keskiviikko 13. elokuuta 2014

Ahdistuksesta ja avusta.

Jaa, että Robin Williams vielä ilmeisesti hirttikin itsensä...Hmm. Ei pidä luulla, että yksin tämä julkkiskuolema olisi laittanut tämän suuren heijastelumyllyni käyntiin taasen, vaikka ei pidä myöskään kieltää sen vaikutusta. Tämä on vähintäänkin joka syksyinen prosessi, joka alkaa näinkin aikaisin ja ei oikeastaan koskaan lopukaan, se vain tekee välillä vähän tilaa joillekin muillekin asioille. Lisäksi kävin eilen taas juttelemassa lääkärissä, koko aika meni enemmän tai vähemmän nimenomaan tämän kuolevaisuuden pohtimiseen, joten se purkautuu nyt sitten vähän kerrallaan tässä parin seuraavan päivän aikana, mitä enemmän saan näitä asioita taas selvitettyä omassa päässäni. Ja vaikka en saisikaan. Ei siitä ole mitään suurempaa toivoa mistään välirauhasta, kun on pyöritellyt samaa asiaa ensimmäisistä tietoisista ajatuksistaan näihin päiviin asti, ja tiedän, että tulen pyörittämään näitä asioita kuoleman hetkeen asti. Se on mielestäni myös ihan tervettä, ettei jämähdä johonkin tiettyyn status quoon, rakenna elämäänsä sen varaan ja sitten koe kriisiä, kun se mureneekin ympäriltä. Aina voi tapahtua mitä tahansa.

Aion nyt olla melko avoin, mikä ei varmaan yllätä ketään, mutta lähinnä siksi, että saisi vähän paremman kuvan siitä, mikä tässä kaikessa tätä showta pyörittää. Synnyin keskosena ja vietin jonkin aikaa keskoskaapissa. En usko, että tämä elämän ensimmäinen mahdollisuus kuolla näin aikaisessa vaiheessa olisi kuitenkaan välttämättä laukaissut mitään suurempaa reaktiota, koska eihän sitä nyt kuitenkaan ole tuossa vaiheessa elämäänsä vielä ihan kauhean paljon muuta, kuin paskantava ja huutava kimppu hermoja. Ensimmäisistä muistoistani asti kuolema pelotti minua. Koitin ymmärtää sitä, mutta se konsepti ei mahtunut päähäni oikein mitenkään päin, se oli sama kuin olisi koittanut ymmärtää ääretöntä (mitä myös yritin, koska kaikkien jauhama "ikuinen" kärsimys tai autuus tuntui käsitteenä vähän hassulta. Kaikkeen tottuu.) Sain paniikkikohtauksia, jotka pienenä lapsena ovat jo itsessään aika ravistavia ja säikäyttäviä kokemuksia. Ne kestivät pitkiäkin pätkiä. Suhteeni äitiin on aina ollut hyvä, äitini sylissä pystyin itkemään tuota ahdistusta lapsena, eikä tämä siis suoranaisesti ole myöskään mitään projisoitua hylätyksi tulemista. Kuusi vuotiaana minulta oli jossain yhteydessä kirjattu ylös "itsetuhoisia ajatuksia", vaikka epäilen näiden olevan todella väärinymmärrettyjä. Juttelin erityisopettajalle, jota muistelen lämmöllä vieläkin, koska tässä oli ensimmäinen tilanteeseeni ulkopuolinen ihminen, joka kuunteli.

Paniikkikohtauksista kärsin enemmän tai vähemmän siihen asti, että muutin yhdeksännen luokan jälkeen pois kotoa. Eivätkä ne siihenkään loppuneet, mutta sitten jokin muuttui: elämääni tuli musiikki, piirtäminen, ja kirjoittaminen. Kaikki nämä kanavat, joihin purkaa sitä ahdistuksen valtamerta, joka tuntui vyöryvän ylitse koko ajan ja joka päivä, etenkin illalla, kun sammutin valot ja makasin sängyssäni miettien, montako iltaa saan vielä sammutella valoja ja miettiä tätä? Josko huomenna jäänkin auton alle tai joku vain puukottaa minut kadulle, kun en itsepäisyyttäni suostu antamaan viimeistä vitosta? Tähän asti olin "pelännyt" kuolemaa. Se oli puhdasta, pitelemätöntä kauhua, äärimmäistä paniikkia sen suhteen, etten voi tehdä mitään: olen elossa, joten minun täytyy kuolla. Ei ole mitään vaihtoehtoa, jossa voisin vain jatkaa elämistä, hengittämistä, näkemistä ja kuulemista, sen täytyy loppua. Vaikka tämä ajatus ei ole hävinnyt mihinkään, se on nyt hallinnassa. Se saa kanavoitua ulos näiden kömpelöiden sormien läpi, se saa tulla ulos suustani ja ajatuksistani avoimena keskusteluna, se saa olla avointa ja esillä, vaikka se on monille tabu. Ja juuri siksi sen nimenomaan täytyy olla avointa ja esillä. Että ne ihmiset, jotka kokevat mitään samanlaista, eivät joudu luulemaan sen olevan vain heidän ongelmansa. Kyse ei ole kuoleman pelkäämisestä. En minä ole koskaan pelännyt kuolintapaa, kipua tai mitään sellaista, se on ahdistusta sen edessä, että minun täytyy kuolla. Koska rehellisesti tämä elämä on mielestäni niin järjettömän hienoa, etten tahtoisi antaa sitä pois. Miksi se sitten on niin hienoa? Juuri siksi, että se on vahinko, sattuma, säkää, että vanhempani ovat saaneet juuri minut. ELI, siksi että minun täytyy kuolla. Ymmärrättekö ehkä tämän tuntemuksen hieman monimutkaisen luonteen? Se, mikä tekee elämästäni välillä helvettiä, tekee siitä aivan yhtälailla sen paratiisin, jossa kitarat soivat ja kynät piirtävät.Se sama asia on yhtälailla hyvä, kuin pahakin, ihan päivästä ja sen hetkisestä näkökulmasta riippuen.

Olen elämäni aikana puhunut tästä äärettömän monille ihmisille. Ystävilleni, tuntemattomille, papeille, opettajille, perheterapeuteille, depressiohoitajille, psykiatrille, terveydenhoitajille, koulukuraattoreille, ja ties vielä mille noitatohtoreille. Osaltaan se on ollut myös nuorisotyötä ja muuta varten enemmänkin kuin hyväksi: siinä testaa kaikenlaisia systeemeitä, tukiverkkoja ja byrokratian portaita itse, käytännön tasolla, ja näkee miten ne toimivat, jotta tietää millainen se prosessi on, kun joskus on jotakuta siihen auttamassa. Se on mielestäni ensiarvoisen tärkeää tietoa, jota ei vain välttämättä saa, ellei sitä joudu käymään läpi. Lisäksi on nähdäkseni jo oman hyvinvoinnin kannalta tärkeää, että jos on henkisesti kuluttavassa työssä, pitää huolta omasta päästään. Se on vastuullinen tapa tehdä töitä, koska muuten alkaa purkaa joitakin tiettyjä asioita vääriin ihmisiin väärissä paikoissa. Keskeinen pointti on siis se, ettei avun hakeminen ja vastaanottaminen ole koskaan väärin, eikä se tee ihmisestä heikompaa, vaan monessa tilanteessa jopa pätevämmän. Tässä maassa vain ylläpidetään monesti vahvoja tabuja ja aitoja, jotka estävät avun saamisen riittävän ajoissa.

Puhuminen auttaa aina. Sen tarkoituskaan ei pääasiallisesti ole, että joku toinen ratkaisee sinun ongelmasi, vaan se, että kun joudut artikuloimaan ajatuksesi jollekin, joka ei ole sinun pääsi sisällä, tulet selkeyttäneeksi monia isoja ongelmia, purat niitä pienempiin osiin ja pystyt tarkastelemaan niitä vähän itsesi ulkopuolelta. Kuulet omat ajatuksesi konkreettisina sanoina ja tajuat niiden todellisen merkityksen saadessasi ne ulos. Kirjoittaminen toimii samalla tavalla. En minä ihan lämpimikseni ole tätä 1600 viestin monologia tässä vetänyt.  Se on aivan samanlainen, jatkuva prosessi, yksi tukijärjestelmä muiden joukossa. Samoin kuin nuo muutkin itseilmaisun välineet. Tärkeintä on löytää itselleen sellaisia välineitä, jotka opettavat tuntemaan itsensä ja tekemään oman mielen prosesseja tietoisemmiksi, jotta pystyy määrittelemään omaa toimintakykyään tarkemmin. Niillä olen itsekin saanut tuntien mittaiset paniikkikohtaukset supistumaan muutamien sekuntien välähdyksiksi. Ei se ole missään vaiheessa helppoa ollut, eikä mikään anna lupausta siitä, että elämä olisi taspainoista puun alla lotus-asennossa pönötystä tästä eteenpäinkään, mutta se antaa edes jotain kättä pitempää huonoja hetkiä vastaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti