maanantai 25. elokuuta 2014

Taas hieman lisää kuolemasta.

Tänään lauloin pitkästä aikaa. Se tuntui jotenkin epämääräiseltä puuhalta. Mutta kai sekin on taas vain tottumiskysymyksiä tai muuta. Jostakin syystä, siitä huolimatta, että on tänäänkin ollut tekemisissä uuden musiikin luomisen kanssa jotenkin päin, tuntuu vain siltä, että pitäisi olla koko ajan tekemässä lisää. Tiedän, että ähky on varmasti lähellä itse kelläkin. Olen ajatellut nyt keskittyä tähän yhteen keskeiseen projektiin ja pitää muuten nyt vähän aikaa mielen solmussa, katsoa miten se alkaa vaikuttaa siihen, mitä tekee. Toivottavasti se jotenkin jalostaa ideoita, ettei ole heti nauhoittamassa kaikkea, mitä kädet sattuvat soittamaan. Tai ehkä ne vaan menevät pois ja sitten kiroilen, että olisi pitänyt tehdä kaikki silloin, kun oli tulossa. Tai sitten melu päässä yltyy vaan niin valtavaksi, että on pakko päästää se kitaran kautta ulos.

Tiedän kuitenkin, että tässä on vahvasti kyse syksystä, siitä, että marraskuu vyöryy hitaana ja raskaana taas kohti. Olen jo kirjoittanut siitä tekstejäkin jo kuukausi takaperin, joten tiedän sen tulevan taas, omalla vakaalla, raskaalla painollaan päin. Ei se mitään, tulkoon vaan. Ei minulle ole mikään ongelma asettaa omaa kuolevaisuuttani vastakkain muiden kuolevaisuuden kanssa ja ymmärtää itseni täysin samanlaiseksi. Olen viimeaikoina etenkin bussissa istuessa tai kirjoittaessa miettinyt paljonkin sitä, miten olen vain luuranko hassussa puvussa. Parempi puoliskoni kertoi internetistä löytyvän ihmisiä, jotka uskovat olevansa poneja ihmisen ruumiissa, ja toki näille vinoilemaan on syntynyt kokonainen lahko ihmisiä, jotka uskovat olevansa luurankoja ihmisen ruumiissa. Mielestäni jo se ajatus on monella tapaa hieno! Kun katson näitä sormiani, jotka tässä tanssivat ja tunnustelen leukojani, jotka hieman kiristelevät hampaitani, en voi olla ajattelematta tätä koko prosessia ilman nahkaa, ilman lihaksia (vaikkakin näiden luiden liikkeet olisivat melko hankalat ilman lihaksia, mutta niin olisi niidenkin lihasten liike ilman happea, ja tätä hapen kuljetusta varten saatettaisiin tarvita omanlaisensa elimistö, sekä kaikelle tälle jonkinlainen keskusyksikkö ylläpitämään kaiken automaatiota, mutta ymmärrätte kai mitä tarkoitan.), pelkkänä luurankona, onttona, tyhjänä. Hassua, että se on viimeinen asia minusta täällä, mikäli saan kuolla luonnollisen kuoleman joskus pitkien aikojen päästä, ja tulen säilötyksi perinteisin menetelmin.

Elämä on juuri tässä kaikessa niin ihmeellistä. Se antaa välineen, jolla pystyy käsittämään jotenkin epämääräisen harson tavoin sen hetken, kun se ei enää ole käsittämässä itseään ja omaa olemassaoloaan. Elämä näyttää meille kokonaisen maailman, joka on olemassa vain ja ainoastaan tässä ja nyt, ei koskaan missään muualla. Se antaa meille tämän paikan ja hetken, ja lupauksen niiden häviämisestä. Silti sinä aina välillä sorrut miettimään, että ei se tapahdu minulle. Jotenkin olet ensimmäinen ihminen, johon testataan jotakin kuolemattomuuslääkettä, ja koko elämäsi olikin elokuvaa, jossa vaikeudet kasvattivat sinua kohti suurempaa menestystä. Sitten ymmärrät, että niin ei vain ole. Tämä on kaikki. Tässä ja nyt. Se voi loppua aivan millä hetkellä hyvänsä. Voit tukehtua pullaan telkkaria katsoessa, pudota parvekkeelta kaiteen pettäessä, saada sairaskohtauksen unissasi, kaikki on mahdollista, vaikka ei olisikaan todennäköistä. Ja mitä pitemmälle aikajanalla mennään, sitä suuremmaksi todennäköisyyskin kasvaa. Niin se käy.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti