torstai 28. elokuuta 2014

Kouluista, oppimisesta, opettamisesta ja ohjaamisesta

Tällainen suomalaiseen kouluun liittyvä uutinen kiinnitti huomioni tänään. Koska jostakin itsellenikin täysin tuntemattomasta syystä pedagogiikka on ollut aina lähellä sydäntäni, olen ala-asteelta asti ollut melkein parempi kaveri opettajieni, kuin koulukavereitteni kanssa. Monesti syynä on ollut se, että oletettavasti nämä ihmiset ovat TIENNEET asioita, ja heiltä voi OPPIA jotain, paitsi siitä, mitä he opettavat, myös siitä MITEN he opettavat. Se on ollut aivan ala-asteelta asti yksi kiinnostavimpia puolia koko koulussa ylipäätään, koska sitä on aika helppo seurata ihan subjektiivisen hyödyn ja opetustavan välistä korrelaatiota tutkimalla, ja vaikutuksen voi todeta omasta elämästään jo muutaman tunnin päästä. Eli siis: miten tämä ihminen opettaa? Opinko mitään?

Ensimmäisellä luokalla meillä oli opettaja, joka luotti vakaasti omaan auktoriteettiinsa ja uskoi siihen, että koska hän on opettaja, hän on oikeassa. Sanomattakin selvää, että koko luokalla tuntui olevan auktoriteettiongelma, joka johtui pitkälle siitä, että lähes koko luokka oli ollut yhdessä jo esikoulussa, jossa niin sanottu verkostoituminen oli jo tehty, jolloin opettajan, ryhmän ulkopuolisen ihmisen valta perustui vain siihen, että hänessä oli jotain uutuuden viehätystä ja hän sai niin sanotun vaparin. Olin "miettimistauolla" varmaan jokaisena ensimmäisen viikon päivänä, ja mietinkin melko paljon, sitä miten tämä ihminen rakasti osoitella ihmisiä karttakepillä ja komentaa. Minulle se ei ole koskaan toiminut. Meillä oli myös musiikin opettaja, joka soitteli ala C:tä pianosta ja osoitti sormella tuijottaen pahasti, jos ei ollut hiljaa. Pianoa vastaan en kehittänyt minkäänlaisia antipatioita, opettajaa kohtaan kylläkin. Tällaisena auktoriteettiongelmaisena nuorena pyörin koulusta toiseen, opettajien menetelmät eivät kauheasti muuttuneet, vaikkakin iltapäivälehtien mukaan yksi heistä alkoi myöhemmin kultivoida suunteippailuja ja tuoliin köyttämisiä pedagogisiksi menetelmiksi. Neljäs luokka alkoi taas uudessa koulussa, ja siellä oli opettajana nuori mies, joka oli ensinnäkin puolelle luokalle rikkinäisiä ja eksyneitä poikia melko hyvä ja ehjä roolimalli, myös hyvä opettaja. Hän opetti luokkia 4-6, samassa tilassa, limittäin, ja vaikka noilla kolmella luokalla ei tainnut olla 18 ihmistä enempää (koko koulussa oli muistaakseni 24 oppilasta), asiat menivät vähän limittäin ja lomittain. Miten hän selvisi? Laittamalla isompia selittämään asioita pienemmille, mikäli nämä eivät tajunneet jotakin. Se ensinnäkin loi yhteisöllisyyttä isompien ja pienempien välille, myös käytännössä tehosti oppimista ja piti huolen siitä, että hän pystyi keskittymään yhden luokan opetukseen kerrallaan, kun oli vapaana yksi luokka auttamassa pienempiä. Ainakin muistan tämän näin hämärästi viidentoista vuoden takaa.

Tällainen malli olisi täysin mahdollinen paljon isommissa ryhmissä ja kouluissa, se helpottaisi alkusuunnittelujen ja muiden jälkeen myös opettajien stressiä, koska aika isolta osaltaan vaikkapa luokassa olevat ja sinne syntyvät jännitteet johtuvat yhteisöllisyyden puutteesta. Kiusaaminen vaikeutuu huomattavasti heti, kun ihmisillä on olemassa jonkinlainen, vaikka sitten keinotekoisesti koulutehtävän myötä syntynyt side. Tuntemattomasta on helpompi maalata kuvaa kaiken vihan oikeutettuna kohteena. Se ei silti riitä kitkemään kiusaamista kokonaan, mutta se edesauttaa sellaisen yhteisön luomista, jossa siihen puututaan. Se edesauttaa luomaan sellaista yhteisöä, jossa vihaan ei vastata vihalla, vaan rauhallisesti, myös itseä kaikkea kuohuntaa vasten heijastellen.

Ilon pedagogiikka on mielestäni yhä ja edelleen sellainen alue, johon jokaisen aiheesta kiinnostuneen tai sitä pohtivan tulisi tutustua. Lyhentääkseni tätä urakkaani liitän linkin toisaalle, jossa se on selvitetetty "kuten se on alkulähteessäkin ilmoitettu". Voin sanoa tällaisen ihmiskuvan ja pedagogisen menetelmän ohjaustyössä olleen keskeinen ja olennainen osa sitä jo ennen kuin olin kuullutkaan siitä, johtuen pitkälti kai persoonallisuudestani, mutta nimenomaan tuon löytyminen ja lukuisat keskustelut sitä luoneen ihmisen kanssa lujittivat uskoa siihen, ettei tässä ole aivan yksin tuulimyllyjä mättämässä. Tuo pedagoginen menetelmä tarkoittaa ohjaajalle sitoutumista. Sitä, että välität ko. ihmisen tilanteesta, suunnasta, tulevaisuudesta, ja osaat toimia jonkinlaisena heijastelupintana eri vaihtoehdoille. Siihen sisältyy väistämättä valtavat määrät keskustelua, henkistä työtä ja asioiden muistamista ja sisäistämistä, mutta sen vaikutuksetkin ovat sitten sen mukaiset. En tietenkään ole ollut koulussa opettajana (vaikkakin palkkakuitissani on lukenut "sivutoiminen tuntiopettaja"), mutta kuulemani ja näkemäni mukaan sellainen vajaan viidensadan oppilaan koulunkin pyörittäminen onnistui ilman normaalia suurempia ongelmia ja monet entiset oppilaat ovat myös itse lähteneet opettajan uralle. Voin kuitenkin puhua siitä kokemuksesta, jonka olen kerennyt lyhyen "urani" aikana kerätä.

Olen myös koittanut hahmotella ja miettiä jotakin uutta projektia, johon voisi hakea rahoitusta ja jota voisi pyörittää. Ideoita kyllä on, ja uskon, että niihin saisi rahoituksenkin melko pienellä kirjoitustyöllä ja selvityksellä, ja voisi täten työllistää itsensä ja ehkä muutaman muunkin siinä sivussa, mutta ongelmana on lähinnä tässä maassa eksessiivinen byrokratian määrä, joka ainakin tässä elämäntilanteessa tuntuu työn tuottamaan taloudelliseen hyötyyn nähden liian suurelta. Että terveisiä vaan taas ylöspäin, ihmisiä voisi kiinnostaa tehdä jotain vaikkapa nuorisotyöttömyydelle, jos byrokratiaa ja säätämistä olisi vähemmän, tekemistä enemmän. Eksyin taas kai aika kauas aiheesta, mutta se nyt ei taida yllättää enää ketään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti