tiistai 5. elokuuta 2014

Tajusin, että taidan olla vähän outo.

Tänäänkin piti olla päivä, jona kerkeisi tehdä kaikkea, mutta kun on koko päivän kekkuloinut syömättä ja juomatta, niin ruoan jälkeen putoaa melko tehokkaasti sellaiseen kuoleman uneen, että taisi mennä neljä tuntia siinä ihan heittämällä. Heräsin sitten päänsärkyyn, ympäri partaa valuvaan kuolaan ja hikeen, tuntuu ettei tässä nyt oikein kauhean paljon voi tehdäkään enää mitään, mutta voi olla vähän hankala saada untakaan. Päässä tuntuu siltä, kuin aivokalvot olisivat täynnä kipua ja kaikki tuntuu nyt hieman vaikealta. Siksi siis päätin istua alas ja kirjoittaa hieman. Tänään autoin ampiaisen ulos väkivallattomasti, vaikkakin ampiainen yritti olla väkivaltainen. Tämä oli mielestäni jotenkin hieno ja pasifistinen teko, kun monet olisivat vain taittaneet sanomalehden ja survaisseet sen teräväksi paskaiseksi tahraksi ikkunaan. En itse kyllä ainakaan nauttisi siitä, jos joku ampuisi minut heti kun eksyn väärälle kadulle. Samanlaista pitkämielisyyttä ja kärsivällisyyttä en sen sijaan näyttänyt toissailtana sellaiselle harmittomalle jättiläishyttyselle, vaan siitä tein tahran. Sitä jahdatessani mietin, minkälainen tietoisuus siellä aivoissa on, ymmärtääkö se konseptia ihmiselle, joka huiskii sitä nyt jollain paperinipulla, vai tajuaako se vain kuolevansa hetken kuluttua? Vai ymmärtääkö se kumpaakaan, onko se kuitenkin vain sarja refleksejä, eräänlainen syy-seuraus-tietoisuus vailla minkäänlaista pohdintaa aiheesta..

Hesarissa Lari Malmberg kirjoitti mielestäni vähän töksähtävän jutun sivistyksestä. Mielestäni juttu loppui vähän siihen, mistä sen olisi pitänyt alkaa, ja vaikka minä en olekaan se ihminen, jolla on varaa valittaa minä-muotoisen kertojan vahvasta äänestä tekstissä, oli tuossa jotenkin liian vahva "Hipsteri-sävy" itselle. Mikä nyt ei toisaalta yllätä, kun siihen suuntaan koko Hesari nyt on ollut matkalla muutenkin. Mutta tunnistan kyllä tuollaisen ihmistyypin ja kulttuuri-ihmisten asennevamman. En vain monesti ymmärrä sitä. Minusta hienoimpia asioita maailmassa ovat juuri luonnontieteet, etenkin kvanttifysiikka ja kaipa psykologiakin voidaan ainakin neurobiologista perustaansa vasten nähdä tällaisena, vaikka siinä onkin suuri sosiaalinen ja kulttuurinen lataus. Ehkä se juuri siksi onkin itselleni kaikkein mieleisin tieteenala, koska se on näiden kahden risteämisaluetta.  Olen aina pyrkinyt kasvattamaan paitsi tiedon määrää, myös todellista ymmärrystä, mitä ilman se tieto on aivan turhaa, sama kuin kanniskelisi tiiliä, sementtiä ja vettä mukanaan ja voivottelisi kun ei ole kattoa pään päällä.

Tässä tullaankin yhteen nähdäkseni tämän ajan suurimmista ongelmista: Sosiaalisuus pilaa monia asioita. Tässä ajassa ollaan painotettu kaikessa sosiaalisuutta, työpaikat saa hyvillä sosiaalisilla taidoilla, verkostoituminen on tärkeää, täytyy näkyä sosiaalisessa mediassa, täytyy olla koko ajan sosiaalisesti tavoitettavissa ja läsnä. MTV 3kin palkkaa näköjään festaritoimittajansa somen kautta. Sosiaalinen älämölö kasvaa sellaiseksi pahasti feedbackaavaksi äänimassaksi, josta ei erota enää mitään ääniä, eivätkä ihmiset enää tee asioita itselleen, vaan voidakseen näyttää muille tehneensä jotain. Tämän huomaa ennen kaikkea keikoilla käydessä, sekä soittaessa, että yleisönä pällistellessä, otetaan kuvia ja videoita, eikä keskitytä keikkaan oikeastaan ollenkaan. Toisaalta taas tiedän, että vaikka se ei itselläni ole koskaan ollut mitenkään ohjaava tekijä, monilla herää myös voimakas kilpailuvietti, jolloin Malmbergin kuvaamasta yleissivistyksestä tulee lähinnä sosiaalista rinkirunkkausta todellisen itsensä kehittämisen sijaan.

Itse olen ollut aina avoin siitä, että minä en nauti kovasti ihmisten seurasta. Se ei tarkoita sitä, ettei minulla olisi sosiaalisia taitoja. Jaksan tiettyyn pisteeseen asti pitää yllä rauhanomaista paneelikeskustelua vaikka natsin, juutalaisen, israelilaisen ja palestiinalaisen välillä, mutta sitten kun mitta tulee täyteen, kiinnostus loppuu seinään. Eikä siinäkään ole nähdäkseni olemassa mitään väärää. Yritän siis sanoa sitä, että koitan esimerkilläni näyttää, että on ok olla antisosiaalinen, tai ennemmin introvertti, ja voi silti tehdä vaikkapa työnsä hyvin ja monesti huomattavasti huolellisemmin ja paremmin, kuin monet ulospäin suuntautuneemmat. Mitä taas tulee itsensä sivistämisen aspektiin, koen, että se on minulle ainoa vaihtoehto. Ymmärrys on ainoa tie jonkinlaiseen valaistumisen tilaan, se on köysi jota pitkin kiipeän pois siitä kaivosta, joka on tyhmyys. En tee sitä brassaillakseni kirjallisella sivistyksellä tai oppimallani tiedolla (vaikkakaan en voi kieltää, ettenkö nauttisi ihan vähän niistä hetkistä, kun välistä myllyttää jotain yliopiston alkuraivoissa leuhkivaa tämän omalla kentällä, mikäli hän käyttäytyy jossakin ylimielisesti ja leuhkasti. Sitten taas on eriasia löytää itseään viisaampia ihmisiä, niiden juttelua jaksaisin kuunnella vaikka loputtomiin), pääasiassa vaikkapa lukemisen tarkoitus on koittaa tuntea jonkinlaista yhteenkuuluvuutta tähän ihmisrotuun, kun niin monesti sitä on arjessa vaikea tuntea.

Olen aina myös nauttinut sellaisista taiteilijoista, jotka osaavat yhdistää nimenomaan tieteellisen ja taiteellisen lähestymistavan keskenään, esimerkiksi juuri Aldous Huxley, jota monet kritisoivat siitä, ettei hän oikein osannut päättää, kirjoittaako esseitä vai romaaneja. Hän vain sanoi, että miksipä sitä pitäisi sen enempää rajoitella ja miettiä, ehkä hän on esseisti romaanien maailmassa, ehkä päinvastoin. Mitä se lopultakaan muuttaa? Tiede ja taide eivät mielestäni ole mitenkään erillisia inhimmillisiä ilmiöitä. Tiede on ääriviivat, inhimmillisen ymmärryksen rajat, ja taide on sen värit. Taide on kaikinpuolin elämisen kannalta täysin hyödytöntä, se ei edistä arkeamme tieteen tavoin, mutta se antaa maailmalle värit. Ja mielestäni juuri se saa tämän kuolevaisen ja häviävän ihmiselämän näyttämään elämisen arvoiselta asialta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti