torstai 7. elokuuta 2014

Lisää länkkäreitä ja aavikkohommia

Katselin tässä tänään Once Upon A Time In The Westin (loistava) ja The Great Silencen (vähemmän loistava, paitsi loppu.) Se, mikä jälkimmäisessä tökki oli luultavasti se, ettei siinä ollut aavikoita tai aaseja. Heti ihan kiva 3/5. Noita pällistellessäni piirtelin myös tällaisen ja mietin, kuinka siistiä olisi olla tekemässä jotain storyboardeja ja käsikirjoituksia joihinkin tuollaisiin hommiin, etenkin juuri kuvien miettiminen on meikästä aivan helvetin kiinnostavaa, vaikka en niitä käytännössä osaa kauhean hyvin piirtääkään. Tuo oli enemmän sellainen tyylilajikokeilu ja vähän värittelyharjoitusta ja muuta sellaista pientä näpertämistä samalla, kun pällistelee elokuvia. Mietin ensin, että olisin tehnyt sarjakuvan introvertin työhaastattelusta, mutta kun olin piirtänyt paperiin jo ylimmän kuvan, niin se jäi sitten vaivaamaan, että pitäähän se nyt loppuun duunata.

Tekisi mieli katsoa vielä vaikka parikin leffaa, mutta kohta pitää jo alkaa miettiä nukkumista, jotta jaksaa huomenna herätä taas aamulla aikaisin. Vaikka ei juuri taas nukuttaisikaan. Nyt ne Morriconet soivat aika hyvin, vaikka sillä noissa elokuvissakin on vähän tasaisempia juttuja joihinkin väleihin, niin tuntuu että nekin on tietoisesti vain kontrastin takia, nostamassa noita oikeita biisejä aina vain helvetin paljon paremmiksi. Käsittämättömän hienoa.

Kun nyt on tässä taas ollut puheena, niin tein Imguriinkin albumin kaikista aavikkokuvista. Olen puhunut sen symboliikasta ja merkityksestä itselleni monestikin, mutta en kai voi koskaan puhua siitä liikaa, ja silti juuri siitä ei pitäisi tarvita sanoa mitään. Siinä on kyseessä hiljaisuus, ei ole tarvetta sanoille, ainakaan puhutuille, kun silmät kääntyvät sisäänpäin ja näkevät mielen avarat taivaat ja loputtomat erämaat, kaiken sen rauhan, joka ihmismielessä voi olla vain, kun ei tarvitse pitää yllä sosiaalisia naamioita muille ihmisille. Vain siinä vaiheessa, kun ylimääräiset ulottuvuudet on riisuttu, kun liike ei tapahdu suhteessa yhtään mihinkään, on vain asia itse, eikä mitään mistä määrittää sen sijaintia tai kokoa. Ei ole mittasuhteita, on vain asioita, niin puhtaina kuin se vain on mahdollista. Tällaisissa tiloissa ihminen voi nurinkurisesti laittaa itsensä perspektiiviin, kun ymmärtää miten pientä osaa isommista kokonaisuuksista pystyy käsittelemään mielessään, ja vielä paremmin tajuaa, miten mitätöntä osaa voi todellisuudessa hallita. Nähdäkseni tällaiset kokemukset olisivat tärkeitä itse kenellekin.

Joonas laittoi tänään viestiä, että joessa lillunut poron raato on tullut lähemmäs, ja pelkäsi heräävänsä kohta sen vierestä. Tuli siitä vain mieleen, että olisi aika hienoa saada kuvattua se hetki, kun joki kuljettaa sen ruumiin siitä mökin ohi, mutta vaikeapa sitä on arvata ja kytätä päivätolkulla. Nyt menen tekemään jotain muuta. En vielä tiedä mitä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti