lauantai 9. elokuuta 2014

Kirjoittamisesta ja erilaisten asioiden yhteensopivuudesta.

Eilen koin taas hienosti musiikin voiman ja vaikutuksen, kun katsoin Samuel Beckettin Filmin. En ole aivan varma, mikä tuo soundtrack on, vaikka esim. kiirehtimisen ajalle tehty äänimaailma on helvetin hyvä, oli tuossa mielestäni vähän fruity loops-tyhjäkäyntiä, ja siksi otin äänet pois ja laitoin aivan satunnaisesta kohdasta soimaan toisessa välilehdessä olleen The Kilimanjaro Darkjazz Ensemblen Here Be Dragonsin, ja katso! Kaikki soi yhteen täydellisesti, keinutuolin keinunta, paperien repiminen, biisien väliset tauot, kaikki tuntui menevän niin timessa, niin täydellisesti iskulle, että pystyin vain hymyilemään. Tiesin, ettei tämä hetki tulisi enää koskaan takaisin, tämä on juuri sellainen Nyt osui-hetki, joka piti kokea juuri sillä hetkellä ja juuri niin. Siinä sitä vaan istuu, kuuntelee hollantilaisten triphophämyilyä ja katsoo vuosikymmeniä ennen tuota kyseistä taideteosta tehtyä taideteosta, miten täydellisesti ne soivat yhteen, vaikka ovat täysin toisistaan erillisiä asioita. Se tuntui aivan siltä, kuin olisi onnistunut luomaan madonreiän kahden eri ajan ja paikan väliin!

Tässä on tullut taas kirjoiteltua aika paljon kaiken näköistä tekstiä. Runoja ne kai on, kun ei niitä ole biiseihinkään tarkoitettu. Se on jotenkin merkillistä, miten välillä tuntuu ettei ole mitään niin tehokkaasti mieltä puhdistavaa, kuin pelkkien tekstien kirjoittaminen. Se on vapaampaa, sen ei tarvitse toimia musiikin kontekstissa, sen ei tarvitse olla jossakin muodossa omine tiettyine tavumäärineen tai muine ihmeellisyyksineen, vaan se voi vain olla. Monesti sitä koittaa leikata pois kaiken ylimääräisen, antaa veitsen heilua ja silpoo vain ylimääräisiä sanoja pois. Jos yksi sana pystyy herättämään mielikuvan, se ei tarvitse ympärilleen kokonaista lausetta. Monesti tietysti kaikki lähtee lapasesta, eikä tuollakaan ajattelulla ole mitään väliä, teksti vain tulee ulos ja tekee itsensä olemassaolevaksi. Samalla tavalla lähestyn näiden kirjoittamista. Kun avaan uuden, tyhjän kentän, ei minulla ole vielä yhtään mitään hajua siitä, mitä tässä tulee lukemaan. Se saa tehdä ihan itse itsensä, tai olla tekemättä jos ei lähde. Harvemmin tuhlaan tähän juurikaan varttia pitempään aikaa, ellen tee jotakin muuta samalla tai innostu kirjoittamaan pitemmin.

Kolmen kappaleen malli on käytännöllinen, mutta huomaan sen vaikuttavan monesti ajatteluun vähän harhaanjohtavalla tavalla. Se on ikäänkuin pakotettua irtiotta dualismista, välistä huomaa, että se on olemassa vain siksi, että pääsee irti kahden värin maailmasta, kahden ääripään lineaarisesta ajatusmallista, aivan yhtä hyvinhän kaikki voisi olla myös yhtä pötköä, pitkää, loputonta tekstivirtaa, joka lopulta katkeaa pisteeseen. Välillä toki onkin. Miksei? Siksi, että sellaisen lukeminen olisi liian raskasta keskittymishäiriöiselle internetsukupolvelle.

Voisin toki myös kirjoittaa kuten Helsingin Sanomien, tai muiden verkkolehtien toimittajat. Eli siis laittaa aina pari lausetta kappaleeseen, ja sitten lyödä perään entteriä.

Kas näin. Tällä tavalla saisi huomattavan paljon enemmän pituutta postauksille, sekä varmasti asiantuntevamman kuvan, kun jokaisen lauseen välissä olisi pieni miettimistauko.

Ainoa keskeinen ongelma tässä on se, että fontin pitäisi olla hieman isompi, tai muuten tällaisen tilankäytöllisen kikan huomaa melko helposti. Silloin se menettää tehonsa.

Nyt voisin ehkä tyhjentää kahvikuppini, vaihtaa levyä ja jatkaa kirjoittamista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti