tahdon vastaisesti. Sellainen se on.. Aivan hyvä symboli siis.

Arjen pientä anarkiaa.

Olen juuri tehnyt mustikkapiirakan niin pitkin vittuja kuin voi mitään ylipäätään tehdä ja lähden hakemaan sen pelastajaksi vaniljakastiketta kalliista lähikaupasta. Lasken repun pohjalta löytävät hilut, ja päättelen, ettei sellainen kai maksa enempää, kuin 1,80 euroa. Astelen kauppaan ja kävelen kylmähyllyn eteen.
Vaniljakastike 1,89. Lasken kolikkoni kymmeneen kertaan, mutta siihen ei vain ilmesty kymmentä senttiä lisää mistään. Yritän laskea vielä kerran.
Jokin valtaa minut. Nappaan vaniljakastikkeen hyllystä ja kävelen kassalle. Annan kolikot, ja sanon, että sen pitäisi olla tasaraha. Täti katsoo bluffini ja laskee kolikot.
"Kymmenen senttiä puuttuu."
Alan kaivella taskujani, aivan kuin en olisi tehnyt sitä jo tuolla taempana. Kaivan jo korttiani, yrittäen tuplabluffia, kun alle kolmen euron korttiostokset eivät liikkeessä ole sallittuja.
"Voisihan sen kaivaa täältä kortilta..."
"No se on vain kymmenen senttiä, ei mun ole mitään järkeä tuolta alkaa kortilta ottaa sitä sitten...."
Kiitollista esittäen, silti sisältä voitonriemua hehkuen nappaan vaniljakastikkeen taskuuni ja selitän jotain myöhemmin maksamisesta. Kävelen ulos liikkeestä, kohti kotiani.
Another day in the Streetz of Hervanta. Jonku täytyy vaa elää tätä räp laiffii!

Menneisyys on kuollut, tulevaisuudessa on kuolema, joten tässä on aivan hyvä.

Kävinpä taas hakemassa vähän materiaalia itsereflektiolle, ja huomasin, että katson kaikkea menneisyyttäni melko ankarasti, terävästi, myötätunnottomasti. Miksi? Siksi, että se on kaikki valhetta. Karkeasti ottaen kaikki muu, paitsi välitön kokeminen on valhetta. Tai valhetta on ehkä vähän väärä sana, puolitotuus on oikeampi. Kyllä, myös kaikki mitä tänne kirjoitan. Aina on asioita, joista ei voi kirjoittaa, aina on ihmisiä, joita pitää suojella, aina on tasoja ja sävyjä, jotka pitää häivyttää jonnekin kokonaiskuvan varjoihin. Aina on jotain sellaista, joka pysyy näkymättömissä kaikkialla muualla, paitsi mielessäsi. Ajan kanssa ne mielikuvat ja ajatukset sitten muuttuvat itsestään sävyisemmiksi, tasaisemmin kokonaisuuteen sopivaksi. Sellainen ihmismieli vain on. Taipuvainen kertomaan tarinoita. Mitä enemmän kertoo tarinoita, sitä enemmän myös muisti manipuloituu. Kaikella on hintansa. Toisinaan kuulen jotain urbaanilegendoja itsestäni, vaikkakin vain pari vuotta vanhoista jutuista. Yleensä pyrin tiputtelemaan ne maan pinnalle, mutta toisinaan annan niiden vain mennä. Silti tunnen piston sydämessäni aina, kun jätän jonkin tuollaisen korjaamatta. Miksi? Pelkään, että se raja hämärtyy. Ajattelen, että niin kauan kuin tiedän itse, mikä on totta, kaikki on ok. Mutta mitä jos se raja hämärtyy?

Tämä sama taistelu on ollut käynnissä koko ikäni. Jatkuva reality check. Pelko siitä, että muuttuu huomaamattaan täydeksi kusipääksi. Ystävälläni oli nuorempana taipumus lähteä aina bändistä, perustaa uusi ja lähteä jonkin ajan päästä siitäkin. En tietysti voi tietää hänen systeemeistään, mutta uskoisin meidän olevan rakennettu niin samalla tavalla, että uskallan olettaa sen johtuneen ainakin osaltaa samoista syistä. Hän etsi jotain sellaista, joka pitää jalat maassa, mutta sai kuulla joka paikassa vain ylistystä siitä, miten on niin hyvä soittamaan. Sellainen on turhauttavaa ja vähän pelottavaakin. Se ei ensinnäkään tee omalle soitolle yhtään mitään, se ei paranna tai huononna sitä, mutta pelottaa, että sellaiset puheet menevät päähän, jolloin unohtaa ne syyt soittamiselle, kaiken sen mitä se antaa itselle. Se kasvattaa myös paineita miellyttää muita. Tämä johtaa ainakin itselläni väistämättä jonkinlaiseen antikliimaksiin, tarkoituksen mukaiseen odotusten lässäyttämiseen, häviämiseen. En ole suoranaisesti tajunnut edes ajatella, että olen itsekin ollut jo kuitenkin useammassa, kuin viidessä bändissä. Eli kaipa meidät sitten on rakennettu sitäkin myöten melko samalla tavalla.

Tuo on kuitenkin sellainen ominaisuus, joka pitää jatkuvan reflektiomyllyn käynnissä. Jatkuvan omien tekojen silppuamisen, analysoinnin ja tutkimisen. Joko nyt muutuin kusipääksi? Vieläkö tajuan ajatella muitakin ihmisiä tehdessäni ratkaisuja. Siksikin, kun aina silloin tällöin kuulen kiertävän huhuja siitä, että olen kusipää, otan ne melko vakavasti tutkiskelun alle. Hankala saan toki olla, vaikea tai outo, ne eivät haittaa minua yhtään, mutta kusipäisyys tarkoittaakin jo sitä, ettei ota toisia ihmisiä huomioon ja toimii itsekeskeisesti tilanteessa kuin tilanteessa, sitä minä en sulata. Vähiten itseltäni. Toki väsyksissä tai stressaantuneena saattaa jäädä päätöksiin vaikuttavia asioita huomaamatta. Se on luonnollista, ja se pitää osata antaa itselleen anteeksi, koska ei sille mitään mahda. Sellaista elämä on. Sitä ihmisyys, rajallisella aistityökalustolla ja havaintomyllyllä toimiminen on.

Menneisyys on kuitenkin aina valheita. Se on muistoja, aistimuksia sekoittuneena tuntemuksiin, ja koko meidän persoonallisuutemme rakentuu niiden varaan. Siitä syystä kannatan vahvasti itsen tuhoamista tasaisin väliajoin. Yleensä se tapahtuu itselläni näin syksyisin. Ja nytkin sellainen taitaa olla käynnissä. On pakko hajottaa legolinna, jos tahtoo rakentaa samoista palikoista avaruusaluksen. Linnaa ei kannata pitää pystyssä vain siksi, että se näyttää nätiltä. Ei sitä saa hautaansa kuitenkaan. Kun kykenee ymmärtämään olemassaolonsa olevan relevanttia vain ja ainoastaan tässä hetkessä, ei menneisyys muutu tekemistä määrittäväksi tekijäksi ("en minä sellaista tee, kun en ole ennenkään tehnyt!"), vaan ihminen on vapaa toimimaan tilanteen edellyttämällä tavalla. Psyykettään on hyvä välillä vähän ravistella, jotta näkee miten se toimii. Nyt menen leipomaan mustikkapiirakan.

Kotona taas.

Pikaretriitti Pertunmaalla on takana päin, huomenna pitää ajella autolla niin piti käydä viimeinen vitonen tankkaamassa suoraan siihen, mutta silti jäätiin plussan puolelle, kun äiti pakkasi mukaan hirvenlihaa, omenoita, mustikoita, rahkaa ja ties mitä. Pärjää toivottavasti palkkaan asti edes jotenkin päin. Huomenna ajattelin siis leipoa joko mustikka- tai omenapiirakan, tänään duunailin vielä perunamuusia ja lihapullia, jotka tuolla odottelevat veden kiehumista ja uunin lämpenemistä. Oli mukava nähdä puoli sukua kerrasta, käytiin isän kanssa katsomassa isomummoakin. Onhan se jo melko viimeisillään kaikin puolin, ja oli vähän ahdistavaa kuulla, kun ihminen sanoo, ettei ole enää mitään toiveita ja haaveita ja odotuksia elämän suhteen. Mutta voisi se olla itselläkin eri ääni kellossa, jos olisi haudannut kaikki lapsensa.

Kyllä taas koko tuon reissun vaan mietti, ettei meikäläistä ole rakennettu asumaan kaupungissa. Pitää olla tilaa ympärillä ja tähtiä yläpuolella ja riittävän pitkä tie postilaatikolle. Mutta koska olen kuitenkin suhteellisen sopeutuvainen eläin, enkä ronkeli yhtään minkään suhteen, jos se minulle tarjotaan, sopeudun myös tähän niin hyvin kuin mahdollista. Se nyt sitten vain tarkoittaapi joskus naapureille asti kuuluvaa kitaransoittoa tai laulustemmojen nauhoituksia. Silti haaveissa siintää joku tila keskellä jotain erämaata, jossa voi oikeanlaisten ihmisten kanssa pyörittää jotain studiota ja tilaa miten tykkää. Mutta sekin luultavasti kävelee joskus sitten vastaan, kun on sen aika.

Isänkin kanssa jutellessa oli luonnollisempi olo kuin aikoihin. Sitä se henkinen kasvu vaan tuppaa teettämään. Sitä oppii näkemään itsensä ja oman elämänsä, ja kaikkien muidenkin elämät eri perspektiivistä, kun kasvaa riittävästi. Ja se on ihan hyvä vaan. Jalkalassakin olo oli aivan yhtä kotoisa, kuin aina ennenkin. Sillä samalla pihalla on kuitenkin juoksennellut paskat housussa mukulana, että jos ei se tunnu kodilta, niin en sitten tiedä mikä tuntuu. Toki voi kuulostaa jotenkin tökeröltä kutsua toisten kotia omakseen, mutta nähdäkseni koti on siellä minne romut jäi. Ja vaikkei minulla paljoa romuja olekaan, niin koti on kumminkin vähän joka puolella. Myös siellä. Koska huomenna pitää herätä vasta kahdeksan pintaan, pitää tänään valvoa lähemmäs kolmea, ettei heräile ennen aikojaan. Eli mitähän sitä sitten ruoan jälkeen keksisi...

Unet 20.9.14

Ensimmäisessä unessa lupasin antaa Bill Haderille kyydin Pispalasta keskustaan. Oli talvi ja autossa olivat vielä kesärenkaat ja luistelin ohi jokaisesta risteyksestä ja pyörin ympäriinsä. Lisäksi en tiennyt minne olin menossa, ja ajoin johonkin epämääräiseen satamaan, Hader sanoi, että joo tämä on hyvä, voin kävellä kyllä tästä. Sitten parkkeerasin autoni johonkin, oli kesä ja Profane Omenilla oli keikka jossain tanssibaarissa. Autoin niitä roudaamaan kamat ja mietin, että mihinhän jätin auton. Pyörin ympäriinsä etsimässä sitä ja mietin, että kohta joudun sanomaan paremmalle puoliskolleni, ettei voidakaan tänään lähteä Pertunmaalle, kun auto on hukassa. Se olikin sitten parkkeerattu keikkapaikan eteen.

Toisessa unessa pelattiin Eetun kanssa Skyrimiä. Siinä mentiin Pertunmaalla, meidän äidille johtava mäki oli aivan valtavan korkea ja piti vaivalloisesti ryömiä sitä ylöspäin. Hahmot olivat lihavia, kaljuuntuvia ja vanhoja, näyttivät joltain toimistotyöntekijöiltä joille oli isketty vain jotkut seikkailuvarusteet päälle. Minulla oli joku taikamiekka, ja oltiin oikeasti tapettu joku kaveri, että sai sen siinä pelissä. Mietin, että vittu miten häiriintynyt peli tämä. Kiivettiin mäen huipulla kivisen lohikäärmeen selkää ylös, ja sen reunalla kysyin että ei kai tämä hahmo kuole, jos tästä hyppää. Eetu sanoi, että ei, ja hypättiin alas. Edessä oli toimisto-käytävä, Eetu päätti käydä siellä kusella. Sillä aikaa toimistosta meinasi tulla pari Dilbertin näköistä työntekijää miekkojen kanssa, mutta pidin ne uljaasti loitolla, kunnes veljeni pääsi vessasta. Lähdettiin takaisin alaspäin lohikäärmeen selkää, joka oli alaspäin mennessä paljon isompi ja pitempi. Puolimatkassa alas näin Oliphaunt Ridersissakin soittavien Sieni-Santen ja Ten Ton Hammer Tähtisen tekevän jotain pikkutaikoja viitat niskassa. Hyppäsin alas ja menin tökkimään Santeria miekalla. Se koitti katsella älypuhelimesta taikoja ja sanoin, että etköhän nyt vaan luovuta, niin meikä suolestaa sut ja tekee susta majan! Heräsin omaan nauruuni.

Selkeästi näissä nyt mennään kohti Pertunmaata, mikä olisi tänään suunnitelmissa ylipäätään. En tiedä mistä nuo talvet ja Skyrimit tuli, ehkä ne on vain niin vahvasti assosioituneet noihin pariin kaveriin, että toivat sen sitten alitajuntaan asti mukanaan. Sen tiedän, että mäkien kiipeämisen raskaus tuli selkeästi fyysisestä tunteesta, eilen vielä keikkahapotuksissani kiipeilin portaita ja saan jo tuntea sen koston jaloissani. Autolla sekoilu on varmasti nootti itselleni siitä, etten eilen osannut ajaa ABCltä ulos ensimmäisellä yrityksellä (ne rakennetaan kyllä tosi absurdeiksi virityksiksi, mitä lähtemiseen tulee) hukkaaminen taas yleistä lähtöjännitystä. Helppoja ja pieniä palasia. Vanhat hahmot saattavat tulla niinkin hatarasta assosiaatiosta, että eilen luin jonkin arvostelun Terry Gilliamin uudesta elokuvasta, ja se toi mieleeni dokumentin, jonka katsoin hänen pyristelystään Don Quijoten tarinan kanssa. Niin ja Bill Hader ryömi tietysti Saturday Night Livestä.. Näistä pienistä säikeistä rakentuu sitten tällaisia unia,

Miehen malli

Miehen malli.

Sitä on tullut viimeaikoina maalailtua aika paljon kaiken näköistä, kokeiltua erilaisia juttuja ja tehtyä vanhoja ideoita lihaksi. Yksi sellainen on tämä epämääräinen sarja, josta olen nyt saanut kaksi kuvaa tehtyä. Tai ehkä periaatteessa kolme. Katsoisin, että se aukileikattukin ihminen kuuluu osaltaan tähän samaan sarjaan, jonka tehtävänä on tarkastella miehisyyttä ja miehen mallia, odotuksia ja totuuksia ja muuta sellaista aiheeseen liittyvää. En varmasti olisi pohtinut tätäkään asiaa yhtään niin paljon, ellei tuo älykäs parempi puoliskoni olisi monesti haastanut omia käsityksiäni ja laittanut minua miettimään tätäkin asiaa kunnolla.

Teini-iässä mietin monesti sitä, miten olen pettymys. Miten en ole millään tavalla tavanomainen mies, miten minua eivät kiinnosta yhtään samat asiat, kuin suurinta osaa muista sukuni ja perheeni miehistä. Talossa oli kuitenkin minä, veljeni, isäpuoli ja kaksi velipuolta. Tunsin olevani revitty täysin eri muotista, ja ainoa joka kykeni tätä vähääkään käsittämään oli luultavasti veljeni, vaikka ei itsekään tuossa vaiheessa elämää ehkä ajatellut niin kauhean syvällisesti. Koska minua kiinnosti lukea ja kirjoittaa, istua hiljaa ja kuunnella musiikkia, pidin itseäni epäonnistuneena miehenä. En tiennyt mitään urheilusta, autoista ja aseista, eikä minulla ollut mitään kiinnostusta oppia niistä asioista. Minulla ei ollut paikalla yhtään sellaista miehen mallia, joka olisi viestinyt minulle, että mikään siitä mitä harjoitin, olisi ollut millään tavalla oikeilla jäljillä. Siispä monesti katsoin itseäni peilistä ja mietin, mikä minussa on vikana, kun fyysisesti kuitenkin olen suhteettomankin maskuliinisen ja neandertaalisen näköinen.

Tämä suuri mysteeri ei oikeastaan valjennut minulle, ennen kuin aloin tehdä nuorisotyötä ja törmäsin yhä useammin isättömiin poikiin. Yhtäkkiä minusta, siitä mitä minä olin ja tein, oli tullut miehen malli lukuisille sellaisille nuorille, jotka olivat kasvaneet samanlaisessa epätietoisuudessa, kuin minäkin. Silloin ymmärsin totaalisesti sen, ettei ole olemassa miehen mallia. On olemassa mielikuvia siitä, mikä mieheyteen muka kuuluu. Ja se taas ei tarkoita yhtään mitään. Mieheyteen kuuluu tasan se, mitä siihen assosioidaan. Siihen voidaan liittää tuhoamista, valloittamista, hajoittamista, villiyttä ja sinisiä kurahaalareita, tai siihen voidaan liittää rakkautta ja huolenpitoa, kärsivällisyyttä, ymmärrystä, vaaleanpunaisia kurahaalareita ja taiteita. Kun kasvoin, minulla ei ollut suoranaista käsitystä siitä, että miehet voivat luoda asioita. Äitini maalasi maisemakuvia, mikä oli ja on edelleen minusta hienoa, kun vain maalaisi enemmän. Tuntui, että siinä mielenmaisemassa sellainen syvyys ihmisessä oli minulle samastuttavampaa ja ihailtavampaa, kuin mikään päissään törttöily, jota olin saanut katsella lähes kaikkien tuntemieni "oikeiden miesten" toimesta. Miehet ympärilläni tuntuivat vain rikkovan asioita. Minulta kesti huomattavan kauan aikaa tajuta, että se mikä minulle näytti lähinnä autojen rikkomiselta, olikin tosiasiassa niiden korjaamista, rakentavaa ja luovaa toimintaa. Se on heidän tapansa käyttää omaa luovuuttaan, eikä se ole tippaakaan vähempiarvoinen tai huonompi tapa, kuin vaikka kitaran kanssa pelleily.

Nämä kaikki asiat luultavasti tajuaa vasta tullessaan siihen ikään, jossa oma isäsi on ollut kun olet syntynyt. Alat heijastella elämäntilanteita ja miettiä sitä, ettet oikeasti pärjäisi yhtään paremmin, jos olisit samassa tilanteessa. Ymmärrät myös, että koska olet pienempi ja hukassa, luotat siihen, että aikuiset tietävät paremmin. Kun kasvat aikuiseksi, ymmärrät olevasi vain isompi lapsi, aivan yhtä hukassa, mutta pienempään lapseen bluffisi menee täydestä. Siinä tulee myös vastuu. Vastuu siitä, minkälaisen maailmankuvan esittelee nuoremmilleen. Siitä syystä olen aina rohkaissut kaikkia tutkimaan sisäistä luovuuttaan, niitä ominaisuuksia, joita jotkut futis-ossit voivat kentän laidalta huudella homoiksi tai neitimäisiksi. Mitäpä sitten? Mikä niistä tekee suoranaisesti naisellisia? Ja mikä naisellisesta tekisi muka pahaa? Harvapa niistäkään olisi äitiään haukkumassa tai pilkkaamassa.  Itse olen pyrkinyt kannustamaan tähän oman ihmisyytensä ja inhimmillisyytensä tutkimiseen vailla varsinaisen feminismin häivääkään. En vain tahdo, että joku voi pahoin niin naurettavasta syystä, tuntee syyllisyyttä siitä, että tuntee intohimoa ja paloa jotakin tiettyä asiaa kohtaan. Se on aina lahja. Tässä maailmassa on riittävästi intohimottomia, henkisesti kastroituja ihmisiä. Intohimo on sellainen asia, joka pitää huolen siitä, ettei askel eksy, vaikka se saattaakin horjua teini-iän myrskyissä. Intohimo on jotain sellaista, joka kantaa läpi kaiken sen paskan, mitä elämässä kaadetaan saaveittain niskaasi. Se auttaa sinua muuttamaan negatiivisia tunteita puhtaaksi energiaksi, luovaksi toiminnaksi. Jos sinulla on se, ja otat sen vastaan, se ei koskaan lähde pois. Ja se on aivan liian arvokas asia heitettäväksi hukkaan vain siksi, että on leikittävä jotain niinkin hassua, kuin "mies".

Näennäinen yksinäisyys sairauden kanssa..

Kurkottelin eilen taas uudenlaisiin sisäavaruuksiin ja maalasin ilman ääriviivoja. Se on itselleni monesti melko hankalaa, kun tuntuu, etteivät kuvat ole valmiita, ennen kuin niissä on rajat, jotain mikä sulkee sen. Tästä toisaalta tuntui siltä, että sehän on melko hyvä noin. Varmaan se menee sitten hattuun ja seuraavat kaksi vuotta kuluu maalaamatta.

Yksinäisyyttäkin on tullut tänään taas pyöriteltyä. Ennemmin sitä synkempää puolta siitä, ahdistusta ja vaivaa, jota ihmisille koituu siitä, että he luulevat olevansa yksin ongelmiensa kanssa. Kun masentunut tai ahdistunut ihminen katsoo muita, oman mielentilansa värittämien lasien läpi, häneltä jää monta yksityiskohtaa toisten olemisessa huomaamatta. Sellaisiakin, jotka olisivat aivan selkeitä. Useimmiten ihminen tulkitsee muiden ominaisuuksia ja piirteitä omiaan vasten, kaipaa muista sellaista, mitä itseltä uupuu. Yleensä siis mielenrauhaa, onnellisuutta, tai edes sitä, ettei ahdistaisi. Aggressiiviset ihmiset tarkastelevat toisten käyttäytymistä omista aggressioistaan lähtien, jolloinka he ovat valmiimpia projisoimaan oman aggressionsa myös muiden ihmisten kehotuksiin tai eleisiin. Masentunut toimii ehkä pikemminkin päin vastoin. Hän pelkää muiden näkevän oman henkisen heikkoutensa, ja saattaa ajatella kaikki muut ehjinä ja terveinä. Mielestäni jako terveisiin ja sairaisiin on jo lähtökohtaisesti melko hakuammuntaa, koska en voi elämäni aikana sanoa törmänneeni yhteenkään terveeseen ihmiseen. Sellaista ei ole olemassa, mitä mieleen tulee. Meillä jokaisella on omat traumamme, omat sokeat pisteemme, omat taakkamme. Kaikki meistä ovat enemmän tai vähemmän sekaisin. Eikä siinä ole mitään pahaa.

Ongelmat tulevat siinä vaiheessa, kun näennäisesti "terveemmät" (tavallisesti siis vain paremmin oman sairautensa piilottavat tai jopa sen täysin kieltävät) ihmiset alkavat tieten tahtoen pyöritellä niitä, jotka ovat herkempiä erilaisille kolauksille omassa mielenterveydessään. Tällaista on nähdäkseni käynnissä tällä hetkellä etenkin terveydenhuollon piirissä, jossa koko ajan vain nopeammin ja tehokkaammin ajetaan alas kaikenlaista terapiaa ja oikeaa hoitoa, ja palkataan lisää näitä tulosvastuuperttejä ja tehokkuuspirkkoja määräämään pillerikuuria toisen perään. Toki terapia auttaa vain, jos ihminen on lähtökohtaisesti kykenevä heijastelemaan omaa toimintaansa ja muuttamaan omia toimintamallejaan, mutta kyllä suurin osa on. Osalla kyse on vain aivokemiasta, jolloin myös pillerit voivat tehdä tarvittavan tempun, mutta mielestäni väsynyttä, ahdistunutta ja masentunutta ihmistä ei missään nimessä saisi nykyisellä tavalla kiristää hoidolla! On järjetöntä sanoa, ettet pääse terapiaan, ellet syö näitä lääkkeitä. Onhan se jo kaikenlaisten ihmisoikeuksienkin kannalta todella sairasta ja kieroutunutta, ettei ihminen, joka kuitenkin kärsii lähinnä subjektiivisesti omassa mielessään, saa kyetessään toimia sen oman olotilansa asiantuntijana, vaan systeemi tietää paremmin, koska tilastolliset keskiarvot eivät valehtele. Ongelmana vain on se, että tilastolliset keskiarvot voivat toimia tutkimuksissa ja papereilla, ihmisten kanssa puljatessa eivät.

Jos joku minua kuuntelisi, vaatisin, että kaikilla sosiaali- ja terveysaloilla pitäisi purkaa kaikki sellainen tulosvastuullisuus, joka ohjaa määrälliseen mittaukseen laadullisen mukaan. Yhden potentiaalisen koulusurmaajan ajoissa tapahtuva (ja tietysti oikeanlainen) hoitoon ohjaus on kuitenkin yhteiskunnalle halvempi teko, kuin uhrien kriisiavun ja terapian järjestäminen vuosiksi eteenpäin. Toinen on laadullisesti, toinen määrällisesti mitattu. Kaikilta näiltä osin tämä meidän perse edellä Amerikkaa kohti juokseva "hyvinvointivaltiomme" on muuttummassa koko ajan vain raadollisemmaksi ja synkemmäksi kuvaksi itsestään. Demokratiaksikaan sitä ei näillä äänestysprosenteille voi sanoa, kun köyhät ja pahoinvoivat ovat jo luovuttaneet, ja hyvinvoivat ihmiset käyvät aina äänestämässä status quon puolesta. Juuri tällaisesta syystä jytkyt keräävät ääniä, mutta ei niistäkään ole mitään apua, kun kykypuolue kikkailee parhaansa mukaan, ettei niitä avunhuutoja tarvitsisi enää ikävästi kuulla arkadianmäelle asti. Ja siitä se noidankehä sitten syvenee.


Eiköhän tämäkin asia ole kuitenkin tullut selväksi jo melko monesti. Nyt menen valmistautumaan illan keikkaan, on jotenkin epämääräistä, kun keikkapaikalle on alle kilometri, eikä se ole Torvi. Jos asut Tampereella, tervetuloa Varjobaariin tänään. Se on sentään ilmaista, ja saattaa tarjota ehkä jonkinlaista kohennusta mielenterveyteen, mikäli metelistä tykkää.

Yksinäisyys

Tämän asian kohdalla meistä jokainen on rakennettu ja viritetty eri tavalla. Se, mikä on minulle vähäistä yksinoloa saattaa olla jollekin toiselle ahdistava määrä hiljaisuutta ja omia ajatuksia, päänsisäistä heijastelua ja turhauttavaa pikkuasioiden pyörittelyä. Vaikka kykenen esimerkiksi luovaan toimintaan myös muiden ihmisten läsnäollessa, on siinä kuitenkin joitain rajoittimia, jotka tuntuvat välistä hieman omituisilta. Pyrin ottamaan ihmiset ympärilläni huomioon mahdollisimman hyvin- Tämä tarkoittaa sitä, että niin kauan, kuin ympärilläni on ihmisiä, koen joskus enemmän, joskus vähemmän kuormittavaa tarvetta "olla jotain". Uskon tämän olevan monille lukijoillekin tuttua, raskasta olemista ihmisten keskellä.

Koen, että jaksan kyllä kantaa melko pitkäjänteisesti omia sosiaalisia roolejani, mutta koen myös, että niin kauan kuin ympärillä on muita ihmisiä, minun on määritettävä itseni suhteessa heihin. Aivan kuin pelkkä piste muuttuu kaksiulotteiseksi kuvaksi, kun sen viereen piirretään toinen piste. Ne ovat väistämättä jonkinlaisessa vuorovaikutuksellisessa suhteessa keskenään, määrittämässä omia ja toistensa funktioita. Uskoakseni ihmiset toimivat melko samalla tavalla. Mitä enemmän pisteitä, sitä enemmän niiden välille voi vedellä viivoja, sitä enemmän vuorovaikutusta, sitä enemmän sosiaalisia rooleja kannettavana. Kun olen muiden ihmisten kanssa, pyrin täyttämään omat roolini mahdollisimman huolellisesti ja tarkasti, elämään ne ja pitämään niitä yllä. Se on tärkeää "minän" luomisen ja ylläpitämisen kannalta. Itseasiassa se on ainoa jatkuva minä, joka ihmisellä voi nähdäkseni olla. Ihminen ei suoranaisesti ole juuri mitään. Persoonallisuuspsykologiassa lähimmäs osuu mielestäni näkemys, jossa ihminen vaihtaa minäänsä jokaisen sosiaalisen naamion mukana. Se, mikä on yksityistä, pelkästään minulle näkyvää minää, on se alue, jonka kaikki näistä rooleista kattavat.

Mutta kun on riittävästi yksin, huomaa senkin murtuvan. Ei ole olemassa mitään sellaista minää, joka ei voisi olla jotain aivan muuta. Kaikki on oletuksia siitä, mitä olemme tehneet menneisyydessä, millaisia reaktiomme tiettyihin asioihin ovat olleet. Yritämme esittää itseämme mahdollisimman uskottavasti, ja se tapahtuu lähinnä kieltojen kautta. Minä en hiihdä. Minä en ui. Minä en ole hypersosiaalinen. Minä en katso saippuasarjoja. Minä en nuku 8 tunnin yöunia. Miksi? Siksi, etten ole ennenkään niin tehnyt. Menneisyys tarjoaa meille jonkinlaisen heijastelupinnan omaan toimintaamme, ja melko pitkälti sen varaan me rakennamme minä-kuvamme. Mikään ei käytännössä rajoita meitä murtamasta sitä oletettua minä-kuvaa koska tahansa. Ja parhaimmat, eheyttävimmät minä-kokemuksemme voimme saada juuri silloin, kun teemme juuri niin. Kun näytämme itsellemme, ettemme ole kangistuneet mihinkään muotteihin, kun kokeilemme jotain uutta ja huomaamme, että se tuo meille jonkinasteista nautintoa tai tyydytystä. Tietenkin uuden yrittäminen voi mennä mönkään, ja se voi ahdistaa, jo pelkkä epäonnistumisen pelko voi lujittaa tällaista menneisyyteen takertuvaa minä-kuvaa, itsepäistä ja varovaista olentoa jossakin itsen sisällä.

Mikä se sitten on, mikä jää jäljelle, kun jää aivan yksin? Se on kokemusten vyöry, välitallennus, kaikkien niiden menneitten kokemusten purku, heijastelu ja omaksuminen, joka on jäänyt kiireessä tekemättä. Yksinollessamme me rakennamme sellaista minää, jota tahdomme ylläpitää muille ihmisille. Joko tiedostaen, tai tiedostamattamme me simuloimme päässämme sosiaalisia tilanteita ja erilaisia toimintamalleja niihin, tai kertaamme menneitä juttuja oppiaksemme niistä jotain. Se on rakentamassa sitä ihmistä, joka me tahdomme olla muille.

Toki on oltava olemassa jonkinlainen "yliminä", ikäänkuin tietokoneen käyttöliittymä, joka pyörittää näitä eri prosesseja. Uskon sen olevan vain jonkinlainen perustavanlaatuinen tietoisuus, jonka päällä kaikki persoonallisuuden sovellukset ovat geenien tai ympäristön opettamia. Siitä syystä olen myös ajatellut, ettei ole minun asiani puuttua kenenkään toisen elämän valintoihin tai kulkuun mitenkään määräävästi, koska en ole elänyt hänen elämäänsä hänen aivoillaan. Jos olisin, olisin luultavasti valinnut joka tilanteessa samalla tavalla. Olen melko onnellinen kaikista niistä sattumista, jotka ovat muovanneet tämän oman nuppini juuri tällaiseksi, kuin se on. Vaikka minuna ei ole kauhean helppo tallustella tällä pallolla, se on silti palkitsevaa ja mukavaa. Ja siinä keskeisintä osaa näyttelee musiikki.

Musiikki, siinä muodossa kuin sitä itsekseni teen, on minulle yksi yksinäisyyden sovellus. Se on tyhjän mielen meditaatiota, jotain sellaista puhtainta minua, joka osuu kaikkien esittämieni roolien polttopisteeseen, jotain sellaista mikä syntyy ilman ponnisteluja tai yrittämistä, ikään kuin valuu ulos täydestä astiasta. Vasta, kun on tehnyt päältä kolmesataa biisiä alkaa pikkuhiljaa käsittää, että se on "persoonallista". Se on persoonallista, koska se on tunnistettavaa ja selkeästi tietyn kuuloista. Silti minulla ei ole kovinkaan suoranaista kokemusta sen tekemisestä. Ei sitä ole tarvinnut erikseen tehdä, sen kuin on laskenut sen ulos. Siksi olen ajatellut, että minulle tulevat ne laulut, jotka eivät kelpaa kenellekään muulle, mutta toki sekin taitaa olla taiteellista hölynpölyä. Mutta totuuden ei aina tarvitse tappaa kaunista ajatusta, mielikuvat ovat luovuuden kannalta aivan yhtä tärkeitä asioita, kuin konkretiat. Ja se on jotakin sellaista, jonka voi oppia vain yksinäisyydeltä, mielikuvien jalostaminen, kasvattaminen, ymmärtäminen ja sisäistäminen. Mielikuvitus ja luovuus, ainakin sellaisena, kuin minä ne ymmärrän, ovat meille juuri siitä hienoja, että ne ovat yksityisiä ja yhteisiä. Musiikki tarjoaa tarttumapintaa ihmisyyteen, koska koemme, että siellä jossain pallon toisella puolella se Mark Lanegan on tuntenut yksinäisyydessään aivan samanlaisia tunteita, kuin minä täällä toisessa päässä. Ne ovat samoja tunteita, samoja perustavanlaatuisia tajunnan ymmärtämisen kokemuksia, jotka ovat meille kaikille yhteisiä, vaikka tapahtuvatkin puhtaimmin yksinäisyyden suojissa.

Ääni, laulaminen ja kommunikaatio.

Yle Areenassa on nähtävillä mielenkiintoinen dokumentti ihmisäänestä. Kuten arvata saattaa, tämä asia on itselleni erittäinkin kiinnostava. Ihmisääni on mielestäni maailman hienoin, monipuolisin ja luovin instrumentti. Sillä voi rakentaa suuria ja massiivisia valleja, tai sillä voi nimenomaan tehdä merkityksettömäksi kokonaisia soitinten armeijoita. Miksi? Miten? Hä? Siksi, että meillä jokaisella on omamme, ja se on aina meidän. Se kasvaa ja kehittyy meidän mukanamme, ja siinä kuuluu kaikki se, mitä meille tapahtuu. Ilot, surut, kokemus, persoonallisuus, kaikki ne vuotavat sielustamme suoraan äänihuulten läpi ulos joko sanoina tai äänteinä. Laulaminen on opettanut minut käsittämään kaiken puheen musiikkina, ei ole olemassa ääntä, jolla ei olisi olemassa omaa luonnollista rytmiään tai resonanssiaan (koska sitä se ääni nyt kumminkin on). Mielestäni kaikkein hienointa musiikissa on rakentaa tasoja omalla äänellä, vaikka ne oktaavit tai muut eivät aina osuisikaan puhtaasti kohdalleen, niiden tarkoitus on nimenomaan olla luomassa kerroksia, tasoja, huojumista, resonanssia. Minulla kesti todella pitkään oppia pitämään äänestäni sitäkään vähää, mitä sitä nyt siedän. Ja sekin on pitkälti kiinni siitä, miten oppii tutustumaan ääneensä. Siltikään en jaksaisi odottaa, että aika ottaa karstaimet naulasta ja karhentaa ääntäni vielä huomattavan paljon nykyistä enemmän. Mutta mitä enemmän tutkii ääntään, sitä paremmin oppii tuntemaan sen ominaisuuksia, ja ehkä sitä kautta myös jotain itsestään. Ääni on siis nähdäkseni aivan helvetin hieno ja olennainen osa ihmisyyttä ja tässä kuolevaisten yhteisössä toimimista.

Dokumentissa kritisoitiin vähän sitä, että vanhusten seuraksi laitetaan joku robotti juttelemaan ja piristämään. Tätähän on tehty jo Suomessakin, ja on pakko sanoa, että olen ollut yllättynyt sen positiivisesta vastaanotosta tässä maassa ja tässä kulttuuriympäristössä. Ei tämä robotiikan kannalta kuitenkaan mikään Japani ole. Mutta senpä syy, niin surullinen kuin se ehkä onkin, ei ole kauhean vaikea ymmärtää. Vanhusten yksinäisyys ja eristyneisyys sosiaalisessa mediassa aikansa perässä juoksevien ihmisten keskellä kasvaa koko ajan. Osa toki osaa vielä vanhallakin iällä napata kiinni näistä nykymaailman hömpötyksistä, olkoonkin, että niiden täytyy monen omaa elämää vasten vaikuttaa todella surrealistiseltä scifiltä. Näille ihmisille aukeaa varmasti uusi kommunikaation maailma, mutta hyvin suuri osa jää siitä huolimatta ulkopuolelle, vaille kontaktia. Jos robotti helpottaa tätä oloa, kuten se mitä ilmeisimmin tekee, minusta on vain hienoa, että sellaiset on kaivettu käyttöön.

Dokumentin kommentoijat tuntuivat olevan pääsääntöisesti keski-ikäisiä tutkijoita, jotka kritisoivat sitä, etteivät nuoret tahdo enää kommunikoida muuten kuin sähköisesti. Siitä tuli itselleni hieman sellainen "patut ei vaan tajuu"-henkinen assosiaatio. Toki vaikutti myös hieman hassulta, että tätä perustellaan sillä, että oikea keskustelu vie aikaa, sähköinen kommunikaatio säästää sitä. Monesti tuntuu siltä, että jos tahtoo päästä puhumaan oikean ihmisen kanssa, pitää varata aikaa kaikenmaailman roboteille jonottamiseen. Keskustelen ihmisten kanssa kyllä mielelläni kasvotusten, intensiivisesti ja aktiivisesti keskustelenkin sille päälle sattuessani, mutta asioiden hoitaminen sähköisesti vain on nopeampaa ja selkeämpää. Siinä ei jää välttämättä varaa unohtamiselle tai harhatulkinnalle, kun selvitys on edessä mustavalkoisena tekstinä, johon voi tarvittaessa palata. Siltikin mietin sitä, mitä ihmiset kaikella sillä ajalla tekevät? Minusta tuntuu, että vaikka hetkittäin päivät tuntuvat loppuvan hieman liian lyhyeen, aikaa on juuri sopivasti kaiken olennaisen tekemiseen. Vähiten aikaa tuntuu olevan silloin, kun ei tee yhtään mitään, vaan istuu vaikka tietokoneella hakkaamassa F5sta internetissä. Mitä enemmän ihmiset tekevät asioita, itselleen merkityksellisiä asioita, sitä vähemmän aikaa tuntuu menevän hukkaan, ja sitä enemmän saadaan aikaan ja sitä mieleisemmältä elämä tuntuu. Joku voi tosin sanoa katsoessaan minun kalenteriani, että se on hetkittäin melko turboahdettua, mutta koska se on kaikki omaehtoista, se ei kuormita.

Yhden suuremman vaaran tunnistan sähköistämisessä ja kommunikaation vähentymisessä. Ahdistuneisuus, josta kirjoitin tässä vähän aikaa sitten toisen dokumentin tiimoilta, lisääntyy varmasti inhimmillisen kommunikaation vähentyessä, luultavasti vielä melko suoraan korreloivassa suhteessa. Mikäli ihminen ei näe keskustelukumppanin kasvoja ja kykene täydentämään sanatonta puolta viestinnästä ja kommunikaatiosta, hän alkaa asettaa niiden tilalle omia arvauksiaan. Samoin kuin pitempään jatkuvassa eristyksessä ihminen alkaa kehittää itselleen puuttuvia kontakteja, tässä yhteydessä hän alkaa viestiä päänsisäisesti toisenkin osapuolen puolesta, tarkistamatta arvaustensa oikeellisuutta tältä. Se on vähän, kuin lukisi puolikkaita lauseita. "Nähdessään minut hän oli _______." Jos ihminen itse kokee ahdistusta, vaikkapa jostakin aivan muusta, hän saattaa alkaa olettaa toisen ihmisen tunnetilojen vastaavan omiaan. Siitä on helppo lähteä pyörittelemään sellaista noidankehää, jossa kaikki vihaavat juuri sinua, eikä vastaantulevilla ihmisillä ole mitään hyviä aikomuksia sinua kohtaan. Sitä myötä myös ihmisten kyky tunnistaa positiivisia sanattomia viestejä heikkenee. Toki sitä kykenee harjoittamaan, ja tehokkainta siinäkin on ajatusmallien muutos, joka voi tapahtua vain omia ennakkokäsityksiä tyrmäävien tapahtumien kautta. Se tekee tilanteesta hieman hankalamman, koska tavallisesti tällaisia tilanteita ei oikein voi lavastaakaan harjoittelua varten, eikä ymmärrystä niiden merkityksestä välttämättä synny, ellei ole jotakin ulkopuolista ihmistä, jolle reflektoida tätä kaikkea, ja monesti yksinäisyys vain vahvistaa omia muurejaan, mikäli joku ei ole osoittamassa näitä aukkoja sen toiminnassa.

Lopuksi vielä vähän nauratti, kun tuo ranskis sanoi, ettei ihminen kykene tekemään samaa ääntä tai lausetta kahdesti samanlaisena. Tuli mieleen ensimmäisen Undivine-demon nauhoitukset, joissa lauluja siellä "tuottanut" Jules risti minut "Xerox Kilpiseksi", kun tykittelin nauhalle samanlaisia raitoja. Sen olen huomannut vielä nykyäänkin, että vaikka laulaisinkin päin helvettiä, niin osaan tehdä sen samalla tavalla uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan.... Doorsillakin on joka biisissä aina vähintään kolme lauluraitaa (mikä muuten tarkoittaa sitä, että nauhoituspäivänä huusin käytännössä 60 biisiä grindiä.), plus tietysti loppujen "eeppiset" taustat ja lisäsilput siellä täällä. Sen jälkeen tuntui, että oli ääni maassa, mutta seuraavana päivänä Mustan Ristin keikalla Varjobaarissa lauloin kyllä paremmin, kuin varmaan yhdelläkään sen bändin keikalla. Huutaminen toimii aivan loistavana äänenavauksena, jos on tarkoitus lauleskella seuraavana päivänä. Se madaltaa äänen virettä hieman väliaikaisesti, mikä ainakin itselläni helpottaa huomattavasti E-vireen (jossa suurin osa kaikista maailman kitara-vetoisista biiseistä on kuitenkin tehty) kanssa puljailua, kun normaalisti kaikki meinaa olla "viritetty" F-virettä varten.. Samalle päivälle en sitä äänenavaukseksi suosittele, koska sieltä matalan ja korkean välistä häviää paljon kaikenlaisia sellaisia ääniä, joita laulettaessa yleensä tuppaa kaipaamaan.

Radion renessanssi ja Lahtitrippailua.

Yle Puhe on kyllä sytyttänyt intoni kuunnella radiota aivan uudella tavalla. Se, Yle Yksi ja Radio Nostalgia ovat ihan hyviä syitä kuunnella radiota, koska mainituilta muilta kanavilta tulee sellaisia 60-70-luvun biisejäkin, mistä ei ole koskaan ennen ollut mitään hajua, ja sellainen musiikki nyt vain sopii ajamiseen paremmin, kuin joku armoton ja kehno jynkkytaustamusiikki ilman pornoleffaa, vieläpä todella ärsyttävien, tässä ajassa olevien facebook-apple-läppien säestämänä. Mietin hetkellisesti, mistä tällainen änkyräkäppyrävanheneminen oikein tulee ajaessa, mutta tajusin aika äkkiä sen johtuvan siitä, että ajaminen on niin irrallaan ajasta ja paikasta, ettei siinä halua olla jumissa juuri missään. Se ei ole suoranaista eskapismia, se on ennemmin jokin oma hassu ajatus siitä, että tässä ollaan kulkemassa jossain perkeleen madonreijjässä ajasta ja paikasta toiseen, ja vaikka se vie pari tuntia, sen aikaa olet vain tässä jossain. Sen tarkemmin mitään määrittelemättä. Saa sieltä tulla uuttakin musiikkia, kunhan se on hyvää.

Siinä tuli tehtyä kuitenkin muutamia sellaisia epämääräisiä havaintoja, joita ei välttämättä olisi tullut tehtyä ilman radiota. Ensinnäkin, vaikka en aina ole kauheasti tykännyt Minttu Mustakalliosta näyttelijänä, niin sillä on ihan kiva ääni ja mukava rytmi. Tai sitten Yle Puhe saa jollain radiokompressorilla kaikki kuulostamaan kivalta. Paitsi urheilijat, ne tuntuvat puhuvan aina samalla slangilla ja nuotilla. Ainakin jääkiekkoilijat. Niistä en niin välitä. Kerran oli hauska, kun haastateltiin jonkun motocross-äijän hautapaikkaa puhtaana pitävää talkkaria/suntiota/mitälie, ja äijjällä tuntui olevan ihan hyvä perustietämys motocross-hommista ihan tosta vaan. Se oli ihan mielenkiintoinen ohjelma. En myöskään ajatellut kuuntelevani kiinnostuneena sitä, kun Innon Marko selittää suomalaisten tilarakentamisesta, tai jääväni mieluummin autoon istumaan, jotta voin kuunnella vielä hetken väittelyä homeopatiaan uskovan uskomusparantajan ja sen hassulla savolaisnuotilla kaiken humpuukiksi haukkuvan äijjän välillä. En muista mikä sen äijjän nimi on, mutta se on ollut Lauermankin kanssa jossain telkkariohjelmassa myllyttämässä asiasta, se löytyy Youtubesta.

Kuuntelin myös Puhelinlangat Laulaa ohjelmaa vissiin juuri Yle Ykköseltä, ja sieltä löytyi mm. Vesa-Matti Loirin Rakkauden Sotilaat, näemmä joltain uudelta levyltä, jota ei nyt löydy mistään, mutta jossa oli siistejä länkkärifiiliksiä. Havaitsin myös, että Anita Hirvosen Maitolavan prinsessassa on aboyt miljoonatuhattatonnia kertosäettä, ja aika vähän mitään muuta. Huomasin myös, että suuri osa ohjelmaan soittaneista oli mökillä syksyä voivottelevia vanhempia naisihmisiä.

Kaiken tämän jälkeen selvisin toki Lahteen asti, parempi puoleni tuli kirjoituksista ja käytiin täällä syömässä ja keskustelemassa muumeista (Niisku on täysi ääliö, mutta uskon että postapokalyptisessä muumilaaksossa hän voisi nousta nörttiklaanin johtajaksi, kun taas Nuuska-Muikkunen pitäisi romupihaa kissansa kanssa valenimellä "Pesonen". Muumipeikko olisi kuollut nälkään, kun joku ei ole tehnyt sille kaikkea valmiiksi.) ja saattelin hänet junalle. Siitä menin sitten Tirraan pällistelemään Viljamin ja Profane Omenin akustisia keikkoja ja kerjäämään bändeille rahaa. Yllättävän hyvin kolehti kertyi, nauroin, että tulen tekemään tätä tänne joka viikonloppu tästä lähtien. Keikat itsessään oli hyviä. Viljamin lauleskelut herätti itsessäkin sellaista myötäjänskätystä ettei ole sellaista tunnetta vatsanpohjassa ihan hetkeen ollut. Profane Omen soitteli aika paljon vanhempia, viime akkarikeikkojenkin yhteydessä soitettuja biisejä, sekä Burial Hymnin, jota tuli kuunneltua salaa rippileirillä repeatilla, eli kylmät väreet olivat aikalailla teemasana tässä illassa. Nerve Endin jätkien setti ei ihan lähtenyt itselle, vaikka soittelivatkin hyviä biisejä, ja periaatteessa ihan pätevästi, niin siinä oli kyllä niihin biiseihin nähden ihan liian vähän räkää ja runttausta.

Tänään olisi tarkoitus mennä myymään lippuja Torveen ja kai sitä pitäisi käydä omatkin treenit sitä ennen nauhoittelemassa ja miettimässä. Kun nyt vain saisi tässä aikaiseksi jotain muutakin, kun tätä kahvinjuontia, joka tuntuu kyllä kiihdyttävän tätä kirjoitusvaihdetta ihan kivasti, muttei kyllä tunnu tekevän juuri muuta. Ylivaihde silmään vaan ja menoksi!

Riitti

Näkyy taas olevan vähän tällainen viikko. Jostakin sain päähäni, että tänäänkin pitää tehdä jotain. Koneella oli sellainen biisi, kuin Saatana Saa Omansa. Ajattelin, että jos sen projekti löytyy jostain koneen syövereistä, laulan sen uudestaan. Ei löytynyt, joten päätin, että pienempi vaiva on soittaa koko paska uusiksi. Siinä sitten heräsi sellainen ajatus, että voisin duunailla vähän enemmänkin vaihtoehtoisia sovituksia joistain sellaisista vanhoista biiseistä, jotka meikän mielestä on ihan hyviä. Ensimmäisenä sellaisen ajatuksen herätti tuo Little Bird, jonka tein Euroopan rundin jälkeen kotiin tultuani. Vanhempi biisikin on muuten tässä yhteydessä suhteellinen käsite, kun ei noista Bandcampin jutuista vanhimmatkaan ole kauheasti yli kahta vuotta vanhoja. Tuosta pyöri kuitenkin käännös päässä jo vähän aikaa, joten se oli melko helppo.

Sitten valitsin Houses of Bluesilta tämän, sekä ihan ensimmäiseltä tekeleeltä Black Hole Bluesin, jonka käänsin Viimeiseksi Illaksi, koska alunperinkin se syntyi samannimisen novellin (en valitettavasti muista kirjailijaa) vaikutuksesta. Siinä mies ja vaimo alkavat nukkumaan mennessään keskustella ja käy ilmi, että kumpikin tietää tämän olevan maailman viimeinen ilta, ja että kaikki muutkin ihmiset tietävät sen. Se loppuu siihen, että he käyvät vuoteeseensa ja kuuntelevat vähän pelonsekaisin tuntein tippuvaa vesihanaa. Se on aivan helvetin siisti novelli, tai ainakin muistikuvissani se on kasvanut hienoksi ja minimalistisen eeppiseksi tekeleeksi.

Nappasin mukaan vielä tämän, vaikkei siinä tarvinnutkaan kääntää mitään. Se on mielestäni vain kiva biisi soitella ja halusin tehdä sillekin jotain muuta. Muuten tuo kääntäminen oli mukavaa hommaa, rytmi sen melko pitkälti sanelee, miten päin ne sanat siihen menevät, omista teksteistä sentään tajuaa, että mitä niiden on tarkoitus tehdä, millaisia juttuja voi korvata ja mitkä pitää säilyttää.

Nyt menen syömään jotain, ei tässä ole oikeastaan muuta tullut tänään tehtyä, kuin tätä.. Lataus on taas ilmainen.

Caught In The Light

Tein taas jotakin sellaista uutta, mistä olen innoissani. Kun nyt olen pikkuhiljaa tottunut tuohon loopperiin, niin aloin väkerrellä sillä asioita ja sain ensimmäistä biisiä lukuunottamatta nämä kaikki tehtyä tässä tänään. Kaikin puolin kokeilua, selkä edellä putoamista, improvisointia ja muuta, pakko sanoa, että tykkään tuosta värkistä kyllä aivan helvetisti, koska se pakottaa ajattelemaan lennosta ja olemaan varpaillaan, kun rakentelee biisejä noin. Biisit toki kasvattavat pituuksiaan aika huolella, kun niitä rakentaa palikka kerrallaan ja kaikki niistä vie oman aikansa, mutta toisaalta se on nähdäkseni vain ja ainoastaan hyvä asia, yksi lisä siinä trippaavuudessa, joka on itselleni muutenkin mieleistä. Tämä on tehty kaikenlaisen kulkemisen ja matkailun soundtrackiksi, tapahtui se sitten kulkuneuvoilla, jalan, tai pään sisällä. Lisäilin sinne tänne alkupäähän Alan Wattsin Alchemy of LSD-luennolta päteväksi katsomiani pätkiä ihmisten syyllistämisestä ja yliegosta, kun nyt tuota Freudiakin kerran lueskelen taas.

Ensimmäinen biisi on egon kuolema siksi, että se on kaikin puolin vanhoilla tavoilla tehty. Vanha tapetaan pois alta, tuhotaan, jotta voidaan alkaa rakentaa jotain uutta sen päälle vähän kerrallaan. Toinen kappale toi mieleeni vahvasti perjantaisen bussimatkani Lahteen, laskevan auringon matala ja keltainen valo, joka kasvattaa varjoja ja saa taivaan tuntumaan katolta, joka on laskettu matalammalle, kuin tavallisesti. Siitä tuli siis loogisesti auringon lasku, joka johtaa seuraaviin yön hetkiin, kaduille ja sisäpihoille ja kaikenlaisten betonirakennusten väliin istumaan ja miettimään asioita itsekseen. Tästä biisistä opin ainakin sen, että loopperin käyttöä voi vielä hieman opiskella, kun noita on aika mahdoton miksailla jälkikäteen, niin pitää vain osata kikkailla kaikki kohdalleen jo heti alusta asti. Mutta tämä onkin nimenomaan kokeilua, tutkimista ja eksymistä. Hitaasti liikutaan pimeän kautta jonkinlaiseen aamun hämärään hetkeen, asiat alkavat saada hahmoja ja muotoja kuumottavien mielikuvien, pelkojen ja luulojen sijaan. Vähitellen tajuaa, että kaikki pelko on kuitenkin vain korvien välissä. Se tekee elämän jo niin helpoksi, että voi vaikka soitella bossa novaa, joka on muuten aivan helvetin mukavaa musiikkia soittaa. Jostain Marc Ribotin soitosta meikälle on hiipinyt sellainen iso rakkaus tuollaisten latinojuttujen soittamiseen, niissä saa leikkiä rytmeillä melko paljon, ja se passaa minun soittooni kaikinpuolin jotain ylenpalttista hittimelodian metsästystä paremmin.

Tämä oli koe myös siinä mielessä, että tahdoin nähdä, pystyisinkö duunailemaan tuollaista kamaa livenä. Kaikki näistä loopperi-hommista on siis ihan yhtä ottoa, paitsi yhteen biisiin soitin basson erikseen, kun tahdoin vähän enemmän liikkumavaraa sen kanssa. Näistä tuli sellainen olo, että paitsi että se saattaisi juuri ja juuri sujua, se voisi mahdollisesti olla myös helvetin kivaa. Pitäisi kai vain olla oma vahvistinkin olemassa. Tämä taitaa olla lähimpänä, mitä meikä pääsee "kitarasankarointi"-levyä, mutta tällaista teenkin sitten erittäin mielelläni lisääkin.

Freud, tuo modernin psykiatrian Norman Bates.

Olen tässä taas aikani kuluksi lueskellut Sigmund Freudin tekstejä, mitä teen aina silloin, kun tahdon pohtia ihmisyyttä, sokeita pisteitä ja näiden kahden asian välistä suhdetta kognitiivisten toimintojen suggeroitavuuden kannalta. Siis suomeksi sitä, miten ihmisen omat mielenkiinnot, traumat ja halut ohjaavat havaintoja ja yhdistelevät palikoita todella mielenkiintoisella tavalla. Toki on heti alkuun sanottava, että kun mies on käytännössä muutamien kollegoidensa kanssa rakentanut koko modernin psykoanalyysin välineistön ja järjestelmän, ei se nyt ihan täyttä sudenpaskaakaan ole, mutta silti siinä näkyy kyllä erittäin vahvana väistämättä miehen oman psyykeen jälki. Toki teen myös heti aluksi selväksi, että mielestäni Jungin ote potilaslähtöiseen analyysiin ja ihmisten omien kokemusten ja ajatusten huomioiminen osana prosessia on meikän mielestä se oikein tapa tehdä tämän sorttista työtä.

Jungilla olikin kokoelmassa Poleemisia Esseitä yksi melko mielenkiintoinen teksti, jossa hän kertoi illastaneensa Freudin kanssa, ja tämä oli kiihkeästi vaatinut, että psykoanalyysi on pidettävä puhtaana, koska se on "meidän ainoa aseemme okkultisimin liejua vastaan!". Hän siis tahtoi taistella uskontoja vastaan tällä uudella tieteellä, josta oli rakentanut itselleen oman uskontonsa. Jung oli ollut sitä mieltä, ettei tämä tieteenala saisi koskaan jähmettyä paikalleen joksikin dogmaattiseksi ja järjestelmälliseksi, vaan sen tulisi aina peilata omaa aikaansa, koska ihmispsyykekään ei pysy läpi historian mitenkään päin samana. Aldous Huxley puolestaan naureskeli, ettei Freudia tuntunut kiinnostavan ihmisessä mikään muu, kuin ruoansulatusjärjestelmän sisään- ja ulostuloaukot, ja kaikki muu jätettiin enemmän tai vähemmän huomiotta. Mikä itseäni ehkä eniten tuossa jotenkin vaivaa on se dualismin hallitsevuus kaikissa teorioissa: kaikki ovat kahden osapuolen (tavallisimmin maskuliinisuuden ja feminiinisyyden) taistelua, jokaisen neuroosin alkuperän voi muka johtaa miehen ja naisen väliseen taisteluun. Esimerkiksi samastumis-kokemusta hän selittää kohdevalintana tai syrjäyttävänä toimenpiteenä. Poika tahtoo olla kuin isänsä, jolloin "kohdevalinta" kohdistuu tähän. Eli jos isä saa yskän, poikaakin alkaa yskittää. Jos poika yskii äidin yskimisen jälkeen, kyseessä on syyllisyys, jota poika tuntee siitä, että tahtoo syrjäyttää äitinsä, joka seisoo hänen ja hänen jumalankuvansa (isän) välissä. Tietysti uskon, että Freud on toki ottanut huomioon myös kausi-influenssan yleisen tarttuvuuden tätä esimerkkiä pohtiessaan. Mutta pointti kuitenkin on juuri siinä, että kaikki, pienimmätkin asiat, tapahtuvat vain feminiini/maskuliiniakselilla.

Tietysti monet ovat arvelleet ja keittiöpsykologioineet yhtä ja toista Freudin omien traumojen ja fantasioiden vaikutuksesta teorioihin etenkin kaikesta seksuaalisuutta koskevasta, eikä se tietysti mitenkään mahdotonta olekaan. On helpompi synnytellä teorioita oidipuskompleksista, jos siitä on omakohtaista kokemusta. Toki jonkinasteinen oidipaalisuus, siis lähinnä mustasukkainen omistushalu on normaaliakin lapsissa, mutta kyllä sitä ainakin itse kokee asian niin, että ihan mielellään pitää hyvät välit siihen ihmiseen, joka piti sinua hengissä silloin, kun henkiinjääminen ei ollut omissa käsissäsi. Freud sanoo myös, ettei myötätuntoista samastumiskokemusta (edellä mainitussa oireenmuodostus-esimerkissä siis) ole olemassa, vaan se syntyy lähinnä egoistisista lähtökohdista. Lapsi yrittää jatkuvasti syrjäyttää toisen vanhemmistaan (tässä yhteydessä poika siis haluaa äitiään ja tytär isäänsä) ja kehittelee siitä sitten itselleen neurooseja, joita on kiva selvitellä Freudin vastaanotolla sitten aikuisiällä. Melko hyvään hintaan, tietysti. Mutuna ja ehkä jonkunlaisena no-brainerina voisin sanoa, että vuotta Freudia myöhemmin syntyneen ja seuraavana vuonna kuolleen veljen aiheuttama suru on voinut helposti viedä äidin vankkumattoman huomion pikku-Sigismundilta, mikä on osaltaan ollut synnyttämässä vahvaa mustasukkaisuutta äidin rakkaudesta ja huomiosta. Tämä se on sitten voinut valua ympäri koko psykoanalyysin historiaa. Uneducated guess.

Yksi mielenkiintoinen sivujuonne on tietenkin myös kokaiinin käyttö. Noin kolmen vuoden ajan se vaikutti hänestä olevan ihmelääke kaikkeen vaivaan, loistava niin puudutukseen, kuin masennukseenkin, mutta pian Freud taisi huomata myös sen väistämättömän vaikutuksen psyykeeseen, ja katui kirjoituksiaan. En ole vielä lukenut hänen tekstejään aiheesta, mutta aikomukseni kyllä on. Kaikista huumeista, joiden vaikutusta olen elämäni aikana saanut observoida, kokaiini on ehdottomasti minusta vastenmielisin. Sen vaikutukset psyykeeseen ovat salakavalia, nopeita ja pitkäaikaisia, mutta pahinta niissä on se, että ne ovat käyttäjälle itselleen tavallisimmin täysin näkymättömiä. Tietysti osa psyykkisistä vaikutuksista voi olla aivan puhdasta placeboa, joka johtuu huumeen maineesta ja hintalapusta, mutta mielestäni se ei kyllä toimisi lieventävänä asianhaarana, vaan kertoisi vain enemmän käyttäjästä itsestään. 

Myös eräs Freudin kupeitten lahja maailmalle, Anna Freud, oli Edward Bernaysin kanssa soveltamassa freudilaisen psykoanalyysin teorioita rauhanajan propagandassa, mainonnassa, ja näiden ihmisten "nerokkuudesta" on pitkälti kiittäminen sitä, ettet voi enää kävellä missään joutumatta mainosten, aistiärsykkeiden, ja symbolisten piiloviestien valtamereen. Kaikki tämä mielikuvamainonta ja ihmisten jakaminen kohderyhmiin, silkkaa freudia. Tottakai se on jo itsessään osoittanut teorioiden käytännöllisyyden, mikä onkin vähän masentavaa.

Tässä ajassa ainakin (enkä usko asioiden tässä suhteessa olleen toisin sata vuotta sittenkään) on kuitenkin paljon sellaista ahdistusta ja neuroosia, mikä ei varmasti mahdu seksuaalisen valtataistelun piiriin, ellei tarvitse hakea todella kaukaa. Tai ainakin minun on hieman vaikea nähdä, miten jonkun sotatraumoissaan pyörivän vihaisen nuoren miehen raiskaaman aiemmin täysin terveen nais-ihmisen kokema ahdistus voisi olla siitä johtuvaa. Tälläkin aikakaudella on toki haamunsa, uskoisin meidän elävän jonkinlaisessa post-henkisen auktoriteetin maailmassa, jossa huomataan, että uskonto ei enää sidokaan käsiä yhteen, ja sitten vähän ajelehditaan, sekoillaan synkkyydessä ja etsitään omaa ääntä. Ihmiskunta on murrosiässä, josta olisi syytä selvitä, ennen kuin henki lähtee. Toki monien asenne vielä maailmaan ja sen tilaan on melko infantiili (tämä maa on minun! Sitä ei myydä eikä vuokrata! kaikki pois minun maasta!), mutta näkisin, että yleisellä tasolla asiat ovat liikkumassa nopeasti parempaa kohti. Siltikin sodan varjo heiluu edessä, enkä oikein tiedä onko sellainen ilmanpuhdistus väistämättä välttämätön, jotta nämä talouskasvuistaan haaveilevat saavat taas uutta pelikenttää, uuden tekosyyn nollata mittarit, kun eivät sitä muuten muka voi tehdä. Tiedän vain sen, ettei sodan uhka ainakaan pienene, jos sitä lietsotaan joka välissä.

Auto hanskassa.

Tänäänkin tuli istututtua tästä päivästä noin kuusi ja puoli tuntia autossa, mutta kyllä sekin kannatti, koska se piti huolen siitä, että saa jatkossakin istua autossa. Eli siis käytiin ostamassa auto ja nyt se pönöttää tuolla tien poskessa. Mietin, olisiko pitänyt kantaa talvirenkaat jo sisälle, jätin takakonttiin ja nyt kuumottelen, että jostain pärähtää yöllä joku piripääarmeija ja pöllii koko auton, ennen kuin olen kerennyt paperihommiakaan selvittää. Mutta ehkä tässä voi luottaa ihmisiin, ihan rauhallinen meno täällä on tuollaisten suhteen ollut koko ajan. Absurdeinta on se, että pikaisten päässälaskujeni jälkeen käsitin tämän Lahti-välin ramppaamisen tulevan huomattavan paljon halvemmaksi ja nopeammaksi oman auton kanssa. Ei sen niin pitäisi mennä. Ei se ainakaan kannusta joukkoliikenteen käyttöön.

Meinaa olla aivot melkoisessa juntturassa, kohta pitää jo ryömiä nukkumaan ja katselemaan epämääräisiä unia, joissa luultavasti näkyy ainakin paljon tietä, kun se nyt taas on vilissyt silmissä koko päivän. Pakko sanoa, että tykkään ilta-auringon matalasta valosta todella paljon, kaikki on kultaista ja punaista ja matalalla. Aivan kuin aavikolla. Niin, siksi se varmaan niin hienoa onkin. Nyt voin sitten ajaa aavikolle, kun saa tarpeekseen loskasta ja hämärästä. Se ajatus saa väkisinkin vähän hymyilemään, vaikka sitä ennen pitääkin vielä keksiä sijoituspaikkoja soittimille, levyille, huonekaluille ja vähän kaikelle. Sängystä luopuminen harmittaa, se on mielestäni hyvä sänky. Se on äidin puolen mummolle ostettu järjettömän iso ja paksu sänky, jossa on vielä toinen saman paksuinen patja päällä. Siitä meni joskus jalat rikki, joten otin ne irti, ja se on tuollainen köyhän miehen epämääräinen futon-ratkaisu. Most awesomest sänky, joka minulla on koskaan ollut. Roskiskamaa se kyllä taitaa kohta olla jo kuntonsa puolesta.

Nyt taidan mennä sinne vaihtoehtoiseen todellisuuteen, ettei tarvitse viettää huomistakin päivää migreenissä. Tämä oli hyvä päivä. Night night.

Osaa Lahtikin olla välistä ihan hieno paikka.

Oli treenit! Todisteitakin on.

Eilen saatiin vihdoinkin vuoden kolmannet oikeat treenit aikaan, vedettiin kaikki uudet biisit läpi ja innostuttiin soittamisesta sen verran, että saadaan toivottavasti loput levystäkin väännettyä tässä lähikuukausina kasaan. Saatiin myös uusi rumpusetti läjään ja kaikki vaikutti muutenkin olevan enemmän kuin okei, oli jopa pakko ottaa tällainen hieno kuva, meinattiin että nyt kun on kaikki läjässä ja todistetusti on KÄYTY treeniksellä, voi dropata koko homman ja lähteä himaan, odottelemaan seuraavia "treenejä".

Treenit on parasta mitä voi tehdä ilman housuja.

Saatiin kuitenkin soitettua tuo valmis levyn puolikas siihen kuntoon, että niitä biisejä kehtaa alkaa soitella jo keikoillakin. Vanhoja biisejä saikin sitten rämpiä sen verran paljon, että päätettiin siinä vaiheessa lähteä mieluummin himaan, kun kyllä ne (kai) kumminkin hädän hetkellä sieltä selkärangasta, niin ne on tulleet tähänkin asti. Seuraava keikka on ilmeisesti nyt käsittääkseni Varjobaarissa 17.9, odottelen sitä jo kovasti, kun ei ole Cut To Fitin kanssa päässyt "kotikulmilla" soittelemaan vielä tänä aikana. Toivottavasti siellä tulisi olemaan myös ihmisiäkin. Voisi duunailla julisteen ja levitellä niitäkin tuonne jonnekin.

Eilen tuli myös mieleeni sellainen asia, että pitäisi löytää seuraavaksi kämpäksi mahdollisesti joku omakotitalo, jonka voisi laittaa jonkinlaiseksi kommuuniksi. Olen kyllästynyt varomaan naapureita ja tarvitsen paikan, jossa voi pitää rumpuromutkin koko ajan läjässä ja nauhoitusvalmiudessa. Eilen treeniksellä laulaessa huomasin, että osaahan sitä laulaakin, ei vain osaa asennoitua siihen hommaan kerrostalossa, kun pitää koko ajan kuitenkin miettiä miten päin on ja muuta. Kun oli sellaisessa uima-altaan kokoisessa tilassa laulamassa, paikassa joka on tarkoitettu siihen hommaan, huomasi, että kaikki lähtee ihan eri tavalla. Seuraavana, kun maltan taas jonnekin kotiutua, etsin ehkä jostain Vääksystä tai Orimattilasta jonkun epämääräisen hämyranchin, jolla voi kolistella niitä auton konepeltejä ja muuta. Mutta ei nyt kiirehditä asioiden edelle. Ensin pitää löytää auto. Nyt siihen alkaa olla rahatkin läjässä. 500-600 euron hintaluokan toimivat farmariautot (mielellään automaattivaihteisto ja bensakone) kiinnostaa. Etsitään kunnon erämaakulkijaa, eikä estetiikan riemuvoittoa.

Matkalla. Osa 13243325n

Matkahuollossa on näemmä alettu ottaa kehitysehdotuksia ja asiakaspalvelu oppeja pahoinvoinnin mestareilta, VR:ltä. Bussini oli perillä bussiasemalla klo 18.16. Bussi Lahteen lähtisi 18.30, eli minulla olisi se vartti aikaa ostaa lippu bussiin ja päästä turvallisesti matkaan, sellainen mukava ja helppo peruskikkailu. Menen sisään ja vuoronumerovärkki on huputettu ja suljetuissa lasiovissa lappu, joka ilmoittaa, että viikonloppuna liput myydään kioskista. Menen jonottamaan kioskiin ja täti (jolla ei koskaan kyllä ole ollut mitään kiirettä yhtään minkään kanssa, ainakaan minua palvellessa) ei pidä mitään kiirettä palvelussa, mutta tiskille löytäessään vain tokaisee, että ei täältä mitään lippuja saa, luukku laitettiin kuudelta kiinni. Hämmentyneenä kysyin, että saako tästä sitten edes nostettua rahaa, että voi maksaa käteisellä bussilippunsa suoraan autossa, kun ei siellä kortitkaan käy. Ei siitä mitään rahaa saanut, ja lähin automaatti oli parin sadan metrin päässä kauppakeskuksessa, joka tähän aikaan houkutteli minua: ei yhtään.

Juoksin kuitenkin kengän nauhat auki, niitä epämääräisillä ninja-moveilla väistellen ja nostin rahani, juoksin takaisin. Bussi oli lastaamassa ihmisiään siellä sisään ja jonotin sitten aikani, kunnes siinä kuski pyörittelee päätään ja käsiään ja kehoittaa jo edellistä maksamaan pankkikortilla, kun rahat loppuu kesken. EI siis Visa Electronilla, jollainen jokaisella kaltaisellani aikuisella lapsella on, vaan oikealla pankkikortilla, joita ei ihan niin monelta löydykään. Minunkin kohdallani hän tuhahti turhautuneena, kaiveli omia taskujaan ja pyöritteli senttejä kädessään. Sanoin, että anna vaan jotain takaisin, jos ei löydy, ei sitä tässä maassa nälkään kuole kuitenkaan. Jostain se sai kuitenkin kaivettua sitten sen 7 euroa kasaan. Ja seuraaville alettiin näyttää jo ei-oota, vaikka paikkoja bussissa oli, vaihtorahaa vain ei ollut. En sano, että bussikuski olisi ollut mitenkään vastuussa tästä, uskon, että suurin osa olisi itseni tavoin ostanut varmasti lipun ihan mielellään lipunmyynnistä.

Nyt pääsin kuitenkin Lahteen ja huomenna pidetään varmasti treenit. Se on jo sovittu. Eli puoliksi tehty. Otin myös loopperin mukaan ja soiteltiin Vilin kanssa, oli aivan helvetin hauskaa kaikin puolin, helposti voisi mennä Torven akustiseen iltaan fiilistelemään. Jos minun vain olisi mahdollista olla torstaina täällä. Mutta eipä ainakaan näillä näkymin ole. Sunnuntaina palaan taas Hervantaan, ja tämän aikaa muistuttelen itselleni miksi siellä asuminen on parempi, kuin täällä. En jaksa nyt mennä katselemaan noita katutappelun piirimestaruuskisoja, mutta huomenna voisin uskoakseni olla vähemmän väsyksissä ja ehkä innokkaampi näkemään jotain yllättävää. Tässä on muuten taulu, jonka maalasin keskiviikkoiltana puulevylle.

Raiskaukset.

Eilen bussissa istuessani törmäsin facebookissa jonkun tuntemattoman naisen ilmoitukseen raiskauksesta. Hänet oli huumattu ja viety autolla jonnekin, raiskattu ja tuotu takaisin kaupunkiin itkemään ja hajoamaan. Se täytti minut hetkellisesti niin puhtaalla vihalla, että korvat menivät lukkoon. Tuntui siltä, kuin olisin hikoillut kylmää tulta ihon läpi. Katsoin kaikkia bussiin tulevia ja siitä lähteviä tyttöjä ajatellen, että noin voi käydä koska tahansa kenelle tahansa heistä, ja ihan vain siksi, että he ovat syntyneet naisiksi, jotakin, johon he eivät ole voineet vaikuttaa. Minusta se on aivan helvetin absurdia ja järjetöntä. Kenenkään ei tulisi koskaan joutua kärsimään mitään vastaavaa missään olosuhteissa, eikä etenkään sen takia, että on syntymässään saanut jotain sellaista, mihin ei ole voinut itse vaikuttaa millään tavalla. Enkä puhu vain raiskauksesta, vaan kaikesta väkivallasta, joka kohdistetaan ihmiseen siksi, mitä hän ON, eikä siksi mitä hän edustaa.

Minun päähäni ei vain mahdu ajatus siitä, että jotkut tänne pallolle satunnaisesti elämään roiskituista hukkalaakeista olisivat yhtään tärkeämpiä, kuin ne toisetkaan. Kaikki yhtä arvottomia, kaikki samalla viivalla, kaikki yhtä hienoja ja monimutkaisia olentoja. Minun nähdäkseni raiskaus on tappamistakin pahempi rikos, ja se on mielestäni myös ainoa rikos, josta voisi jaella kuolemantuomioitakin. Koska monesti ongelmana on se, että raiskaajan leiman saatuaan ei ole enää juuri mitään hävittävää, mutta koska tuomio ei ennen tätä ole ollut neljää kuukautta pitempi, se luultavasti tarkoittaa sitä, että raiskaaja kerkeää syyllistyä raiskauksiin useita kertoja elämänsä aikana. Yhteisö ei anna juuri mahdollisuuksia hyvittää, mikäli asia on yleisessä tiedossa. Toki kannatan myös uusia mahdollisuuksia, ymmärrystä ja myötätuntoa, mutta tässä on kyse rikoksesta, joka tuhoaa ihmisen mahdollisesti loppuelämäkseen, toisin kuin henkirikos, joka lähinnä lyhentää toisen elämää.

Tietysti miehenkin voi raiskata, tavallisimmin kyseessä taitaa olla ylempi auktoriteetti, perheen tai vaikka uskonnollisen yhteisön hierarkiassa ylempänä oleva, joka käyttää luottamusta hyväkseen ja tuhoaa sen mitä todennäköisimmin kokonaan. Silti naiset ovat tässä asiassa huomattavan paljon suuremmassa vaarassa. Joku oli nostanut esiin tilaston, jossa 1/3 raiskaajista oli maahanmuuttajia, ja koitti ölistä siitä. Nähdäkseni tuossa tilastossa on kuitenkin vielä 2/3 kantaväestön ihmisiä, joilla ei ole edes erilaisen kulttuurin tuomaa ymmärtämättömyyttä tai tyhmyyttä suojana. Loput siitä on ihmisiä, jotka elävät aivan samojen yhteiskunnallisten normien ja sivistyneen hyvinvointivaltion arvojen mukaan, ja silti päättävät raiskata jonkun. Tämä on se väki, joka minun mielestäni olisi pääasiallisesti vedettävä munistaan hirteen Pertunmaan korkeimman kuusen latvaan. Vaikka sitäkin jengiä taitaa olla kuitenkin niin helvetisti, että voisi kuusi katketa. Nyt tuomiot onneksi kovenivat, saapa nähdä onko sillä mitään vaikutusta mihinkään.

Ahdistuksesta, yksinäisyydestä kaupungissa.

Katsoin taas Ahdistuksen Aikakausi-dokumentin, kun se Areenassa taas oli. Olen siis saattanut aivan hyvin kirjoittaa tästäkin aivan samoja ajatuksia joskus, mutta siitä on kuitenkin niin pitkä aika, ettei kiinnosta edes yrittää tarkistaa asiaa. Eikä tämä asia taida varsinaisesti vanhentua koskaan kuitenkaan, joten mikäpä siinä. Dokumentti sai minut pohtimaan ahdistuksen määrää yhteiskunnassa. Vaikkei se ole mitenkään vierasta metsien jurottaville, naapureitaan ja itseään murhaaville jörriköillekään, on urbaanissa ympäristössä ahdistus jotenkin kirjoitettu sisään koko miljööseen, rakennuksiin, ihmisiin, töihin, kaikkeen.

Yksinäisyys ja eristyminen ovat varmasti osaltaan todella kaksipiippuisia asioita. Vaikka itsekin olen taipuvainen eristäytymään todella helposti, vaalin yksinäisiä hetkiäni ja pidän kiinni mielenrauhastani vaikka kynsin ja hampain, olen todella tietoinen ihmisten tärkeydestä ja merkityksestä. Inhimmillisen kontaktin löytäminen, ymmärryksen ja vastakaiun saaminen on äärimmäisen tärkeää jonkinlaisen tasapainon tai hyvinvoinnin kannalta. Minulta meni vuosia seinille huutaessa, mutta kun ymmärrystä ja kommunikaatioyhteyksiä alkoi lopulta löytyä, niitä alkoi aueta sellaisella vyöryllä, ettei voinut enää mitenkään päin sanoa tai ajatella jääneensä yksin. Näiden ihmisten ja kommunikaatiomme tutkiminen auttoi tajuamaan myös sen, ettei ole aivan sama, ketä sinulla on ympärilläsi. Tästä syystä ihmiset kaupungissa voivat tuntea itsensä todella yksinäiseksi: He ajattelevat, että tässä on puhelimet ja Facebookit täynnä ihmisiä, bussi on täynnä ihmisiä, joka paikka on täynnä ihmisiä ja silti minä olen näin yksin. Eikö täällä ole ketään, jonka kanssa voisin kuvitella kokevani yhteyttä? Se saa myös vastaan tulevat ihmiset näyttämään uhkaavammilta, jolloin oma puolustautuminen voi lähteä kuin huomaamatta ylikierroksille. Ihmisiä alkaa työntää pois, jo ennen kuin he ovat huomanneetkaan sinua, ja siitä voi tulla yksi itseään ruokkiva käytösmalli, joka jatkuu samanlaisena kehänä pitkään.

Ihmisen ahdistus tällaisessa ympäristössä voi kehittyä pahemmaksi myös siksi, että sen oman kärsimyksen tajutaan olevan toisista ihmisistä peräisin. Tai siis kärsimys itsessään ei ole toisten syy, eikä toisista lähtöisin, mutta toisilla olisi valta vaikuttaa siihen: Työn menetys on jonkun toisen ihmisen päätös, kauppias voisi antaa nälkäiselle ruokaa, joku voisi antaa sinulle vaatteita ja pitää huolen siitä, ettei kämppä lähde alta, muttei tee niin. Miksi? Siksi, että ihmiset ovat keskenään päättäneet, että homma toimii näin, ja jokainen on vastuussa itsestään. Ihmiset ovat myös yhdessä päättänees sosiaalisen tuen järjestelmästä, jonka tehtävä on auttaa, mutta senkin piiriin hakeutuminen on tehty leimaavaksi ja halveksittavaksi, häpeälliseksi teoksi. Tästä syystä ahdistunut ihminen voi tuntea, että ihmisyhteisö on vailla myötätuntoa ja ymmärrystä, jolloin pienet hyvät asiat menettävät merkityksensä suuremman pahan kuvan rinnalla.

Ahdistus toki voi olla myös luovuutta ruokkiva tai tekemiseen motivoiva tila. Itselleni ei ainakaan ole yhtään vierasta painaa koko viikkoa tietynlaisella työstressillä, sitten purkaa se kaikki musiikkiin ja sitten sunnuntaina keräillä minuuden sirpaleita lattialta ja liimailla sitä game facea kasaan seuraavaa koitosta varten. Enkä usko, että se on mitenkään tuntematon ilmiö kenellekään muullekaan. Se saa meidät toimimaan, tekemään asiat, jotka täytyy tehdä, laittaa puskemaan eteenpäin silloinkin, kun ei aina ihan huvita. Asioiden tekeminen auttaa kuitenkin poistamaan tulevaisuuden epävarmuustekijöitä ja näin ollen lievittämään sitä ahdistusta, jota koetaan tulevaisuuden suhteen.

Melko sopivasti tähänkin aiheeseen liittyen lainasin myös Freudia (vaikka minulla onkin vahva tunne siitäkin, että olen saattanut lukea Joukkopsykologia ja Egoanalyysinkin jo joskus aiemmin, ja vaikka itselläni on myös joitakin antipatioita Freudia kohtaan, koska nähdäkseni hän jos kuka levitteli omaa psykologista painolastiaan ympäri teorioitaan.), sekä Tarja Heiskasen ja Liisa Saariston toimittaman Kaiken keskellä yksin. Luultavasti tulen siis pohtimaan tätäkin aihepiiriä tulevaisuudessa taas hieman enemmän. Itse olen aina ollut syrjäänvetäytyvä, mitä tulee suuriin ryhmiin ja joukkotapahtumiin, iskulauseitten huutelut ja muu vastaava toiminta aiheuttaa minulle suuren mittakaavan väristyksiä ja pidän mieluummin kiinni itsenäisestä ajattelusta ja järjestäni, kuin sukellan joukkohysteriaan. Näin myös soittohommissa, aivan samoin kuin muissakin vastaavissa ihmisten kanssa suoritettavissa toiminnoissa. En tästä syystä myöskään "huudata yleisöä"-keikoilla, ensinnäkin siksi, että se vaikuttaa minusta kliseiseltä ja turhalta. Toisekseen kai siksi, että oletan sen heti johtavan siihen, että olen sitten viemässä tätä ihmisjoukkoa jonnekin aavikolle latoon rakentamaan itselleni patsasta rää'ästä ja kartongista ja kuuntelemaan beatles-levyjä takaperin.

We're all mad here

Syksyn värit ovat taas sellaisia, että Tom Waitsin Alice hakeutuu soittimeen väkisinkin. Kaupungissa asumisen harvoja äärimmäisen hyviä puolia on mielestäni juori tuo maailma, hiljainen, oranssien katulamppujen ja tumman sinisen taivaan luoma kontrasti. Etenkin tuossa, kun on pihat täynnä pihlajia, joiden marjat hohtavat vielä oikein psykedeelisen oransseina sen kaiken keskellä, ei voi kuin tuijotella suu auki ja ottaa jotain epämääräisiä valssiaskelia lauleskellessaan, koira kulkee rauhassa ja hämmentyneenä vierellä, uskaltamatta sekoilla yhtään ylimääräistä, kun pelkää, että olen itse jo pimahtanut täysin tuossa. Tuosta tulee vain rehellisen hyvä ja rauhallinen olo, mikä ei tällaisessa betonihelvetissä ole ihan kauhean yleistä. Syksy on siitä merkillinen vuoden aika, ettei sen vaikutusta luovuudelle ikinä muista, ennen kuin se on oikeasti kohdalla.

Yksi sellainen asia, josta en täällä nauti, ovat vanhat ihmiset. Välistä on tehnyt mieli näpäyttää, että en tiedä miten teidän sukupolvenne oikein on kasvatettu, mutta meillä sellaiset yleiset käytöstavat, tervehtiminen, ainakin edes suu kiinni vieraitten tuijottaminen ja muu vastaava oli ihan kova sana. Toissapäivänä kuuntelin, kun lasten leikkiä kuuntelevat mummelit pihakeinussa päivittelivät sitä, miten täällä kuulee enää vain ulkolaisten puhetta, eikä ollenkaan suomalaisten puhetta. Niin, nämä lapset kyllä puhuivat ja leikkivät sujuvasti suomeksi, vaikka mustia olivatkin, joten en varsinaisesti nähnyt asiaa ehkä sitten samalta kantilta, kuin nämä kanssaeläjäni. En vain ole koskaan oikein päässyt sisälle rasismiin ja syrjintään (ja kyllä, minä annan myös mielestäni täysin ääliömäisiä ideologioita kannattaville ihmisille mahdollisuuden selittää kantansa, mikäli he osaavat tehdä sen huutamatta.) Jos jaksan vihata jotakuta, teen sen mieluummin vain ja ainoastaan hänen itsensä, hänen omien tekojensa vuoksi, en siksi mitä hän edustaa tai on. Ja siltikään en voi sanoa vihaavani ketään henkilökohtaisesti. On toki ihmisiä, jotka ärsyttävät, ja sitten en vain puhu heille, mikäli ei ole mitään asiaa. Simple as that. Samoin, kuin se, että jos minulla ei ole rahaa ostaa jotain asiaa, minulla ei ole rahaa ostaa sitä.  Ei siinä aleta mitään osamaksuja tai velkahelvettejä miettiä.

Viikonloppuna saattaa olla edessä taas Lahti-reissu, josko sitä vihdoinkin saataisiin ne treenitkin aikaiseksi, ja ehkä muutamat biisitkin läjään. Toivottavasti. Elämä on vaikuttanut nyt taas hieman noususuhdanteiselta stressin puolesta, huomaan, että olen väsyneempi ja nälkäisempi, mutta muuten tässä ei kai ole mitään. Josko se huutaminen rauhoittaisi sitten siinäkin suhteessa. Silläkin on ollut iso väli, ettei ole aikoihin päässyt tekemään sitäkään. Kaksi-kolme viikkoakin näkyy olevan itselleni jo melko pitkä aika. Saa nyt nähdä, miten tämä tästä lähtee itseään oikomaan. Kyllä se lanka siitä aina jotenkin selviää, kun rauhakseltaan vetelee, eikä hätäile.

Bates Motelin ylianalysointia.

Eristys.

Käytin tämän päivän katsellen Bates Motellin ensimmäisen tuotantokauden loppuun ja maalaillen, kuvat tauluista ovat kyllä aina yhtä hankalia ottaa, kun ei oikein mikään valo tunnu toimivan puhelimen kameroille hyvin. Kai se on joskus joku näyttely joskus pidettävä, viime kesänä oli Tompan kanssa tarkoitus pistää puistoon taidegalleria ihmisiä hämmentämään, mutta voisi tehdä sen ensi kesänä. Taulut roikkumaan oksille, kaverit parhaisiin pukeutuneena viinilasit kourassa siellä maistelemassa ja nauttimassa taiteesta, yksi puku päällä myymässä tauluja ohikulkijoille. Se on niin helvetin nerokas ajatus, että se on pakko toteuttaa. Viime kesänä oli taulut vähän hukassa, nyt niistä on haju ja olen oikeastaan maalannut parempiakin, joten helpostihan sellaisen laittaisi jo kohta. Tekisi mieli maalailla lisääkin, mutta pohjat meinaa loppua. Itseasiassa taitaa olla yksi melko pieni maalaamaton, ja yksi helvetin raskas lastulevy, joka oli tietokonepöydän näppistasona.

Bates Motel on vähän jakanut fiiliksiä, toisaalta siihen alkaa tottua, mutta internet-keskusteluja lukiessa tuntuu siltä, että suurin osa ihmisistä piti kaikista niistä asioista, jotka minulle vaikuttivat kököiltä ja päälleliimatuilta. Itseäni tuossa kiinnostaa oikeastaan lähinnä Normanin ja äitinsä välinen dynamiikka, se psykologinen puoli, ja se on esitetty mielestäni melko hyvin, ja siihen liittyikin yksi keskeinen ja hieno käänne juonessa (oikeastaan ainoa, joka veti maton alta). Se oli erityisen hieno siksi, että se muutti sarjan avauskohtauksen asetelman täysin ja siirsi äidin manipuloivan ja kontrollifriikin lumpun roolista lastaan suojelevaksi ja pelkääväksikin äidiksi. Se oli inhimmillistävä ja toimiva temppu kerronnallisessa mielessä. Toki tämä kaikki on absurdia, jos ei ole katsonut sarjaa yhtään, tai mahdollisesti ympäripyöreää, mikäli on, mutta en tahdo varsinaisesti spoilata ensimmäisen tuotantokauden ainoaa oikeasti yllättävää kohtaa. Se onkin yksi tuon sarjan huonoista puolista. Kun alkulämmöiksi katsoi Psykon, niin tuntuu siltä ettei tässä osata rakentaa jännitystä yhtään samalla tavalla. Aivan kuin tekijöillä ei olisi rytmitajua, mutta kova tahto tanssia siitä huolimatta. Mikään ei säikäytä, mikään ei yllätä (mainittua kohtaa lukuunottamatta), mikään ei vain ihan yllä sinne huipennokseen asti.

Netissä uumoiltiin, että sarjan viimeinen kausi olisi jonkinlainen Batesin näkökulmasta kuvattu remake Psykosta. Toivon, ettei näin olisi, mitä tekijätkin käsittääkseni vähän sanoivat, koska se olisi antikliimaksi. Sitä paitsi siinä välissä pitäisi olla ehkä kymmenen tuotantokautta sitä, että Bates vaan juttelee mutsinsa ruumiille ja haravoi pihaa ja vaihtaa petivaatteita ilman sen suurempia tapahtumia. Jos minulta kysyttäisiin, suurin mahdollinen henkinen lunastus tuolle sarjalle voi olla vain se, että se loppuu äidinsurmaan, psykopaatin syntyhetkeen, uuden elämänvaiheen alkuun. Oikeastaan se on nähdäkseni myös ainoa mahdollinen oikea lopetus, mutta eivätpä ne taida vielä sen kanssa hätäillä, kun ovat vasta kaksi kautta saaneet valmiiksi muutenkaan. En tiedä, miksi sitä jaksaa katsoa, vaikka se vähän ärsyttää. Aluksi syynä olivat lievät Twin Peaks vibat (sanoo mies, joka ei ole koskaan katsonut Twin Peaksiakaan kokonaan, vielä), muiden kyläläisten oudot bisnekset, mutta kun nekin juonikuviot vähän lässähtivät, oli into laantua. Juuri silloin päähenkilöiden välillä alkoi taas tapahtua enemmän, mikä vähän nosti intoa, vaikkakin se on yhä edelleenkin toisen kauden alkaessa hieman kyseenalainen. Mutta ehkä juuri siksi jaksankin katsoa, että se herättää itsessäni ristiriitaisia tuntemuksia, joista tahdon saada jonkinlaisen selvyyden. Eli jatkamisiin.