lauantai 30. elokuuta 2014

"Oh teach me please to cease to resist."

Tässä illassa on taas jotakin sellaista, ettei voi tehdä oikein mitään ymmärtämättä rajojaan. Omia, fyysisiä, lihallisia, luisia, nahkaan kiedottuja rajojaan, jotka ovat pyörittämässä moottoria tälle tajunnalle tietyn aikaa, kunnes lopulta kaikki antaa periksi ja tajunta luhistuu. Olen miettinyt kuolemaa myös siltä kannalta, onko tajunnan katoaminen nimenomaan rajojen liukenemista. Nämä rajat ovat kuitenkin aika pitkälle kaikki se, mikä tajuntamme, oman yksityisen häkkimme meille luo. Kehomme ja aistimme ovat juuri ne, jotka erottavat meidät kaikesta muusta, aivomme on se muuntaja joka dekoodaa kaikkea tätä värähtelyä, kaikkia näitä taajuuksia meidän tajunnallemme ymmärrettäväksi kieleksi, se mylly jonka tehtävänä on kertoa, mitä minän ulkopuolella, "todellisuudessa" tapahtuu. Koet olevasi suuri suhteessa asuntoosi, sen rajat kaikuvat sinulle jatkuvasti takaisin äänissä ja valoissa, se on tarkkaan rajattu ja siinä on helppo pitää itseään jotenkin merkittävänä.

Sitten menet ulos, kylmään ulkoilmaan tähtitaivaan alle. Tilaa on niin helvetisti, että se menettää merkityksensä, sinä menetät merkityksesi siinä tilassa. Se suhde on yhdentekevä. Käykö niin myös ajalle, kun ihminen siirtyy "ajasta ikuisuuteen", ajan ja avaruuden ulkopuolelle, raukeaa tyhjiin siksi, että ajan ja paikan käsitteet eivät enää ole millään tavalla valideja olemassaolon kannalta, ja siksi myös olemassaolo on merkityksetöntä, vailla mitään vaikutusta mihinkään "todelliseen". Entäpä aaveet? En oikein vieläkään tiedä, mitä ajatella niistä, uskon ehkä, että on olemassa jonkinlainen sähkömagneettinen kaiku, jonka voi havaita joillakin laitteilla, mutta päähäni ei mahdu miten se kaiku voisi olla mitenkään tietoinen tai kykenevä kommunikoimaan, kuten vaikkapa Ghost Adventuresissa monesti tapahtuu. Toki kyseessä on amerikkalainen viihdeohjelma, mutta kaiken sen arpomisen ja paskan sekaan on mahtunut pari ihan vakuuttavaakin hommaa, jotka saavat kuitenkin miettimään asiaa uudelleen. Kyllä kaikelle varmasti luonnollinen selitys löytyy, eri asia miten kummallinen se on. Jo nyt luonnolliset selitykset ovat melko psykedeelisiä, lähtien siitä, että koko universumi voi olla vain hologrammi kahdessakin erilaisessa mielessä (voi olla, että se on vain kaksiulotteinen kuva, jota pidämme kolmiulotteisena todellisuutena, ikään kuin televisiossa. Voi myös olla, että esimerkiksi elektronien välillä havaittu synkronisiteetti käytännössä tarkoittaakin sitä, että katselemme samoja elektroneja eri kuvakulmasta, ikään kuin istuisimme monitorihuoneessa katsomassa samassa akvaariossa möllöttävää kalaa kolmestakymmenestä eri kamerasta.). Kaikki menee vain oudommaksi ja mielenkiintoisemmaksi koko ajan.

Silti se ei saa mieltäni yhtään levollisemmaksi. En oikein tiedä, miksi tunnen ahdistusta paitsi oman kuolemani, myös universumin kuoleman johdosta. Siinä puhutaan kuitenkin sellaisista mittakaavoista, ettei koko ihmiskunnalla riittäisi yhteenlaskettu kapasiteetti sen täydelliseen ymmärtämiseen, miksi siis välittää? En todellakaan tiedä, mutta ei se sitä tunnetta hävitäkään, ettei tiedä mistä se johtuu. Toisaalta se saa roikkumaan jokaisessa todellisuuden rippeessä huomattavasti hanakammin, se saa pitämään kiinni silloinkin, kun elämä näyttää paskalta, mutta se iskee myös todella lujaa vasten kasvoja vaikkapa vesilasia täyttäessä tai portaita kävellessä, että se, että olet olemassa tässä tekemässä näitä asioita, tarkoittaa väistämättä myös sitä, että sinä tulet kuolemaan. Se vetää syvät väristykset koko kehon läpi, mutta tätä nykyä se yleensä onneksi jää siihen. Kiitos musiikin, kirjoittamisen ja kaiken tämän muun, jota kautta saan jotenkin epämääräisesti jaettua tätä tuntemusta muiden kanssakuolevaisten kanssa. Se on minulle korvaamattoman suuri apu ja hyöty, lähetellä tällaista pullopostia tajuntojen väliin ja toivoa, että joku joskus ottaa sen vastaan, eikä vaivaannu kaikesta siitä avoimuudesta, vaan ymmärtää sen olevan jotain sellaista, jota hänkin on joskus kokenut. Kiitos, mikäli ymmärsit tästä tekstistä mitään.


2 kommenttia:

  1. Myös korvaavattoman suuri hyöty on jo pitkään ollut kirjoitustesi lukeminen... Kiitos niistä! Vaikka välillä on tosi poikkeava olo, niin olen saanut huomata etten olekaan kaikkien ajatusten kanssa yksin... Olen oppinut etten enää arkielämässäni viitsi tuoda kaikkia mietteitäni esille sillä ne aiheuttavat lähinnä hämmennystä, mutta täältä on mukava käydä lukemassa vastaavia ajatuksia vaikka en niitä aina joka kerta lähde kommentoimaankaan... Saatan nyökkäillä vain... Ja välillä saan ihan erilaisia näkökulmia mitä en ole itse tullut edes ajatelleeksi... Myöskin monet ajatukset joita en itse ole osannut verbalisoida ovat tulleet vastaan täällä tismalleen niin kuin olisin halunnut ne sanoa:D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, nimenomaan tällainen kommentti antaa hajun siitä, että olen juuri niillä jäljillä, joilla on tarkoituskin olla. Koen, että yksi meikän "keskeisiä tehtäviä" tällä pallolla on auttaa joitain laittamaan omia ajatuksiaan sanoiksi, kun kerta kapasiteettia siihen on. Ei siis pelkästään tässä (en minä nyt niin paljon itsestäni luule), vaan töissä, konfliktitilanteissa, keskusteluissa ylipäätään. On niin turhauttavaa nähdä esimerkiksi kahden ihmisen riitelevän jonkin sellaisen asian kautta, josta molemmat ovat samaa mieltä, mutta eivät vain ymmärrä toisiaan.

      Poista