lauantai 23. elokuuta 2014

Ahdistuksesta ja masennuksesta.

Tämä on taas tätä syksyn aikaa, kun tuntuu etten voi saada tarpeekseni musiikista. En sen tekemisestä, en sen kuuntelemisesta, en mistään siitä. Tuntuu siltä, kuin sielussa ja mielessä ei mitään muuta olisikaan, vain musiikkia, siihen assosioituvia kuvia, vain ääniä, jotkut riitasointuisia ja synkkiä, jotkut kauniita ja harmonisia, ja jotkut pelkkää metallin kirskuntaa ja kilahduksia. Ne äänet ovat mielestäni ehkä kaikkein hienoimpia. Metalliset äänet, maalipöntöistä ruosteisiin portteihin, jätemetallin romuttajiin, kaikki sellaiset äänet, joissa asioita menee rikki, ne ovat mitä hienointa musiikkia. Eilen aloitimme erään hienon muusikon kanssa uuden projektin. Saimme nauhoitettua saman tien päältä puoli tuntia musiikkia, ja nyt työstämme sitä eteenpäin. Itselleni on kaikkein vaikeinta olla kärsivällinen. Joten mitä teen? Lisää musiikkia. En osaa tehdä muutakaan, en osaa olla muutenkaan päin. Toivon, ettei elämässäni tule ikinä sellaista aikaa, jolloin en voisi tehdä musiikkia. Pääasiassa siksi, etten tahdo edes ajatella, mitä minulle tapahtuisi, jos niin kävisi.



Tahdon jakaa tämän lyhytdokumentin Swansin rumpalista niiden kanssa, jotka eivät ole sitä nähneet, koska koen sen menevän melko pitkälle yksyhteen oman kokemukseni kanssa tästä aiheesta. Syy siihen, että teen kaikkea tätä, ei koskaan, hetkeäkään ole ollut minkäänlainen menestys muiden ihmisten silmissä, raha tai muukaan sellainen. En ole koskaan unelmoinut loppuunmyytyjen festarilavojen edessä kiljuvista faneista, bäkkäribileistä tai muustakaan. Minulle kyse on siitä asiasta, jolle ei suomeksi mielestäni ole riittävän hyvää termiä: self-preservation. Itsesuojelu on liian epätoivoinen ja aggressiivinen, säilyvyys kuulostaa menneessä roikkuvalta. Kyse on varotoimenpiteestä, jolla pidän itseni toimintakykyisenä ja elossa, valmiina sopeutumaan maailmaan ja antamaan kaikille mahdollisuuden, ilman että oma itseinhoni, vihani tai henkinen pahoinvointini kasvaisi tukahduttavaksi aalloksi paskaa, joka vyöryy ylitse ja peittää kaiken hyvän näköpiiristä.

Mieli pysyy virkeänä, kun käsillä on tekemistä. Tiedän tämän todeksi vain ja ainoastaan omalta kohdaltani. Kun saa olla mukana luomassa jotain sellaista, mitä ei hetki sitten ollut olemassa, voi tuntea olevansa osa jotakin isompaa. Jotain sellaista, joka yhdistää kaikkia ihmisiä, osa elämää. Ensimmäiset 14 vuotta elämästäni olin varma siitä, että tulen joskus tappamaan itseni, vaikka en uskaltanutkaan tehdä sitä. Se sai minut tuntemaan oloni vielä järjettömän paljon arvottomammaksi. Tunsin olevani yksin kaiken tämän kanssa, vaikka yritinkin puhua siitä kaikille. Se ei vain auttanut, koska he eivät ymmärtäneet sitä. Silloin tuntuu siltä, että on aivan yhtä tyhjän kanssa puhua. Voit elää koko elämäsi väärien ihmisten keskellä, sellaisten, joihin et koe juuri mitään yhteyttä, tai yhteiset kiinnostukset jäävät niin eri alueille, että tunnet tämän yhteyden jäävän vajaaksi. Olen monesti miettinyt, kuinka monet ihmiset joutuvat elämään todennäköisesti hieman lyhyemmät elämänsä sellaisissa ympäristöistä. Ei ole aivan sama, ketä sinulla on ympärilläsi. Kyse on oikeista ihmisistä, oikeasta ymmärryksestä, oikeasta välittämisestä. Molemminpuolisesta kunnioituksesta, rakkaudesta ja ymmärryksestä. Ilman musiikkia, en olisi löytänyt ketään näistä hienoista ihmisistä, jotka minulla on nytkin ympärilläni.

Yksi mielestäni tärkeimpiä ja huomionarvoisimpia asioita tuossa Thorinkin lyhytdokumentissa on juuri se, että hän ymmärtää olla kiitollinen siitä, mitä masennus on opettanut. Se, kuten mikään muukaan elämässä, ei ole ainoastaan hyvä tai paha asia. Se on iso ja helvetin vaikea asia. Mikä siinä mielestäni on pelottavinta on se, että se kuristaa järjen äänen ja peittää sen syytöksiin, pelkoihin ja itseinhoon, jotka sanovat, että olet taakka ja etteivät asiat tule paranemaan. Ne saavat koko loppuelämän näyttämään samalta, kuin huomisen, ja ne saavat huomisen näyttämään toivottomalta. Ja siinä tulee sen suurin vaara. Ne lyhentävät ihmisen näkökenttää, peittävät toivon, vaikka se olisikin muiden silmissä näköpiirissä. Ne väsyttävät. Ne murskaavat. Aika antaa kuitenkin aina lisää ymmärrystä, lisää näkemystä omaan tilanteeseen. Se ei ole lyhyt tai helppo prosessi. Se ei ole mikään taikatemppu. Se on hidasta ja raskasta työtä, pieniä askelia ja luisumista. Minulla musiikin, kirjojen ja kuvataiteen löytäminen auttoi, mutta ei se pahaa oloa mihinkään vienyt. Eräs ystäväni kysyi, olenko miettinyt, johtuuko paskat fiilikset kuuntelemastani musiikista. Vastasin, että paska fiilis oli olemassa jo ennen musiikkia, tämä auttaa minua ymmärtämään, etten ole koskaan ollut yksin sen kanssa. Ettei se ole mitenkään ainutlaatuista. Että muutkin ovat selvinneet siitä.

Selviäminenkin on vähän kiikkuva käsite. Se on aivan samoin jatkuvaa työtä. Se on sitä, että kirjoitan, piirrän, soitan, pidän itsestäni ja henkisestä hyvinvoinnistani huolta. Koko tämä kehittämäni tukijärjestelmä, joka toimii ainakin minulle, mutta ei välttämättä tee juuri mitään sinulle, on kuin jokin tarkkaan viritetty kone, jonka avulla olen pysynyt läjässä. Se on lisäksi tarjonnut minulle aitoja onnistumisen hetkiä, kokemuksia siitä, että en ole aina aivan paska siinä mitä teen, se on vienyt minut paikkoihin joita en osannut kuvitellakaan olevan olemassa ja tuonut elämääni ihmisiä, joiden mahtavuus on vain vaivoin pienen mieleni käsitettävissä. Se opettaa ymmärtämään, miten pienistä asioista kaikki on kiinni, ja myös sen, miten ahdistuksen ja masennuksen voi kääntää jonkinlaiseksi voimavaraksi. Mutta kokemukset horjumisesta ovat riittävän vaikuttavia pitämään katseen  tiukasti omissa jaloissa, koska kompastuminen on aina helpompaa, jos ei keskity siihen mitä on tekemässä. Jokainen päivä on, jos ei nyt taistelua, niin ainakin kovaa työtä.

1 kommentti:

  1. Tuli ekana mieleen "erään hienon muusikon" kohdalla Janne Perttula. Toivottavasti näin ei ole, koska jos teiltä tulisi yhteistä musiikkia saattaisi tuloksena olla akuutti braingasm. (Tämä huomio vaan niiltä köykäisiltä pohjilta että muistaakseni mainitsit Heroin And Your Veinsin joku aika sitten, Perttula operoi Tampereelta ja tuntuu että te saisitte yhdessä aika makoisaa musiikkia aikaiseksi.)

    JPR

    VastaaPoista