tiistai 12. elokuuta 2014

Itsetuhon välineet.

Juuri toissailtana katselin Robin Williamsin loistavaa stand-up pätkää Weapons of Self-Destruction. Se sai minut melko mietteliääksi, jonka seurauksena aloin eilen kirjoittaa 62-vuotiaan miehen itsemurhaviestiä jonain novellina tai tynkäromaanina, minälie, ja tänä aamuna sitten vastassa oli uutinen Robin Williamsin kuolemasta, mahdollisesta itsemurhasta. Se laittoi miettimään asiaa vielä vähän enemmänkin. En nähdäkseni perustanut tuota tekstiä mitenkään tälle Robin Williamsin jutulle, minun äijäni on 62 ja hirttämässä itsensä tammikuussa liiterin vintille, mutta mietin, josko se olisi kumminkin ollut nimenomaan tuo Williamsin maanisuus, joka sai minut alunperinkin miettimään vanhemman ihmisen itsemurhaa, sellaista tietoista, harkittua, selvinpäin tehtyä tekoa. Se nyt ylipäätään on ollut tiedossa, että tuo jätkä on maanisella tavalla äärettömän intensiivinen, ja juuri se avoimuus ja puhdas vimma siinä on itselleni ollut aina hauskinta ja vaikuttavinta, se jättää vaan ihmettelemään monttu auki sitä äärettömän nopeaa rytmiä, ja sitä miten hyvin mies pysyy noilla tempoilla vielä puikoissa. Ei sellainen tule tyhjästä, sillä on aina myös toinen puoli. Tuotteliaisuus on lähes aina merkki jonkinsortin demoneista, oletan näin puhtaasti siitä syystä, että tiedän sen olevan totta omalla kohdallani ja tuntemieni muusikoiden kohdalla. Mitä enemmän tarvetta ilmaista itseään, sitä enemmän varjoja nurkissa.

Luovuus on sellainen asia, joka ei välttämättä näy näyttelijöissä samalla tavalla, kuin vaikka kuvataiteilijoissa, kirjailijoissa ja muusikoissa. Näytteleminen tavallisimmin on kuitenkin esittämistä, jonkun toisen kirjoittaman hahmon eläytymistä. Ennemmin se itsessään vaatii empatian kykyä, kuin luovuutta suoranaisesti, ja säkää sen suhteen, että joku casting-ihminen on tajunnut ajatella sinun voivan sopia tähän rooliin alunperinkään, ellei haku ole ollut avoin. Siksi en koe mielekkäänä lähteä mitenkään ruotimaan tuonkaan hepun luovuutta roolien perusteella, vaikka olihan se näyttelijänäkin todella vakuuttava. Lapsuudessani Jumanji-äijä oli kuitenkin aika hyvin tapetilla erinäisten rooliensa kautta, mutta tässä viimeaikoina onkin kai ollut hiljaisempaa.  Tuskinpa ura on mikään ainoa syy elämän lopettamiselle, mutta ajattelin, että olisi nyt sinnitellyt vielä pari vuotta, siihen ikään jossa aletaan kaivella taas kaikkia vanhoja ukkoja elokuviin näyttelemään helvetin karismaattisia ja viisaita vanhuksia. Mutta ei, niin ei.

Eikä sitä kai voi ketään pakottaakaan. Elämä on ainutkertainen mahdollisuus, mutta ei minulla ainakaan olisi pokkaa mennä kaksi kertaa itseni ikäiselle ihmiselle sanomaan, että hei, äläpä tapa itseäs, kun elämä on siistiä! Tai siis olisi, olen sanonutkin, monellekin, mutta tajuan myös sen tekopyhyyden. Tajuan, miten paljon enemmän tuskaa, masennusta, ahdistusta ja kärsimystä voi mahtua päältä kuuteenkymmeneen vuoteen. Ihmiset valittavat aina, että vuodet vierivät helvetin nopeasti. Meneväthän ne joo nopeasti, mutta totuuden nimissä täytyy sanoa, että jo tämä 25 vuotta on tuntunut ikuisuudelta. Elämä on siitä merkillinen asia, että et todellakaan oikeasti osaa kuvitella millaista sen loppuminen on. Koska sinulla ei ole mitään muuta, kuin se elämä. Se on aina kaikki mitä sinulla on ollut, ja tämä on tuntunut jo nyt pitkältä ajalta. Jo pelkkä viisi vuotta taaksepäin tuntuu psykedeelisen pitkältä aikaväliltä, koska se ihminen, joka minä olen nyt, ei ole yhtään sama ihminen. Tämä on loputon kerrostuma eri ihmisiä samassa nahassa, ja niille vuodet ovat aivan yksi ja sama. Niillä ei ole mitään vaikutusta henkiseen kasvuun. Yhtenä vuonna voit pudota selkä edellä ja oppia enemmän, kuin kymmenenä vuonna sitä ennen.

Kuolema on hyvin suuri asia. Minun elämässäni se on aina ollut suurin yksittäinen tekijä, joka on vaikuttanut yhtään mihinkään. Se on se koira, joka juoksee minun perässäni, kunnes se saa minut varmasti kiinni. Olen tietoinen tästä, se on osana elämääni jokaikinen hetki. Se ei ole mitään dramaattisuuden tarvetta, se on vain fakta. Enemmän tai vähemmän jokainen hetkeni on koko ajan vaistomaisesti hieman melankolinen, koska tiedän, että se voi olla viimeinen, ja tiedän, että se on. Mutta juuri tämä on se asia, joka pitää huolen siitä, että arvostan jokaista hetkeä äärettömän paljon. Myös sadepäiviä tai niitä hetkiä, jotka pyörin ahdistuksessa ympyrää osaamatta asettua mihinkään. Ne ovat kaikki parempia, kuin ei mitään. Tiedän, että mielipiteeni saattaa muuttua, kun aikajanaa kasvatetaan. Sen aika on sitten. Nyt sen märehtiminen ei tekisi mitään. Olen onnellinen siitä, että se mikä ennen tarkoitti tunninkin mittaista paniikkikohtausta voi nykyään olla vain parin sekunnin mittainen välähdys. Kun asioille löytyy perspektiivi, ne eivät näytä niin pahalta. Uskon, että olen jo elänyt kaikkein paskimmat vuoteni, mutta en epäile, etteikö paskoja olisi vielä paljon edessä. Nekin on vain elettävä läpi. Ilman niitä ei olisi mitään, mihin verrata niitä hyviä hetkiä. Joten siinä suhteessa vaikeimmat ajat ovat elämän tärkeimpiä aikoja. Niistä voi oppia, niistä voi kanavoida luovuutta, niistä saa voimaa ja ne opettavat myös jonkinlaista nöyryyttä, mikä kuten olette ehkä jo huomanneet, on kai koko tämän blogin avainkäsite. Nöyryys ja kiitollisuus, kuolevaisuuden edessä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti