Ihmeen helppo sunnuntai.

Tänään tuossa pällistelin pitkästä aikaa Psykon ja sen seurauksena aloin katsella Netflixistä Bates Motellia, en vielä kuudenkaan jakson jälkeen oikein tiedä, mitä olen tuosta mieltä, se on tuotu tähän päivään, mikä tarkoittaa sitä, että kaikki vain räpläävät älypuhelimiaan koko ajan. Jonkun mielestä se on ehkä nerokasta, tai niin arkista ettei joku tajua kiinnittää siihen edes huomiota, minusta se näyttää vain tuotesijoittelulta. Mutta silti tätä katsoo, toivoen, että tästä paljastuu jokin moderni Twin Peaks, vaikkei tämä nyt ihan kuitenkaan tunnu niin ihmeelliseltä. Normanin ja äiteen välinen dynamiikka ja manipulointi on oikeastaan ainut puoli joka pitää tässä mitään mielenkiintoa, sekä välistä ihan mukavan synkeä pikkukylän fiilis, joka kuitenkin sitten häivytetään taas johonkin watsup-viestiäänen alle.

Katsoin myös dokumentin Terry Gilliamin taistelusta Don Quijote-leffan kanssa, aika huono tuuri sillä on kyllä sen elokuvan kanssa ollut, en edes tiennyt sen duunailevan sellaista, mutta heti napsahti yksi yhteen, ettei varmaan täydellisempää tarinaa Gilliamille voisi ollakaan! Sehän on aivan ja täysin kaikkea sitä, mitä Gilliamkin on aina ollut, miksi en ihmettele yhtään, että hän koittaa pakkomielteisesti saada sitä tehtyä. On varmaan turhauttavaa nähdä jonkin tuollaisen vision kaatuvan rahaan pariinkin kertaan. Ja se, että pitäisi alkaa OSTAA omaa käsikirjoitustaan elokuvan rahoittajilta on mielestäni melko absurdia jo ihan lähtökohtaisesti.

Maalasin myös. Kuolema pysyy samana, vaikka ihmiset liikkuvat, tanssivat ja vaihtuvat ympärillä. Värithän nyt eivät välttämättä näytä aivan tuolta, mutta minäkin näen ne kunnolla ensimmäistä kertaa vasta huomenna, luonnonvalossa.

People Change, Death Is Always There

Nyt koira tökkii kuonolla siihen malliin, että on pakko käyttää sitä pihalla välistä. Ta-taa.

Lauantai on toivoa täynnä.

Katselen tässä Netflixistä ihan mielenkiintoista dokumenttia Serial Killer Culture, jossa tutustutaan taiteilijoihin ja keräilijöihin, ja merkittävimpänä tässä napsahti heti suoraan David Van Goughin taide. Jo noista linkittämäni sivun kirjailijapotreteista, mutta myös sanomisistaan tuossa dokumentissa langetan hänen ylleen vahvan INFP-epäilyn. Nuo taulut etenkin Charles Mansonin hommista on aivan helvetin hienoja ja monitasoisia, mikä on itselleni jollakin epämääräisellä tavalla "myhäilyttävää", kun nuorempana tuli itsekin mietiskeltyä ja tutkittua tuota miestä paljonkin. Siitä voi kai lukea riittävästi täältä jostain, jos siltä tuntuu. Noissa kuitenkin on yhdistetty salaliittoteorioita, alkemiaa, vähän kaiken näköisiä sivujuonteita osaksi sitä todellista hommaa, ja niistä saakin keiteltyä melko hienoja maalauksia.

Noita katsellessa tulee taas sellainen fiilis, että tekisi mieli viritellä maalit ja muut ja alkaa maalata, mutta tuo koira on sen verta innokasta sorttia (koittaa haudata nappuloitaan piuhojen ja kapuloiden keskelle), että voisi lennellä telineet ja maalit minne sattuu. Jokin toinen ilta sitten. On vähän sellainen olo, että tuntuu siltä että pitäisi vielä tehdä jotain, mutten oikein osaa vielä hahmottaa, että mitä. Ostin tänään RC-3 loopperin ja olen opetellut vähän käyttämään sitä. Vaikeinta on saada aina luonnollisesti jatkumaan kierrot, jos soittaa vaikka säkeistön ja kertosäkeen ja aikoo jättää sen loopiksi, ja sitten nopeasti unohtaa, että se lähtee saman tien nauhoittamaan seuraavaa kerrosta, ja se sitten yleensä menee vielä vähän hakiessa. Mutta ehkä sitä voisi alkaa harjoitella jossain tuolla kaduilla jossain välissä, pikkuvahvistin, kitara ja loopperi, ei siihen tarvitse mitään muuta. On aina jotenkin hassua katsella, kun tuolla on noita, jotka laittaa jonkun valmiin Beatles-pohjan napista päälle ja alkaa vaan tykittää sooloa siihen päälle sitten. Kai sekin jollekin toimii, mutta kyllä sellaiset tee-se-itse-ihmiset vetoaa minuun aina paljon enemmän, vaikka soittaisivatkin huonoja biisejä tai eivät osaisi ihan kaikkea. Mutta kai se nyt on helppo sellaisista tykätä, kun on itse melko samanlainen.

Ehkä voisi pyhittää tämän illan levolle ja dokkareille ja jollekin ihan iisille, kun on joka ilta tullut kaksi viikkoa kuitenkin jotain soitettua tai nauhoitettua. Aloin miettiä myös, että jos vääntäisi muutamia Tom Waits-covereita ja laittaisi ne ilmaisjakoon, muutamia biisejä on kuitenkin nauhallakin jo, niin voisi kasata niistä sitten jotain. Ehkä sekään ei tribuutista haastaisi oikeuteen, vaikka melko hanakka niissä hommissa onkin. Ja kyllähän sitä mielellään lähtisi Tompalle häviämään sinnekin, sekin olisi jonkinlainen kunnia kai, olla Waitsille joku satabiljoonaa pystyssä. Voisin vaikka yhdyskuntapalveluna mennä sen bändiin soittelemaan kitaraa, oh the suffering, oh what punishment! Hmm. Ehkä tuolla suunnitelmalla voisi päästä Waitsin bändiin soittelemaan, eli eiköhän laiteta harkintaan.

"Oh teach me please to cease to resist."

Tässä illassa on taas jotakin sellaista, ettei voi tehdä oikein mitään ymmärtämättä rajojaan. Omia, fyysisiä, lihallisia, luisia, nahkaan kiedottuja rajojaan, jotka ovat pyörittämässä moottoria tälle tajunnalle tietyn aikaa, kunnes lopulta kaikki antaa periksi ja tajunta luhistuu. Olen miettinyt kuolemaa myös siltä kannalta, onko tajunnan katoaminen nimenomaan rajojen liukenemista. Nämä rajat ovat kuitenkin aika pitkälle kaikki se, mikä tajuntamme, oman yksityisen häkkimme meille luo. Kehomme ja aistimme ovat juuri ne, jotka erottavat meidät kaikesta muusta, aivomme on se muuntaja joka dekoodaa kaikkea tätä värähtelyä, kaikkia näitä taajuuksia meidän tajunnallemme ymmärrettäväksi kieleksi, se mylly jonka tehtävänä on kertoa, mitä minän ulkopuolella, "todellisuudessa" tapahtuu. Koet olevasi suuri suhteessa asuntoosi, sen rajat kaikuvat sinulle jatkuvasti takaisin äänissä ja valoissa, se on tarkkaan rajattu ja siinä on helppo pitää itseään jotenkin merkittävänä.

Sitten menet ulos, kylmään ulkoilmaan tähtitaivaan alle. Tilaa on niin helvetisti, että se menettää merkityksensä, sinä menetät merkityksesi siinä tilassa. Se suhde on yhdentekevä. Käykö niin myös ajalle, kun ihminen siirtyy "ajasta ikuisuuteen", ajan ja avaruuden ulkopuolelle, raukeaa tyhjiin siksi, että ajan ja paikan käsitteet eivät enää ole millään tavalla valideja olemassaolon kannalta, ja siksi myös olemassaolo on merkityksetöntä, vailla mitään vaikutusta mihinkään "todelliseen". Entäpä aaveet? En oikein vieläkään tiedä, mitä ajatella niistä, uskon ehkä, että on olemassa jonkinlainen sähkömagneettinen kaiku, jonka voi havaita joillakin laitteilla, mutta päähäni ei mahdu miten se kaiku voisi olla mitenkään tietoinen tai kykenevä kommunikoimaan, kuten vaikkapa Ghost Adventuresissa monesti tapahtuu. Toki kyseessä on amerikkalainen viihdeohjelma, mutta kaiken sen arpomisen ja paskan sekaan on mahtunut pari ihan vakuuttavaakin hommaa, jotka saavat kuitenkin miettimään asiaa uudelleen. Kyllä kaikelle varmasti luonnollinen selitys löytyy, eri asia miten kummallinen se on. Jo nyt luonnolliset selitykset ovat melko psykedeelisiä, lähtien siitä, että koko universumi voi olla vain hologrammi kahdessakin erilaisessa mielessä (voi olla, että se on vain kaksiulotteinen kuva, jota pidämme kolmiulotteisena todellisuutena, ikään kuin televisiossa. Voi myös olla, että esimerkiksi elektronien välillä havaittu synkronisiteetti käytännössä tarkoittaakin sitä, että katselemme samoja elektroneja eri kuvakulmasta, ikään kuin istuisimme monitorihuoneessa katsomassa samassa akvaariossa möllöttävää kalaa kolmestakymmenestä eri kamerasta.). Kaikki menee vain oudommaksi ja mielenkiintoisemmaksi koko ajan.

Silti se ei saa mieltäni yhtään levollisemmaksi. En oikein tiedä, miksi tunnen ahdistusta paitsi oman kuolemani, myös universumin kuoleman johdosta. Siinä puhutaan kuitenkin sellaisista mittakaavoista, ettei koko ihmiskunnalla riittäisi yhteenlaskettu kapasiteetti sen täydelliseen ymmärtämiseen, miksi siis välittää? En todellakaan tiedä, mutta ei se sitä tunnetta hävitäkään, ettei tiedä mistä se johtuu. Toisaalta se saa roikkumaan jokaisessa todellisuuden rippeessä huomattavasti hanakammin, se saa pitämään kiinni silloinkin, kun elämä näyttää paskalta, mutta se iskee myös todella lujaa vasten kasvoja vaikkapa vesilasia täyttäessä tai portaita kävellessä, että se, että olet olemassa tässä tekemässä näitä asioita, tarkoittaa väistämättä myös sitä, että sinä tulet kuolemaan. Se vetää syvät väristykset koko kehon läpi, mutta tätä nykyä se yleensä onneksi jää siihen. Kiitos musiikin, kirjoittamisen ja kaiken tämän muun, jota kautta saan jotenkin epämääräisesti jaettua tätä tuntemusta muiden kanssakuolevaisten kanssa. Se on minulle korvaamattoman suuri apu ja hyöty, lähetellä tällaista pullopostia tajuntojen väliin ja toivoa, että joku joskus ottaa sen vastaan, eikä vaivaannu kaikesta siitä avoimuudesta, vaan ymmärtää sen olevan jotain sellaista, jota hänkin on joskus kokenut. Kiitos, mikäli ymmärsit tästä tekstistä mitään.

Kouluista, oppimisesta, opettamisesta ja ohjaamisesta

Tällainen suomalaiseen kouluun liittyvä uutinen kiinnitti huomioni tänään. Koska jostakin itsellenikin täysin tuntemattomasta syystä pedagogiikka on ollut aina lähellä sydäntäni, olen ala-asteelta asti ollut melkein parempi kaveri opettajieni, kuin koulukavereitteni kanssa. Monesti syynä on ollut se, että oletettavasti nämä ihmiset ovat TIENNEET asioita, ja heiltä voi OPPIA jotain, paitsi siitä, mitä he opettavat, myös siitä MITEN he opettavat. Se on ollut aivan ala-asteelta asti yksi kiinnostavimpia puolia koko koulussa ylipäätään, koska sitä on aika helppo seurata ihan subjektiivisen hyödyn ja opetustavan välistä korrelaatiota tutkimalla, ja vaikutuksen voi todeta omasta elämästään jo muutaman tunnin päästä. Eli siis: miten tämä ihminen opettaa? Opinko mitään?

Ensimmäisellä luokalla meillä oli opettaja, joka luotti vakaasti omaan auktoriteettiinsa ja uskoi siihen, että koska hän on opettaja, hän on oikeassa. Sanomattakin selvää, että koko luokalla tuntui olevan auktoriteettiongelma, joka johtui pitkälle siitä, että lähes koko luokka oli ollut yhdessä jo esikoulussa, jossa niin sanottu verkostoituminen oli jo tehty, jolloin opettajan, ryhmän ulkopuolisen ihmisen valta perustui vain siihen, että hänessä oli jotain uutuuden viehätystä ja hän sai niin sanotun vaparin. Olin "miettimistauolla" varmaan jokaisena ensimmäisen viikon päivänä, ja mietinkin melko paljon, sitä miten tämä ihminen rakasti osoitella ihmisiä karttakepillä ja komentaa. Minulle se ei ole koskaan toiminut. Meillä oli myös musiikin opettaja, joka soitteli ala C:tä pianosta ja osoitti sormella tuijottaen pahasti, jos ei ollut hiljaa. Pianoa vastaan en kehittänyt minkäänlaisia antipatioita, opettajaa kohtaan kylläkin. Tällaisena auktoriteettiongelmaisena nuorena pyörin koulusta toiseen, opettajien menetelmät eivät kauheasti muuttuneet, vaikkakin iltapäivälehtien mukaan yksi heistä alkoi myöhemmin kultivoida suunteippailuja ja tuoliin köyttämisiä pedagogisiksi menetelmiksi. Neljäs luokka alkoi taas uudessa koulussa, ja siellä oli opettajana nuori mies, joka oli ensinnäkin puolelle luokalle rikkinäisiä ja eksyneitä poikia melko hyvä ja ehjä roolimalli, myös hyvä opettaja. Hän opetti luokkia 4-6, samassa tilassa, limittäin, ja vaikka noilla kolmella luokalla ei tainnut olla 18 ihmistä enempää (koko koulussa oli muistaakseni 24 oppilasta), asiat menivät vähän limittäin ja lomittain. Miten hän selvisi? Laittamalla isompia selittämään asioita pienemmille, mikäli nämä eivät tajunneet jotakin. Se ensinnäkin loi yhteisöllisyyttä isompien ja pienempien välille, myös käytännössä tehosti oppimista ja piti huolen siitä, että hän pystyi keskittymään yhden luokan opetukseen kerrallaan, kun oli vapaana yksi luokka auttamassa pienempiä. Ainakin muistan tämän näin hämärästi viidentoista vuoden takaa.

Tällainen malli olisi täysin mahdollinen paljon isommissa ryhmissä ja kouluissa, se helpottaisi alkusuunnittelujen ja muiden jälkeen myös opettajien stressiä, koska aika isolta osaltaan vaikkapa luokassa olevat ja sinne syntyvät jännitteet johtuvat yhteisöllisyyden puutteesta. Kiusaaminen vaikeutuu huomattavasti heti, kun ihmisillä on olemassa jonkinlainen, vaikka sitten keinotekoisesti koulutehtävän myötä syntynyt side. Tuntemattomasta on helpompi maalata kuvaa kaiken vihan oikeutettuna kohteena. Se ei silti riitä kitkemään kiusaamista kokonaan, mutta se edesauttaa sellaisen yhteisön luomista, jossa siihen puututaan. Se edesauttaa luomaan sellaista yhteisöä, jossa vihaan ei vastata vihalla, vaan rauhallisesti, myös itseä kaikkea kuohuntaa vasten heijastellen.

Ilon pedagogiikka on mielestäni yhä ja edelleen sellainen alue, johon jokaisen aiheesta kiinnostuneen tai sitä pohtivan tulisi tutustua. Lyhentääkseni tätä urakkaani liitän linkin toisaalle, jossa se on selvitetetty "kuten se on alkulähteessäkin ilmoitettu". Voin sanoa tällaisen ihmiskuvan ja pedagogisen menetelmän ohjaustyössä olleen keskeinen ja olennainen osa sitä jo ennen kuin olin kuullutkaan siitä, johtuen pitkälti kai persoonallisuudestani, mutta nimenomaan tuon löytyminen ja lukuisat keskustelut sitä luoneen ihmisen kanssa lujittivat uskoa siihen, ettei tässä ole aivan yksin tuulimyllyjä mättämässä. Tuo pedagoginen menetelmä tarkoittaa ohjaajalle sitoutumista. Sitä, että välität ko. ihmisen tilanteesta, suunnasta, tulevaisuudesta, ja osaat toimia jonkinlaisena heijastelupintana eri vaihtoehdoille. Siihen sisältyy väistämättä valtavat määrät keskustelua, henkistä työtä ja asioiden muistamista ja sisäistämistä, mutta sen vaikutuksetkin ovat sitten sen mukaiset. En tietenkään ole ollut koulussa opettajana (vaikkakin palkkakuitissani on lukenut "sivutoiminen tuntiopettaja"), mutta kuulemani ja näkemäni mukaan sellainen vajaan viidensadan oppilaan koulunkin pyörittäminen onnistui ilman normaalia suurempia ongelmia ja monet entiset oppilaat ovat myös itse lähteneet opettajan uralle. Voin kuitenkin puhua siitä kokemuksesta, jonka olen kerennyt lyhyen "urani" aikana kerätä.

Olen myös koittanut hahmotella ja miettiä jotakin uutta projektia, johon voisi hakea rahoitusta ja jota voisi pyörittää. Ideoita kyllä on, ja uskon, että niihin saisi rahoituksenkin melko pienellä kirjoitustyöllä ja selvityksellä, ja voisi täten työllistää itsensä ja ehkä muutaman muunkin siinä sivussa, mutta ongelmana on lähinnä tässä maassa eksessiivinen byrokratian määrä, joka ainakin tässä elämäntilanteessa tuntuu työn tuottamaan taloudelliseen hyötyyn nähden liian suurelta. Että terveisiä vaan taas ylöspäin, ihmisiä voisi kiinnostaa tehdä jotain vaikkapa nuorisotyöttömyydelle, jos byrokratiaa ja säätämistä olisi vähemmän, tekemistä enemmän. Eksyin taas kai aika kauas aiheesta, mutta se nyt ei taida yllättää enää ketään.

Musiikki & todellisuus

Tänään olen taas lähinnä soittanut. Nautin elämästäni juuri nyt, vaikka periaatteessa kaiken alla onkin koko ajan se tietty ahdistus, joka myös syksynä tunnetaan, mutta se ei vaivaa. Kuulostaa ehkä ristiriitaiselta, sitä se myös on. Mutta en usko, että se on suomalaisille mitenkään vieras käsite, tai että sen ristiriita olisi jotenkin yllättävää. Siinä on sekin hyvä puoli, että musiikki kuulostaa koko ajan aivan helvetin hyvälle. Se tekee jokaisesta hetkestä, myös tavallisesta kauppareissusta, tärkeän, hienon, eeppisen tai jotenkin muuten erilaisen. Myös musiikilla on väliä. Se stimuloi aisteja hahmottamaan maailman eri tavoin. Eilen sää oli aivan samanlainen, kuin tänäänkin, vähän tihkuttaa, on pimeää ja katulamput loistavat. Kuuntelin Neurosiksen Given To The Risingia, joka muuten on mielestäni kyllä täydellinen levy, mikäli se jonkun pääsee yllättämään. Kaikki näytti ikään kuin keskittyvän. Kun katsoin sateisia katuja, valo näytti keskittyvän koko ajan näkökenttäni keskelle, kaikki meni ikään kuin yhtä pistettä kohti. Mietin, että tämä efekti ehkä osaltaan myös vaikuttaa siihen, että kaikki näyttää mielestäni siistimmältä, kun Neurosis soi. Pilvet näyttävät vyöryvän nopeammin, kerrostalot tuntuvat raskaammilta, metsien puut korkeammilta, kaikki tuntuu TODELLA merkitykselliseltä, kun tuo bändi soi taustalla.

Tänään samalla kauppareissulla pyörittelin sitten taas Heroin & Your Veinsin Regretiä, ja vaikutelma oli täysin toinen. Valo tuntui ennemmin säkenöivän kadulla, se ei keskittynyt mihinkään, vaan oli siinä mistä silmä sattui sen ohi kävellessä poimimaan. Sekin oli hieno hetki, ja sai minut miettimään, onko alhainen verensokeri vaan altistanut auralliselle migreenikohtaukselle, mutta kun musiikki tekee tajunnalleni oikeastaan aina jotain, ja uskon sen tekevän kaikille muillekin, aivan kaikki eivät vain välttämättä huomaa keskittyä tutkimaan aistejaan kuunnellessaan musiikkia. Musiikki muokkaa tajuntaa ja sitä kautta kokemuksellista, aistillista todellisuutta (eli sitä ainutta mikä meillä tässä edessämme on). En tiedä, voisiko siitäkin laskea jollain kaavalla sen, että kuuntelemamme musiikin resonanssi aiheuttaa vain jonkinlaisen interferenssin todellisuuden omaan tajuuteen, jolloinka aivoihimme tulevat signaalit ovat jollakin tavalla näiden kompromissia, vai onko tämä vain subjektiivisen tajunnan tuottamaa huuhaata, mutta aivan kuten totesin rikkoessani mieleni ensimmäisen kerran: who the fuck cares.

Jos näet, että seinä aaltoilee, tiedät olevasi täysin selvinpäin ja mietit, onko tämä todellista kokemusta seinän aaltoilusta, vai vain hyvin vahvasti kuviteltua aaltoilevaa liikettä pinnassa, päädyt hyvin nopeasti siihen päätelmään, että tämän pohtiminen on aivan yhdentekevää, kun seinä edessäsi aaltoilee joka tapauksessa, oli syy mikä tahansa. Sitä ei kiinnosta, mitä olet asiasta mieltä, sinä nyt vain näet sen tekevän niin.

Mannalta oli näemmä tullut uusi biisi, joka kyllä saa odottamaan uutta levyäkin mielenkiinnolla. Mielestäni tässä on yksi Suomen parhaita muusikoita, ainakin se soi suoraan meikäläisen sieluun juuri sellaisena, kuin musiikin kuuluukin soida. Elikkäs bluesina.

Avautumista.

Miten minusta tuntuu, että enemmän kuin koskaan elämäni aikana meillä on sellainen ministeriö, joka ei tunnu olevan oikein mitenkään helvetin päin kärryillä siitä omasta alastaan? Sosiaali- ja terveysministeri ei tiedä, että maassa on köyhiä, työministeriössä syydetään rahaa psykiatrien ja ammatinvalintaohjaajien sijaan yrittäjyyskouluttajiin, kulttuuriministeri katselee työhuoneessaan mielellään jotain hongkongista ostettuja kissatauluja ja pääministeri tsemppaa kaikkia twitterissä. Koko porukka, hyvän ystäväni Viljami Kurjen sanoin, pelkkiä sieluttomia viivottimia. Hän tosin sanoi sen ESPn kitaroista, mutta nähdäkseni tässä porukassa on kyllä tällä hetkellä aivan yhtä paljon sielua, ymmärrystä ja kykyä. En sano, että itse osaisin kikkailla rahoitukset ja budjetit sen paremmin, mutta tuntuu siltä, kuin nämä nyt keskittyisivät vain kukin lukemaan oman puoluekantansa oppikirjoja ja vetämään juuri niistä naruista, ettei mikään (lähinnä mahdollinen kannatus tulevissa vaaleissa) menisi rikki. Ja Päkästä en vielä edes sanonut mitään, enkä sanokaan. Enkä kyllä sen enempää muistakaan. Nyt sain tämän puolen todellisuutta ulos systeemistä, ei minua sen enempää kiinnosta haukkua tuntemattomia ihmisiä, eikä poliittinen päätäntävalta ole oikeastaan yltänyt minun tasolleni missään muussa, kuin mutkistuvassa byrokratiassa, joka alkaa tässä maassa olla sillä tasolla, että se tukehtuu aivan kohta itseensä, ja siinä vaiheessa en kyllä tunne hetkeäkään harmia tai hätää. Jos Suomen valtio menisi konkurssiin siksi, ettei sillä ole varaa ylläpitää tätä paperitalovaltakuntaansa, good riddance. Mutta harmiksi siihen ei ole tainnut vielä yksikään valtio kaatua. Vielä.

Olen oikeastaan enemmän tai vähemmän koko päivän haaveillut kaikenmaailman romusoittimista, koittanut miettiä materiaaleja ja vähän haaveilin, että jos käyttäisi tuota Charvellia jossakin leikkauksessa, että saisi siitä vähän kapeamman. Äänestä tulisi sellainen terävämpi ja nasaalimpi. Toisaalta tuossa on myös melko hyvä voodoo-tatsi tälläkin hetkellä, kun kielet vain ovat oikeat, nyt ne ovat ihan vähän liian paksut. Olen aivan paska muistamaan ja pitämään mielessä mitään nippelitietoa soittimiin liittyen. Se puoli ei ole koskaan kiinnostanut minua yhtään, ja siksi on myös mahdoton muistaa, minkähän kielisetin ostin tuohon viimeksi, ja luultavasti erehdyn ostamaan saman uudestaan. Toisaalta olen hyvä jäljittämään omia ajatuspolkujani ja voin päätellä seuraavaa: olen seissyt hyllyn edessä 50. setti kädessäni, tuntenut myyjän polttavan katseen niskassani ja ajatellut, että eihän sitä perkele voi viiskymppistä settiä ostaa, se on niin ohut, että se on ihan nynny setti. Sitten olen napannut 52n tai ehkä jopa 54 setin, ihan vain ettei myyjä haukkuisi nynnyksi, ja tullut kotiin kiroilemaan, kun meinaa E:hen virittäessä olla kielet vähän kireällä. Eikä siinäkään mitään, soinnuthan siitä soivat oikein kivasti, mutta sormet tulevat vain helvetin kipeäksi, ja kaikki nopeammat jutut vaikeutuvat heti vähän.

Rikoin muuten lupaukseni yhteen projektiin keskittymisestä jo tänään, mutta kyseessä oli sellainen tilaustyö-henkinen juttu erään esityksen taustalle, ja ajattelin kokeilla, osuuko visiot yksiin siinä hommassa. Tein siis viidentoistaminuutin voodookolisteluraidan tuliesityksen taustalle, se on vielä vähän työstö ja hiontavaiheessa. Jos ei kelpaa, niin laitan levylle. Mielestäni se kuitenkin onnistui ihan hyvin, mutta se on kuitenkin vasta ensimmäinen versio aiheesta, joten ei voi tietää mitä toinen on asiasta mieltä. Vielä. Nyt menen lämmittelemään pakastepizzaani, tässä on taas yksinäinen ilta edessä ja voisi vaikka katsella Psykon, jos jaksaa.

Taas hieman lisää kuolemasta.

Tänään lauloin pitkästä aikaa. Se tuntui jotenkin epämääräiseltä puuhalta. Mutta kai sekin on taas vain tottumiskysymyksiä tai muuta. Jostakin syystä, siitä huolimatta, että on tänäänkin ollut tekemisissä uuden musiikin luomisen kanssa jotenkin päin, tuntuu vain siltä, että pitäisi olla koko ajan tekemässä lisää. Tiedän, että ähky on varmasti lähellä itse kelläkin. Olen ajatellut nyt keskittyä tähän yhteen keskeiseen projektiin ja pitää muuten nyt vähän aikaa mielen solmussa, katsoa miten se alkaa vaikuttaa siihen, mitä tekee. Toivottavasti se jotenkin jalostaa ideoita, ettei ole heti nauhoittamassa kaikkea, mitä kädet sattuvat soittamaan. Tai ehkä ne vaan menevät pois ja sitten kiroilen, että olisi pitänyt tehdä kaikki silloin, kun oli tulossa. Tai sitten melu päässä yltyy vaan niin valtavaksi, että on pakko päästää se kitaran kautta ulos.

Tiedän kuitenkin, että tässä on vahvasti kyse syksystä, siitä, että marraskuu vyöryy hitaana ja raskaana taas kohti. Olen jo kirjoittanut siitä tekstejäkin jo kuukausi takaperin, joten tiedän sen tulevan taas, omalla vakaalla, raskaalla painollaan päin. Ei se mitään, tulkoon vaan. Ei minulle ole mikään ongelma asettaa omaa kuolevaisuuttani vastakkain muiden kuolevaisuuden kanssa ja ymmärtää itseni täysin samanlaiseksi. Olen viimeaikoina etenkin bussissa istuessa tai kirjoittaessa miettinyt paljonkin sitä, miten olen vain luuranko hassussa puvussa. Parempi puoliskoni kertoi internetistä löytyvän ihmisiä, jotka uskovat olevansa poneja ihmisen ruumiissa, ja toki näille vinoilemaan on syntynyt kokonainen lahko ihmisiä, jotka uskovat olevansa luurankoja ihmisen ruumiissa. Mielestäni jo se ajatus on monella tapaa hieno! Kun katson näitä sormiani, jotka tässä tanssivat ja tunnustelen leukojani, jotka hieman kiristelevät hampaitani, en voi olla ajattelematta tätä koko prosessia ilman nahkaa, ilman lihaksia (vaikkakin näiden luiden liikkeet olisivat melko hankalat ilman lihaksia, mutta niin olisi niidenkin lihasten liike ilman happea, ja tätä hapen kuljetusta varten saatettaisiin tarvita omanlaisensa elimistö, sekä kaikelle tälle jonkinlainen keskusyksikkö ylläpitämään kaiken automaatiota, mutta ymmärrätte kai mitä tarkoitan.), pelkkänä luurankona, onttona, tyhjänä. Hassua, että se on viimeinen asia minusta täällä, mikäli saan kuolla luonnollisen kuoleman joskus pitkien aikojen päästä, ja tulen säilötyksi perinteisin menetelmin.

Elämä on juuri tässä kaikessa niin ihmeellistä. Se antaa välineen, jolla pystyy käsittämään jotenkin epämääräisen harson tavoin sen hetken, kun se ei enää ole käsittämässä itseään ja omaa olemassaoloaan. Elämä näyttää meille kokonaisen maailman, joka on olemassa vain ja ainoastaan tässä ja nyt, ei koskaan missään muualla. Se antaa meille tämän paikan ja hetken, ja lupauksen niiden häviämisestä. Silti sinä aina välillä sorrut miettimään, että ei se tapahdu minulle. Jotenkin olet ensimmäinen ihminen, johon testataan jotakin kuolemattomuuslääkettä, ja koko elämäsi olikin elokuvaa, jossa vaikeudet kasvattivat sinua kohti suurempaa menestystä. Sitten ymmärrät, että niin ei vain ole. Tämä on kaikki. Tässä ja nyt. Se voi loppua aivan millä hetkellä hyvänsä. Voit tukehtua pullaan telkkaria katsoessa, pudota parvekkeelta kaiteen pettäessä, saada sairaskohtauksen unissasi, kaikki on mahdollista, vaikka ei olisikaan todennäköistä. Ja mitä pitemmälle aikajanalla mennään, sitä suuremmaksi todennäköisyyskin kasvaa. Niin se käy.

Norman Bates Blues Band - Trap

Tein toisenkin äänissäkellumislevyn. Mikäli et ymmärrä tuollaisen musiikin päälle, voit hypätä viimeiseen biisiin. Toisaalta tulee myös ymmärtää, että viimeinen biisi on viimeinen biisi siksi, että se tulee niiden muiden jälkeen. Olen aina ollut levy-orientoitunut ihminen. Vaikka maailma on toki pullollaan hyviä biisejä, olen aina kuunnellut mieluummin levyjä, kokonaisuuksia, joissa biisi on vain yksi palanen, joka toimii osana sitä kokonaisuutta. Tämä on ollut aina keskeisenä osana myös omaa tekemistä. Kyse ei ole yksittäisestä biisistä, vaan koko siitä maailmasta, jonka levy muodostaa. Aivan kuten kuva tai novelli, se on oma maailmansa, oma kokonaisuutensa, täydellinen juuri sellaisena, kuin se on. Viimeinen biisi tällä levyllä on nimeltään Release, koska se on tietynlainen vapautus tuon muun levyn jälkeen. Tuollaisia juttuja on mielestäni aina hienoa tehdä. Niitä ei edes tarvitse tehdä, ne tekevät itse itsensä. Tämä koko levy on tehty tänään alusta loppuun, ja joku voi sanoa, että eihän se ole mitenkään vaikeaa, tuollaista pörinää nyt tekee kuka tahansa. Niin tekeekin. Mutta aikaa se vie joka tapauksessa keneltä tahansa. Seitsemän 13 minuutin raitaa ottaa väkisinkin sen 7 x 13 minuuttia. Siihen ei ole oikotietä. Ja se onkin parasta. Tekeminen tekemisen vuoksi. Siitä tulee meditaatiota, toistoa, kuljettavaa ääntä. Se on niin hienoa!

Huono puoli on tietysti se, että kämppä on melko sekaisin. Huominen täytyy kai omistaa siivoamiselle, että täällä kehtaa ja mahtuu elämäänkin. Sitä vain aina innostuu. Silti en ymmärrä, mikä nimenomaan elokuussa on aina joka vuosi, että juuri silloin, kun ihmisen pitäisi "mätäkuun" aikaan tajuta tiskata tiskinsä ja siivota jälkensä, niin ne jäävät, ja sitten on kärpäsiä joka puolella. Juuri nyt tässä kämpässä ei sitä ongelmaa ole, mutta monessa muussa paikassa olen niitä nähnyt. Ja tiskit ovat pöydillä, joten on vain ajan kysymys, koska ne ovat täälläkin. Ellen vielä innostu tässä tiskaamaan.

Syy sille, että nuo dronelevyt maksavat jopa helvetin kalliin 2 euroa on se, että ajattelin jossain välissä tilata itselleni loopperin, ja kun kerta "korjasin" paypalinkin, niin voin yhtä hyvin koittaa kerätä rahaa tuolla tavoin. Kummassakin levyssä tulee kansitaidetiedosto mukana. Tietenkin sitä voisi koittaa rahastaa sellaisella musiikilla, joka kelpaisikin jollekin, mutta haluan kuitenkin pitää nuo akustiset hommat ihan omantunnon mukaan maksettavina (eli ilmaisina).  Ajatuksena on kuitenkin se, että kun joskus saan sen loopperin tässä lähiaikoina hommattua ja vähän vielä opiskelen sen käyttöäkin, voisin alkaa soitella akustisia keikkojakin. Kaikki nuo biisit on kuitenkin sellaisia, että niitä on muuten melko ankea yksinään soittaa. Mutta eipä tässä ole hätää. Ja ei ne niin kalliita ole, että talous sellaiseen romahtaisi, vaikka tästä liksasta sen tilaisinkin..Katsellaan.

Ahdistuksesta ja masennuksesta.

Tämä on taas tätä syksyn aikaa, kun tuntuu etten voi saada tarpeekseni musiikista. En sen tekemisestä, en sen kuuntelemisesta, en mistään siitä. Tuntuu siltä, kuin sielussa ja mielessä ei mitään muuta olisikaan, vain musiikkia, siihen assosioituvia kuvia, vain ääniä, jotkut riitasointuisia ja synkkiä, jotkut kauniita ja harmonisia, ja jotkut pelkkää metallin kirskuntaa ja kilahduksia. Ne äänet ovat mielestäni ehkä kaikkein hienoimpia. Metalliset äänet, maalipöntöistä ruosteisiin portteihin, jätemetallin romuttajiin, kaikki sellaiset äänet, joissa asioita menee rikki, ne ovat mitä hienointa musiikkia. Eilen aloitimme erään hienon muusikon kanssa uuden projektin. Saimme nauhoitettua saman tien päältä puoli tuntia musiikkia, ja nyt työstämme sitä eteenpäin. Itselleni on kaikkein vaikeinta olla kärsivällinen. Joten mitä teen? Lisää musiikkia. En osaa tehdä muutakaan, en osaa olla muutenkaan päin. Toivon, ettei elämässäni tule ikinä sellaista aikaa, jolloin en voisi tehdä musiikkia. Pääasiassa siksi, etten tahdo edes ajatella, mitä minulle tapahtuisi, jos niin kävisi.



Tahdon jakaa tämän lyhytdokumentin Swansin rumpalista niiden kanssa, jotka eivät ole sitä nähneet, koska koen sen menevän melko pitkälle yksyhteen oman kokemukseni kanssa tästä aiheesta. Syy siihen, että teen kaikkea tätä, ei koskaan, hetkeäkään ole ollut minkäänlainen menestys muiden ihmisten silmissä, raha tai muukaan sellainen. En ole koskaan unelmoinut loppuunmyytyjen festarilavojen edessä kiljuvista faneista, bäkkäribileistä tai muustakaan. Minulle kyse on siitä asiasta, jolle ei suomeksi mielestäni ole riittävän hyvää termiä: self-preservation. Itsesuojelu on liian epätoivoinen ja aggressiivinen, säilyvyys kuulostaa menneessä roikkuvalta. Kyse on varotoimenpiteestä, jolla pidän itseni toimintakykyisenä ja elossa, valmiina sopeutumaan maailmaan ja antamaan kaikille mahdollisuuden, ilman että oma itseinhoni, vihani tai henkinen pahoinvointini kasvaisi tukahduttavaksi aalloksi paskaa, joka vyöryy ylitse ja peittää kaiken hyvän näköpiiristä.

Mieli pysyy virkeänä, kun käsillä on tekemistä. Tiedän tämän todeksi vain ja ainoastaan omalta kohdaltani. Kun saa olla mukana luomassa jotain sellaista, mitä ei hetki sitten ollut olemassa, voi tuntea olevansa osa jotakin isompaa. Jotain sellaista, joka yhdistää kaikkia ihmisiä, osa elämää. Ensimmäiset 14 vuotta elämästäni olin varma siitä, että tulen joskus tappamaan itseni, vaikka en uskaltanutkaan tehdä sitä. Se sai minut tuntemaan oloni vielä järjettömän paljon arvottomammaksi. Tunsin olevani yksin kaiken tämän kanssa, vaikka yritinkin puhua siitä kaikille. Se ei vain auttanut, koska he eivät ymmärtäneet sitä. Silloin tuntuu siltä, että on aivan yhtä tyhjän kanssa puhua. Voit elää koko elämäsi väärien ihmisten keskellä, sellaisten, joihin et koe juuri mitään yhteyttä, tai yhteiset kiinnostukset jäävät niin eri alueille, että tunnet tämän yhteyden jäävän vajaaksi. Olen monesti miettinyt, kuinka monet ihmiset joutuvat elämään todennäköisesti hieman lyhyemmät elämänsä sellaisissa ympäristöistä. Ei ole aivan sama, ketä sinulla on ympärilläsi. Kyse on oikeista ihmisistä, oikeasta ymmärryksestä, oikeasta välittämisestä. Molemminpuolisesta kunnioituksesta, rakkaudesta ja ymmärryksestä. Ilman musiikkia, en olisi löytänyt ketään näistä hienoista ihmisistä, jotka minulla on nytkin ympärilläni.

Yksi mielestäni tärkeimpiä ja huomionarvoisimpia asioita tuossa Thorinkin lyhytdokumentissa on juuri se, että hän ymmärtää olla kiitollinen siitä, mitä masennus on opettanut. Se, kuten mikään muukaan elämässä, ei ole ainoastaan hyvä tai paha asia. Se on iso ja helvetin vaikea asia. Mikä siinä mielestäni on pelottavinta on se, että se kuristaa järjen äänen ja peittää sen syytöksiin, pelkoihin ja itseinhoon, jotka sanovat, että olet taakka ja etteivät asiat tule paranemaan. Ne saavat koko loppuelämän näyttämään samalta, kuin huomisen, ja ne saavat huomisen näyttämään toivottomalta. Ja siinä tulee sen suurin vaara. Ne lyhentävät ihmisen näkökenttää, peittävät toivon, vaikka se olisikin muiden silmissä näköpiirissä. Ne väsyttävät. Ne murskaavat. Aika antaa kuitenkin aina lisää ymmärrystä, lisää näkemystä omaan tilanteeseen. Se ei ole lyhyt tai helppo prosessi. Se ei ole mikään taikatemppu. Se on hidasta ja raskasta työtä, pieniä askelia ja luisumista. Minulla musiikin, kirjojen ja kuvataiteen löytäminen auttoi, mutta ei se pahaa oloa mihinkään vienyt. Eräs ystäväni kysyi, olenko miettinyt, johtuuko paskat fiilikset kuuntelemastani musiikista. Vastasin, että paska fiilis oli olemassa jo ennen musiikkia, tämä auttaa minua ymmärtämään, etten ole koskaan ollut yksin sen kanssa. Ettei se ole mitenkään ainutlaatuista. Että muutkin ovat selvinneet siitä.

Selviäminenkin on vähän kiikkuva käsite. Se on aivan samoin jatkuvaa työtä. Se on sitä, että kirjoitan, piirrän, soitan, pidän itsestäni ja henkisestä hyvinvoinnistani huolta. Koko tämä kehittämäni tukijärjestelmä, joka toimii ainakin minulle, mutta ei välttämättä tee juuri mitään sinulle, on kuin jokin tarkkaan viritetty kone, jonka avulla olen pysynyt läjässä. Se on lisäksi tarjonnut minulle aitoja onnistumisen hetkiä, kokemuksia siitä, että en ole aina aivan paska siinä mitä teen, se on vienyt minut paikkoihin joita en osannut kuvitellakaan olevan olemassa ja tuonut elämääni ihmisiä, joiden mahtavuus on vain vaivoin pienen mieleni käsitettävissä. Se opettaa ymmärtämään, miten pienistä asioista kaikki on kiinni, ja myös sen, miten ahdistuksen ja masennuksen voi kääntää jonkinlaiseksi voimavaraksi. Mutta kokemukset horjumisesta ovat riittävän vaikuttavia pitämään katseen  tiukasti omissa jaloissa, koska kompastuminen on aina helpompaa, jos ei keskity siihen mitä on tekemässä. Jokainen päivä on, jos ei nyt taistelua, niin ainakin kovaa työtä.

Duunii, duunii, duunii, uunii.

Työaikojen pidentäminen ei tee mitään muuta, kuin huonontaa työn laatua. Se tarkoittaa vain sitä, että siellä työpaikalla neppaillaan puoli tuntia pitempään pyörittämässä peukaloita ja katsomassa kissavideoita.  Tiedän ainakin omista kokemuksistani, että parhaiten työpaikat toimivat ilman kyttäysmentaliteettia ja kellokorttien vahtimisia. Työntekijöiden jaksamisella ja yleisellä ilmapiirillä kun nyt vain sattuu olemaan suora suhde työn tuottavuuteen ja kannattavuuteen, mitä ei välttämättä osata päättävällä tasolla ajatella, kun kaikki mitetaan määrässä, eikä laadussa. Se sama on vaivannut etenkin kaikkea sosiaali- ja nuorisotyötä, kun pitää tilastoida kävijöitä ja kannattavuus määrätään niiden perusteella. Kuitenkin ihmisten kanssa puljatessa on vähän eri lähtökohdat koko työllä, kun jossain tehtaalla, missä voidaan sanoa, että täällä kasataan viisisataa leipäkoneen virtalähdettä päivässä. Yksi hankala ihminen voi olla merkittävämpi haitta tai hyöty yhteiskunnalle, kuin 500 kuuliaista kansalaista. Silloin määrällinen tarkkailu on paitsi hyödytöntä, myös työtä rampauttavaa.

Sanoisin, että työpäivät maksimissaan viisituntisiksi, palkat aböyt ennallaan niin työn laatu lähtee järjettömään nousuun suhteessa aikaan, raha lähtee kiertoon ja kaikki hymyilee. On aivan eri asia uskoa talouteen ja kulutukseenkin, kun ei tarvitse pitää kynsin ja hampain kiinni viimeisistä senteistään, vaan tietää, että kallista aikaansa on käyttänyt siihen niin, että on myös varaa tehdä jotain sillä ajalla, jota  jäisi näin käteenkin. Lisäksi saataisiin työllistettyä ihmisiä ja kehitettyä työtä kannattavammaksi. Tietysti koko suomalainen työkulttuuri joutuisi käymään läpi pienen kiirastulen, jotta se kykenisi mukautumaan uuteen maailmaan, mutta nähdäkseni sellainen on edessä joka tapauksessa. Maailma on kymmenessä vuodessa muuttunut niin paljon, että olisi aivan ääliömäistä kuvitella, että voisimme pärjätä vuosikymmeniä vanhoilla systeemeillä. Jos nyt kerran toteutetaan Asimovin näkemystä "tulevaisuudesta" robotisoimalla kaikki, niin otetaan sitten myös se puoli siitä, että työtä tehdään merkittävästi vähemmän. Opitaan ymmärtämään, että elämässä voi olla muutakin. Tässä mielessä jonkinlainen kansalaispalkka voisi olla aivan hyvä systeemi, pitämään jonkinlaisen elintason olemassa niille, jotka jäävät työttä, ilman sitä häpeää, joka suomalaisiinkin on tukijärjestelmien käytöllä ajettu. Voitaisiin tehdä sille sama, kuin "selfie"-termi teki peilin kautta otetuille posetuskuville. Käytännössä ne ovat silti peilin kautta otettuja posetuskuvia, mutta niillä on nyt nimi, jota postironiset trendihipsteritkin voivat käyttää menettämättä kasvojaan. Samoin kansalaispalkka kelpaisi keski-ikäisille jurottajille paremmin, kuin sossupummin leima.

Tietysti on aloja, jotka ovat poikkeuksia. Ei koko maailma voikaan toimia samalla tavalla, koska aina pitää kyetä soveltamaan alojen ja duunien mukaan. Mutta aika monet työt kyettäisiin vuorottamaan tehokkaammin, se olisi työllistävää ja kannattavaa toimintaa. Ainut tässä näkemäni keskeinen ongelma syntyisi tarpeesta repiä kaikesta kasvavaa voittoa. Tasaisen voiton, systeemin ylläpidon tällä kykenisi kyllä ylläpitämään, raha kiertäisi tehokkaasti ja nopeasti, mutta tämä maailma on pakkomielteinen kasvun, ja vielä suuren kasvun kanssa. Tästäkin oli Hesarissa kiinnostava kolumni, velka nähdään jotenkin suurena ja pelottavana hirviönä, vaikka se on täysin keskeinen rakennuspalikka kapitalistisessa markkinataloudessa. Toki omasta mielestäni on hieman huvittavaa, että maailma juoksee paikkaamassa sellaisia vajeita, joista päästäisiin nostamalla katseet paperista, katsoen vastaparia kysyvästi... "Dude...bail?" "bail". Ja siinä olisi ratkaistuna koko velkahelvetti koko maailmasta. Miksi näin ei tähdä? Siksi, että pieni runkkurinki kasan päältä menettäisi rahansa. No, enpä minä sille mitään voi joutumatta jonkinlaiseen edesvastuuseen, joten pyrin sitten vain laittamaan ihmiset ajattelemaan ainakin omia valintojaan ja tekojaan. When you're up to your neck in shit, all you can do is sing.

Kuolema Okumela Mekolau Kalumeo Melkaou Kalmoue Lekamuo

Törmäsin tänään tähän kolumniin, ja se oli mielestäni virkistävää luettavaa kaiken Hesarin hipsterihäpeämisen keskellä. Jonkinlaista kuolemanfilosofiaahan suuri osa tästä blogistakin on, joten on helppo sanoa, että tässä on tietysti oma lehmä jotenkin päin ojassa, mutta lohdullista on kai se, että niin on meillä kaikilla. Se sama oja hukuttaa jokaisen lehmän, tasapuolisesti ja yhtä oikeudenmukaisesti, vaikka lähtötavat ja ajankohdat eivät meidän kalentereihimme meinaisi täysin saumattomasti osuakaan. Tänäänkin puhuin eräiden ihmisten kanssa juuri siitä, miten kuolevien ihmisten kanssa viimeistä kertaa nähdessä monesti tietää sen olevan viimeinen kerta, vaikka sitä tietoa ei välttämättä tahdokaan itse sulattaa. Hyvästit tuntuvat vähän vaikeammilta, olo huomattavan paljon tavallista herkemmältä, mutta ajattelee sen vain olevan jotain huuhaata. Ja toisaalta totuuden nimissä toisen lähdön lähetessä tuntuu luultavasti jokaisen näkemisen jälkeen samalta, mutta se viimeinen kerta on kumminkin viimeinen kerta, se tekee itsestään merkittävän, koska se on viimeinen muisto, jossa kanssaihminen on aktiivisena toimijana. Passiivisessa roolissa nämä ihmiset voivat olla lopunikää. Siellä ne asuvat, antavat omaa viisauttaan ja näkemystään ja ymmärrystään, mutteivät tee enää mitään. Se on se heijastus, joka sinulla on mielessäsi, tajunnassasi, tästä ihmisestä, ajatus siitä, että "näin hänkin olisi halunnut tehtävän". Se ei ole käytännössä yhtään vähemmän todellinen, kuin miksi sen itsellesi teet. Nähdäkseni tällaiseen ajatukseen perustuu myös luonnonuskontojen ajatus esi-isistä ja suvun kuolleiden henkioppaista.

Kun keskustelee ihmisten kanssa siitä, mitä he ajattelevat kuoleman jälkeen tapahtuvan, voi saada todella yllättäviä vastauksia. Myös siihen, miten itse ajattelee asiasta. Ainakin itselleni kuolema on sellainen asia, että vaikka jaksaisin vääntää jehovan tai jonkun muun kiihkolla ja kirjaimellisesti uskontoonsa suhtautuvan ihmisen kanssa evoluutiosta ja apinoista, kuoleman kohdalla en kyseenalaista kenenkään näkemystä. Tai siis voin toki kyseenalaistaa, mutta en yritäkkään tehdä siitä minkäänlaista debattia, vaan keskustelun. Siitä keskustellessa oppii itsestään sen, miten yllättävän "okei" eri näkemykset voivat olla, ja siitä syöstä suosittelisin sitä myös vahvasti kaikille kuolevaisille, jotta he oppisivat ymmärtämään sen, että eriäviä mielipiteitäkin voi olla sovussa. Yllättävän monet ihmiset uskovat sielunvaellukseen. Itse en oikein tiedä, mitä siitä ajatella, vaikka minusta on hienoa, että nämä, kokemukseni ja ymmärrykseni mukaan järkevät ja täyspäiset ihmiset, niin ajattelevat. Minä en usko, että minulla olisi sielua. En usko, että kuoleman jälkeen mikään ei-fyysinen olemus tai osa minusta siirtyisi yhtään mihinkään. Ruumiini kiertää enemmän, kuin sieluni, se hajoaa ja jakaantuu kaikkiin eläviin olentoihin, ruokkii niitä ja luontoa ja kasvattaa ehkä joskus jotain vähän kauniimpaa, kuin meikäläisen naama. Se ajatus ei minua ahdista. Minua ahdistaa se, että tajuntani sammuu, liekki vaan nitistetään sammuksiin, ja se on sitten siinä. Jälleen kerran, en voi tietää, mutta epäilen ja uskon näin. Se on mielestäni järkevin, yksinkertaisin ja loogisin selitys. Toki myös pelottavin, mutta siinä se elämän hieno, resonanssintäyteinen riitasointu onkin. Ja juuri se ajaa minut tekemään sellaisia määriä musiikkia, kuvia ja tekstiä, etten itsekään pitäisi tätä täysjärkisten tahtina. Se on vain ainut, jolla pysyn kasassa.

Tämän piti olla viikko, jolloin en duunaile musiikkia juuri lainkaan. Tein kuitenkin melkein 40 minuutin levyn, kävin tänä iltana Kahvillan jameissa soittelemassa parin tunnin verran, ja huomennakin on tiedossa yksi musiikkiprojekti, että hyvinpä taas piti kutinsa tämä tällainen "lupaus". No, eiköhän se tästä taas pariksi viikoksi asetu, syksy on aina vähän tällaista aikaa. Olisi niin kova hinku päästä soittamaan grindcorea, mutta kun sattuneesta syystä on vähän eristyksissä bändistään, pitää keksiä levottomille käsille jotain vähän masturbaatiota fiksumpaa tekemistä..

Norman Bates Blues Band - Unable To Cope With The Modern Society

Tässä on meikäläisen parin viimepäivän projekti, lo-fi melua, kitarankiertoa ja äänissä kellumista. Tällä kertaa laitoin sille hinnaksi kaksi euroa, ihan vain tehdäkseni sille jonkinlaisen eron kaikkeen muuhun tekemääni. Olisihan se siistiä, jos joskus saisi vaikka kokonaisen bändin tästä, mutta olen myös varautunut duunailemaan sitä yksinäni. Seuraavakin levy on jo mielessä. Kun tämä nyt on ylipäätään tätä itsekseen kiertämistä ja kokeilua ja kikkailua, seuraavan duunailen mahdollisimman paljon tietokoneella. Ja samalla opettelen käyttämään fruity loopsia sillä tavalla, että pystyn sanomaan tajuavani siitä jotain.

Tätä oli melko hauska nauhoittaa, kun soitin tuolla tyhjässä huoneessa, ei tarvinnut kaikuja juuri lisäillä, kun niitä oli jo huoneessa riittävästi. Tämä on jonkinlainen sielunpuhdisteluprojetki, monellakin tapaa. Elämässäni on paljon sosiaalista kanssakäymistä tällä hetkellä, ehkä tämä on jonkinlainen huuto hengitystilasta, jotain mitä voi tehdä yksin, ilman ihmisiä, ilman mitään ylimääräistä. Sellaisiakin projekteja täytyy olla olemassa, ja vaikka kaikki tuo omakin musiikki on sellaista tietenkin ollut, se ei varsinaisesti pura sitä jännitettä, joka syntyy ihmisten kanssa ollessa. Tuntuu, että ilma välissä jää täyteen sanoja, joita ei sanota. Siksi on välillä hyvä tehdä jotain tällaista. Sampleja olisin ehkä tahtonut ja voinut laittaa sinne enemmänkin sekaan, mutta päädyin kuitenkin siihen, että ne ovat tehokkaampia, kun niitä on vähemmän. Molemmat ovat samasta elokuvasta. Nyt menen vaikka syömään jotain, tai jotain. Kärsivällisyys on hyve, tämänkin läjän kohdalla.

Hyvä päivä. Kerkeää puuhailla kaikenlaista vielä tästä eteenpäinkin. Gut.

Tämä päivä tuntuu melko onnistuneelta. Tein nimittäin elämäni ensimmäisen ruskean kastikkeen, vaikka parempi puolisko olikin aluksi kovasti sitä vastaan, kun tuli mieleen lähinnä yläasteen ripulikastikkeet. Sanoin, että se on aivan eri asia, kun meikä tekee ruokaa. Mikä taas osoitti, että ruoanlaitto on heilahtanut meikälle hattuun nopeammin ja tehokkaammin, kuin mitkään musiikkihommat ikinä. No, tuli siitä lopulta sitten kumminkin niin hyvää, että tuli kehuja. Pää meinasi räjähtää sitä syödessä, nytkin tekisi mieli mennä nuolemaan ne loput vaikka kylmänä, mutta on se syötävä jotain huomennakin, eli no can do. Täytyy vain muistella sitä siihen asti, että huomenna tulee töistä ja saa syödä. Tai voisihan sitä ehkä evääksikin ottaa, mutta sitten ei taas jää kotiin mitään syötävää. Elämä on valintoja, eivätkä ne aina onneksi ole elämän ja kuoleman väliltä. Mistä tulikin mieleen, että eilen katselin Nestlén vesikikkailuista kertovan dokumentin Bottled Life, josta lähinnä heräsi se ajatus, että miksei kukaan ole ampunut sitä pääjeppeä, ihan vain protestina? Aivan sama, vaikka valitsisivat uuden, kyllä sitä seuraavaa vähän pelottaisi, kun edeltäjä olisi joutunut vastuuseen kaikista tekemisistään. Se ainakin kannustaisi yhteisvastuullisempaan toimintaan maailmanlaajuisesti. Mutta eihän se nyt tietysti ole mitenkään humaania toimintaa. Paitsi, jos on utilitaristi. The needs of the many outweigh the needs of the few.

Sen lisäksi, että olin helvetin awesome keittiössä, olin helvetin awesome myös makuuhuoneessa. Nimittäin tuossa tyhjennetyssä makuuhuoneessa, joka on naapureiden vastaisella seinällä. Nauhoittelin puolituntisen levyn dronea ja siellä sitten ölisin kaikuvassa huoneessa jotain yhtä Bb -nuottia kymmenen minuuttia. Huomenna pitää vielä vähän jatkaa nauhoittelua. Kun nyt toimitaan kerrostalossa, niin työkaluna on sellainen pieni 9 voltin patterilla toimiva Fenderin Mini Twin-vahvistin, mutta ennen kuin nauratte itsenne tärviölle, saanen sanoa, että myös tämä on nauhoitettu sillä. Tuossa on ongelmana vaan se, että en muistanut enää himaan tullessa kaikki riffejä, joita soitin Vilin kanssa treeniksellä, ja se on yhtä räpellystä, mutta oli siinä kai joku epämääräinen "pointti." Mutta selkeästi oli jonkinlaista alitajunnan johdatusta, että nostin tuon esille, koska nyt ainakin tiedän, millä nimellä tuon dronehomman toteutan. Olen miettinyt sitä enemmän tai vähemmän kokopäivän, mutta tuo on aivan hyvä. Norman Bates Blues Band.

Nyt tässä kuulostelen Solstafirin uutta levyä, ja tämähän toimii helvetin hyvin. Hitaampaa ja rauhallisempaa menoa, tuntuu, että tämä on vähän niinkuin kääntämässä päikseen Sigur Rosin kanssa, jonka edellinen levy tuntui vähän meluisammalta ja ainakin energisemmältä. Eikä siinä ainakaan minun mielestäni mitään vikaa ole. Svartir Sandar on melko täydellinen levy, mutta tämä tuntuu kyllä jo yhdellä kuuntelulla aivan yhtä hyvältä. Enemmän utua ja melankoliaa, vähemmän rokkia, ainakin pintapuolisesti.  Pitää nyt antaa tämänkin elää ja hengittää. Ehkä sitä kaiken levyjen myymisen seassa voisi sen verran antaa itselleen liekaa, että käy tämän ostamassa sitten, kun kaupasta löytyy. Ja ehkä ihan vähän Howlin' Wolfia vinyylillä..

Päässä kiertää ja vinkuu. Sielussa resonoi.

Kyllä se vaan on niin, että pienen tauon jälkeen Neurosis saa kaiken taas näyttämään jotenkin isommalta, raskaammalta ja kauniimmalta. Kuuntelin Honor Found in Decayta duunimatkoilla ja trippailin muistojeni Walesissa, luonto tuntui tukevan tätä taas oikein hyvin, kun kaikkialla oli sateista ja vihreää. Pihlajan oranssit marjat loistavat psykedeelisen kirkkaina harmaita runkoja vasten ja kaikki tuntuu olevan vielä ihan siistiä. Tämä vaihe on mielestäni vielä kaunis, ennenkuin kaikki muuttuu vain kellertävän harmaaksi mössöksi, jota kestää sitten kevääseen asti. Se on rasittavaa, mutta kylläpä siihenkin aina oikea musiikki jostain löytyy. Nyt soi Fuck The Factsin tyyppien Merdarahta. Luultavasti siksi, että juuri nyt olisi helvetin kovat halut päästä itse nauhoittelemaan jotain vastaavaa, ja sitä sitten kuuntelee mielellään muiden kampetta jonain vertaistukena, kun ei vielä pääse. Sitä paitsi meikä on aina tykännyt Toponin noisehommista kanssa. Vähän tiedustelen, josko pääsisin jonnekin treenikselle tästä joskus nauhoittelemaan itsekseni jotain, niin saisi vähän treenailla taas miksailua ja huutamista ja muuta sellaista. Pitäisi vaan löytää paikka, jossa olisi mikkejä, mahdollisuus nauhoittaa yöllä ja kitara- ja bassoromuja lainaksi. Ei kauhean helppoa, etenkään ventovieraiden kautta, mutta voisi tässä ehkä ainakin yksi tai kaksi mahdollisuutta olla.  Suap nähdä. Yksinään nämä hommat on kuitenkin luultavasti taas tehtävä, vaikka itselle helpointa olisikin soittaa jonkun muun kanssa. Mutta on sitä tullut yksinäänkin soiteltua niin paljon, että osaan soittaa myös itseni kanssa.

Eiköhän tämäkin viikko tästä taas pyörähdä käyntiin, vaikka aamusta tuntuikin siltä, että sade laskee motivaatiota melko reippaasti. Asiat lähtevät tavallisesti kuitenkin pyörimään ihan omalla painollaan, kun vaan tuuppaa ne ensin alamäkeen. Tuntuu, että lukeminen nappaa nyt vähemmän, soitto enemmän, mutta tuossa olisi vielä pari Beckettiä kesken, ne ajattelin kyllä lukea vielä ennen lainojen umpeutumista joskus kuun lopussa. Lukeminenkin vain on vähän kausittaista hommaa, sitten se into loppuu seinään ja sitä saa miettiä, mikä se seuraava kiinnostava asia oikein on. Sitten pitää taas kokeilla vähän kaikkea ja yrittää hahmottaa sitä, mihin suuntaan se mielenkiinto malttaa asettua. Joskus käy niinkin, että se ylimääräinen energia jää vaan pyörimään käsiin ja kuumenee ja kuumenee ja meinaa räjähtää silmille. Niin käy yleensä syksyisin, mutta jo pelkästään sen tiedostaminenkin auttaa paljon, kun osaa suhtautua omaan olemiseensa vähän kevyemmin ja helpommin. Etenkin syksyisin itsellä vaan tulee aina se helvetin kova kipinä nimenomaan grindin tekemiseen, ja sitten kun on suvantovaihetta ja saa pyöritellä peukaloita, niin rupeaa ahdistamaan vähän enemmän. Siksi koitan nyt saada jonkun paikan, mihin purkaa nuo jyräily/kitarankiertopatoutumani, etten ole vain ärsyttävä vatipää seuraavaa kahta kuukautta. Tässä tarvitaan nyt vähän toisenlaista minää vielä hetken aikaa..

Turku takana.

Nyt olen vihdoin ja viimein kotona. Olipa aivan helvetin hyvä ja mukava reissu kaikin puolin. Eilen lähdettiin joskus kahdentoista-yhden korvilla ajelemaan kohti Turkua, ja kun Terolla nyt ei tuon välin ajamiseen älyttömästi mene aikaa, niin oltiin hyvin ennalta sovittuun kolmeen mennessä jollakin epämääräisellä hiekkakentällä, jossa oli teltta, paku ja läjä punkkareita. Tämä keikka meni ehkä enemmän treeneistä, soitettiin melko lyhyt setti vähän kaiken näköistä myllytystä, mutta siinä oli sellaista selkeää alkukankeutta, joka tulee kun ei kuukauteen ole yhtään keikkaa. Mutta kai sekin meni ihan keskinkertaisesti edes. Ei paskasti vaan keskinkertaisesti. Tämä tuntui ihan hyvältä valmistautumiselta iltaa varten, vaikka purinkin kieleen aika kovaa ja veri maistui suussa melko pitkään sen jälkeen. Tuli myös jokin epämääräinen ja merkillinen oksettava närästys (närästää niin harvoin, etten varsinaisesti tiedä mitä se on..), mutta sekin lähti ajan kanssa.

Mentiin tuon kohelluksen jälkeen sitten hetkeksi Roopelle, Kaaprolle ja Jonnalle tilavaan ja mukavaan kolmioon istuskelemaan ja odottelemaan, että saadaan mennä Klubille roudailemaan. Sekin hetki tuli, ja sitten se oli perus duunarin arkea: röökitaukoa röökitauon perään. Backlinen roudaamisessa ei mennyt kolmen bändin voimin kauhean kauaa, mutta rumpuräkki on niin saatanan keksintö, että sitä saivat ähertää kasaan sitten vähän pitemmän aikaa. Saatiin sekin kuitenkin läjään. Ongelmana siinä oli vain se, etteivät puomit tuntuneet pysyvän ylhäällä ja pellit kaatuilivat melko usein kaiken muun päälle. Mutta ei voinut minkhän. Sitten se oli taas odottelua. Sain SFD:n Roopen ja Villen ostamasta pitafalafelista jämät ja päätin, että illan missio oli keikan jälkeen maistaa noita falafelejä, joista olin kuullut niin paljon hyvää, ja joiden kieltä kutittelevasta taivaallisesta trumpettiaariasta sain maistaa lyhyen intron verran. Ensimmäisenä bändinä oli Better Not Born, jonka kanssa soitettiin myös Lepakkomiehessä kesän alussa. Nyt kerkesin keskittyä tuohon enemmän, ja se oli kyllä aivan helvetin kova, jostain sattuneesta jännästä syystä nuo korkeammat huudot ja mureammat kitarat vaan toimii itselle. Mutta ei sekään ole mikään itsestäänselvyys, on sitä niin paljon soittanut paskojen ja keskinkertaistenkin bändien kanssa, että sitä kyllä oppii pikkuhiljaa tajuamaan, missä ollaan oikeilla jäljillä (niinkuin minun henkilökohtaisesta mielestäni ((IMPO)) ). Toisena oli The Reality Show, joka oli myös ajoittain hyvän kuuloista murjomista, välistä en oikein saanut siitä otetta, ja vähän piti jo alkaa keskittyä omaankin keikkaan. Etenkin laulajan soundi oli kyllä aivan helvetin kova.

Oma keikka aloitettiin taas missiolla "otetaas nyt aikataulut kiinni". Oltiin melkein neljäkymmentä minuuttia myöhässä siis. No, meidän ja Spawn From Deceitin jälkeen oltiin jo sitten muutama minuutti edellä. Aloitettiin heti, kun oltiin saatu romut läjään. Oltiin puhuttu, että aloitetaan Cleansella, mutta Vili alkaa ihan pokkana soittaa Ocean of Shittiä, niinkuin päivälläkin. Eihän siinä minkään, yhden kierron jälkeen oltiin Eetunkin kanssa taas perillä siitä mitä ollaan tekemässä. Cunt basic. Suureksi yllätykseksi siellä oli ihmisiä, jotka tuntuivat jopa ihan pitävän siitä, mitä siellä lavalla tapahtui. Jos olit paikalla, kiitos siitä. Tuo keikka oli nimittäin helvetin hyvä ja mukava. Seuraavan kerran soitellaan 17.9 Varjobaarissa, ja siihen 18.-20.9 olisi kiva saada pari muutakin keikkaa, joten jos joku sattuu järkkäämään jotain, niin tullaan mielellämme, kun ollaan jo kerta liikenteessä muutenkin.

Meidän jälkeen soitti sitten Spawn From Deceit, joka soitteli heti ensimmäisenä tuon uuden seiskansa läpi. Se oli niin helvetin kova, että melkein tuli tippa linssiin. Se oli kuin Convergea, jolta olisi loppunut masennuslääkkeet kesken ja se olisi törmännyt Neurosikseen, joka olisi antanut sille turpaan. Tuo oli niin kova keikka, että sitä tunsi ihan suosiolla ja ilolla "hävinneensä". Tämän vuoden aikana näkemistäni keikoista viiden kovimman joukossa helposti, eikä tässä äkkiseltään osaisi edes erotella sitä viiden kärkeä kauhean selkeästi. Koko loppuillan päässäni pyöri loopilla kaikki kohdat, joissa Kaapro soitti kitaraa vitun siististi, eli siis koko keikka. Tänään olen kotiin päästyä kuunnellut tuon seiskan jo neljästi tai viidesti läpi.

Inferia lopetteli illan, oma mieleni oli jo melko vahvasti tulevissa falafeleissa, mutta kuulostelin, että kyllä ne pojat siellä soittavat ihan yhtä hyvin, kuin aina ennenkin. Etenkin Politits erottuu noista biiseistä helvetin hyvin edukseen, ja Sixtynine Postitionista tulee lämmin fiilis, kun Vili aina keikoilla sai huudella sitä jo pari vuotta ennen kuin liittyi Inferiaankaan, ja nyt sitten saa huudella sitä ihan luvan kanssa lavalta. Aina kun saan kuunnella sen jätkän kitaransoittoa, olen jollain nostalgiatripillä Ohtosen autotallissa ensimmäisissä bänditreeneissä Vilin kanssa. Love at first sight. Keikkojen jälkeen purettiin ja roudattiin backline ehkä viidessä minuutissa, sitten katsottiin omat kamat autoon ja lähdettiin hakemaan ruokaa!

Sitten taivas tuli niskaamme voimallisena rytinänä. Juuri Teron jälkeen, ennen Roopea ja minua, falafelit loppuivat. Se sattui meihin niin kovasti, etten edes varoittanut jälkeemme tulleita tästä, että he säästyisivät tältä samalta tuhoisalta iskulta psyykeeseen. Tero antoi omansa Roopelle, minä tyydyin kanarullapötkylään, kaikki saivat jotain syötävää ja lähdettiin takaisin tilavaan ja mukavaan kolmioon viihtymään. Syötiin ja alkoi kaikilla lamput pikkuhiljaa sammua. Olin taas unissani pitänyt jonkinlaisen kuristumisdronekeikan (en ole koskaan kuullut niitä ääniä, kun olen katsellut unia, mutta aikomuksenani on joskus duunailla joku levy meikän yöllisistä korinoista ja ölinöistä), ja rehellisyyden nimissä olokin oli sen mukainen. Lähdin SFD-autolla, kun se oli kuitenkin tulossa Tampereen läpi, kun taas CTF-auto oli menossa Lahteen. Jännästi samaan kebab-paikkaan ei ollut yön aikana tullut uutta ruokatoimitusta ja jäätiin taas ilman falafeleja. Kebab aurajuustovalkosipuliperunoilla oli tosin aika hyvä sekin. Matkalla millekään huoltoasemalle ei meinannut kelvata käteinen, joten jänskättiin loppuuko bensa kesken. Ei loppunut, yhteen kelpasi vielä ihan raha. On niin paljon vaikeampi pyöritellä käteisiä sveitsiläisille pankkitileille, ettei se maksutapa kiinnosta enää ketään. Pääsin kotiin ja keitin tässä muutaman kupin kahvia, kuuntelin parit lätyt ja aloin kirjoittaa tätä. Seuraavana operaationa on kitaran puhdistus vanhoista paskoista ja joskus sitten ehkä voi sotkea sen uudestaa. Jos joku ei tiennyt, niin kookosrasvalla saa aika hyvin pois kaikki tarrajäljet kitaran lakkapinnasta. Nyt alkaa jonkinlainen paluu todellisuuteen.

Sledgehogin levy ja viikonlopun keikat.

Tässäpä on Sledgehogin ensimmäinen levy Burning Down, jonka voi streamata kokonaan tai ladata eurolla. Kansi ei ole sama, joka tulee jossain välissä olemaan CD-versiossa, vaan eilen hätäisesti duunattu. Onhan tuo meininki kaikin puolin perusasioiden äärellä, mutta en minä tässäkään bändissä olisi näin kauaa viihtynyt, jos ei siinä olisi jotain sellaista, mikä itselle toimii. Jokin epämääräinen Iron Maidenin ja Black Flagin risteytymäfiilis, vaikka en Iron Maidenista itsestään ole koskaan lämmennyt. Tämä on ehkä vähän enemmän sitä, mitä toisaalta tahdoin Mustaan Ristiin tuoda laulujen kanssa, mutta siinä se ei vain toiminut yhtään, koska se alkoi kuulostaa suomeksi vedettynä heti Klamydialta. Itseasiassa mietin aluksi, että tässäkin olisi voinut koittaa suomea, mutta kuulin jonkun toisen laulajan kanssa tehdyn demon Empty Smilesista onneksi ennen ensimmäisiä treenejä ja tajusin, että Klamydiaksihan se sitten menisikin. Se johtuu aivan tasan suomen kielen rytmisistä ominaisuuksista, englannissa on enemmän lyhyitä sanoja, joita voi tykitellä takapotkuille ja muuta, sen sovittaminen on paljon helpompaa. Suomi taas toimii grindcoressa siinä mielessä paremmin, että se kama on niin paljon nopeampaa. Välineet tehtävän mukaan, siis.

Kuten ehkä huomaa, tälläkin levyllä on paljon palamista. Se on vain niin täydellinen analogia kaikelle sille, mitä luominen minulle on, se on aina vanhan polttamista ja jonkin uuden asian kasvamista tuhkasta. Siinä poltetaan paskoja fiiliksiä, aggressioita, ei-toivottuja osia itsestä, kaikkea sitä ylimääräistä energiaa, jonka voisi toki laittaa myös yhteiskunnan romuttamiseen, jos ei pääasiassa työskentelisi sillä alalla, josta sitä rahaa otetaan aina ensimmäisenä pois. Eli siinäkin ampuisi vain itseään jalkaan, lopulta.

Tänään tuossa vähän päivästä soitellessani tuli sellainen fiilis, että nyt pitäisi päästä soittamaan jotakin ihan bändikämppävolyymilla, jotain noita omia vänkyräsointuja täysillä bassokaapin läpi, niin että koko elimistö resonoi sen ääniseinän kanssa, niin että tuntee päässä ja sielussa sen riitasoinnun voiman, se on vain jotain niin helvetin hienoa. Tekisi melkein mieli ottaa nauhoitusromut mukaan sitä varten, jos vaikka Cut To Fitin treenien jälkeen tahtoisi jäädä jätkät vähän avittamaan niissä hommissa, mutta tiedän, etteivät ne kuitenkaan malta, niin ei varmaan maksa vaivaa roudailla särkyvää romua ja mikkiläjää repussa koko viikonloppua. Huomisesta ei ole vielä selvinnyt juuri muuta, kuin että saadaan lainata kamoja ja kolmelta pitää olla Turussa, joten turkulaiset, tarkkailkaa huomenna puistojanne. Siellä saattaa olla mesoavia krustihippejä. Ja illalla niitä on ainakin Klubilla. Jänskättää jo vähän.

Huomenna laitetaan taas reissukengät jalkaan.

Viikonloppu onkin vähän kiireisempi, kuin mitä alunperin vaikutti. Huomenna lähden iltapäivästä Lahteen, jossa toivottavasti saadaan treenattua viidettä kertaa tänä vuonna. Tai siis neljättä kertaa ihan koko bändillä, mutta kuitenkin. Lauantaina pitänee sitten lähteä Teron matkassa Turkuun, jossa soitetaan kaksi keikkaa. Toinen on päivällä jossain aggregaattibileissä jossain puistossa, en vielä tiedä itsekään, että missä, ja toinen on illasta sitten Klubilla. Sinne kannattaa tulla pällistelemään, siellä on myös Spawn From Deceit, Better Not Born, Reality Show ja Inferia, liput maksaa vaan vitosen ja ovet aukeaa ysiltä. Tämä siis kaikille turkulaisille, joilla ei ole lauantaille suunnitelmaa, nyt on.

Huomenna laitetaan nettiin myös Sledgehogin ensimmäinen levy, laitan siihen linkin, kun vaan saan itsekin jostain sellaisen. Nyt olen kuitenkin melko tyytyväinen soundiin ja vähän kaikkeen, siinä on ihan hyvä meininki perusrokkitouhuiksi. Itsellä vaan on aina katse tulevissa hommissa, ja seuraavana mielessä siintäisi Cut To Fitin seuraava levy. Puolet siitä pitäisi vielä duunailla. Niin joo, ja pitää poltella noita demoja matkaan keikkaa varten, kun ei kerta ole mitään myytävää ja bensa ei ole ilmaista.

Nyt on vähän vaikea kirjoittaa, kun hoitokoira on sylissä ukkosta piilossa ja tämän mötkön kanssa kikkailu on vähän epäkäytännöllistä, joten tämän päivän epistola on jotakuinkin tässä. Huomenna alkaa taas äksönit, tänä iltana pidetään sadetta ja paistellaan pekonimunakasta himassa. Siistiä.

Ahdistuksesta ja avusta.

Jaa, että Robin Williams vielä ilmeisesti hirttikin itsensä...Hmm. Ei pidä luulla, että yksin tämä julkkiskuolema olisi laittanut tämän suuren heijastelumyllyni käyntiin taasen, vaikka ei pidä myöskään kieltää sen vaikutusta. Tämä on vähintäänkin joka syksyinen prosessi, joka alkaa näinkin aikaisin ja ei oikeastaan koskaan lopukaan, se vain tekee välillä vähän tilaa joillekin muillekin asioille. Lisäksi kävin eilen taas juttelemassa lääkärissä, koko aika meni enemmän tai vähemmän nimenomaan tämän kuolevaisuuden pohtimiseen, joten se purkautuu nyt sitten vähän kerrallaan tässä parin seuraavan päivän aikana, mitä enemmän saan näitä asioita taas selvitettyä omassa päässäni. Ja vaikka en saisikaan. Ei siitä ole mitään suurempaa toivoa mistään välirauhasta, kun on pyöritellyt samaa asiaa ensimmäisistä tietoisista ajatuksistaan näihin päiviin asti, ja tiedän, että tulen pyörittämään näitä asioita kuoleman hetkeen asti. Se on mielestäni myös ihan tervettä, ettei jämähdä johonkin tiettyyn status quoon, rakenna elämäänsä sen varaan ja sitten koe kriisiä, kun se mureneekin ympäriltä. Aina voi tapahtua mitä tahansa.

Aion nyt olla melko avoin, mikä ei varmaan yllätä ketään, mutta lähinnä siksi, että saisi vähän paremman kuvan siitä, mikä tässä kaikessa tätä showta pyörittää. Synnyin keskosena ja vietin jonkin aikaa keskoskaapissa. En usko, että tämä elämän ensimmäinen mahdollisuus kuolla näin aikaisessa vaiheessa olisi kuitenkaan välttämättä laukaissut mitään suurempaa reaktiota, koska eihän sitä nyt kuitenkaan ole tuossa vaiheessa elämäänsä vielä ihan kauhean paljon muuta, kuin paskantava ja huutava kimppu hermoja. Ensimmäisistä muistoistani asti kuolema pelotti minua. Koitin ymmärtää sitä, mutta se konsepti ei mahtunut päähäni oikein mitenkään päin, se oli sama kuin olisi koittanut ymmärtää ääretöntä (mitä myös yritin, koska kaikkien jauhama "ikuinen" kärsimys tai autuus tuntui käsitteenä vähän hassulta. Kaikkeen tottuu.) Sain paniikkikohtauksia, jotka pienenä lapsena ovat jo itsessään aika ravistavia ja säikäyttäviä kokemuksia. Ne kestivät pitkiäkin pätkiä. Suhteeni äitiin on aina ollut hyvä, äitini sylissä pystyin itkemään tuota ahdistusta lapsena, eikä tämä siis suoranaisesti ole myöskään mitään projisoitua hylätyksi tulemista. Kuusi vuotiaana minulta oli jossain yhteydessä kirjattu ylös "itsetuhoisia ajatuksia", vaikka epäilen näiden olevan todella väärinymmärrettyjä. Juttelin erityisopettajalle, jota muistelen lämmöllä vieläkin, koska tässä oli ensimmäinen tilanteeseeni ulkopuolinen ihminen, joka kuunteli.

Paniikkikohtauksista kärsin enemmän tai vähemmän siihen asti, että muutin yhdeksännen luokan jälkeen pois kotoa. Eivätkä ne siihenkään loppuneet, mutta sitten jokin muuttui: elämääni tuli musiikki, piirtäminen, ja kirjoittaminen. Kaikki nämä kanavat, joihin purkaa sitä ahdistuksen valtamerta, joka tuntui vyöryvän ylitse koko ajan ja joka päivä, etenkin illalla, kun sammutin valot ja makasin sängyssäni miettien, montako iltaa saan vielä sammutella valoja ja miettiä tätä? Josko huomenna jäänkin auton alle tai joku vain puukottaa minut kadulle, kun en itsepäisyyttäni suostu antamaan viimeistä vitosta? Tähän asti olin "pelännyt" kuolemaa. Se oli puhdasta, pitelemätöntä kauhua, äärimmäistä paniikkia sen suhteen, etten voi tehdä mitään: olen elossa, joten minun täytyy kuolla. Ei ole mitään vaihtoehtoa, jossa voisin vain jatkaa elämistä, hengittämistä, näkemistä ja kuulemista, sen täytyy loppua. Vaikka tämä ajatus ei ole hävinnyt mihinkään, se on nyt hallinnassa. Se saa kanavoitua ulos näiden kömpelöiden sormien läpi, se saa tulla ulos suustani ja ajatuksistani avoimena keskusteluna, se saa olla avointa ja esillä, vaikka se on monille tabu. Ja juuri siksi sen nimenomaan täytyy olla avointa ja esillä. Että ne ihmiset, jotka kokevat mitään samanlaista, eivät joudu luulemaan sen olevan vain heidän ongelmansa. Kyse ei ole kuoleman pelkäämisestä. En minä ole koskaan pelännyt kuolintapaa, kipua tai mitään sellaista, se on ahdistusta sen edessä, että minun täytyy kuolla. Koska rehellisesti tämä elämä on mielestäni niin järjettömän hienoa, etten tahtoisi antaa sitä pois. Miksi se sitten on niin hienoa? Juuri siksi, että se on vahinko, sattuma, säkää, että vanhempani ovat saaneet juuri minut. ELI, siksi että minun täytyy kuolla. Ymmärrättekö ehkä tämän tuntemuksen hieman monimutkaisen luonteen? Se, mikä tekee elämästäni välillä helvettiä, tekee siitä aivan yhtälailla sen paratiisin, jossa kitarat soivat ja kynät piirtävät.Se sama asia on yhtälailla hyvä, kuin pahakin, ihan päivästä ja sen hetkisestä näkökulmasta riippuen.

Olen elämäni aikana puhunut tästä äärettömän monille ihmisille. Ystävilleni, tuntemattomille, papeille, opettajille, perheterapeuteille, depressiohoitajille, psykiatrille, terveydenhoitajille, koulukuraattoreille, ja ties vielä mille noitatohtoreille. Osaltaan se on ollut myös nuorisotyötä ja muuta varten enemmänkin kuin hyväksi: siinä testaa kaikenlaisia systeemeitä, tukiverkkoja ja byrokratian portaita itse, käytännön tasolla, ja näkee miten ne toimivat, jotta tietää millainen se prosessi on, kun joskus on jotakuta siihen auttamassa. Se on mielestäni ensiarvoisen tärkeää tietoa, jota ei vain välttämättä saa, ellei sitä joudu käymään läpi. Lisäksi on nähdäkseni jo oman hyvinvoinnin kannalta tärkeää, että jos on henkisesti kuluttavassa työssä, pitää huolta omasta päästään. Se on vastuullinen tapa tehdä töitä, koska muuten alkaa purkaa joitakin tiettyjä asioita vääriin ihmisiin väärissä paikoissa. Keskeinen pointti on siis se, ettei avun hakeminen ja vastaanottaminen ole koskaan väärin, eikä se tee ihmisestä heikompaa, vaan monessa tilanteessa jopa pätevämmän. Tässä maassa vain ylläpidetään monesti vahvoja tabuja ja aitoja, jotka estävät avun saamisen riittävän ajoissa.

Puhuminen auttaa aina. Sen tarkoituskaan ei pääasiallisesti ole, että joku toinen ratkaisee sinun ongelmasi, vaan se, että kun joudut artikuloimaan ajatuksesi jollekin, joka ei ole sinun pääsi sisällä, tulet selkeyttäneeksi monia isoja ongelmia, purat niitä pienempiin osiin ja pystyt tarkastelemaan niitä vähän itsesi ulkopuolelta. Kuulet omat ajatuksesi konkreettisina sanoina ja tajuat niiden todellisen merkityksen saadessasi ne ulos. Kirjoittaminen toimii samalla tavalla. En minä ihan lämpimikseni ole tätä 1600 viestin monologia tässä vetänyt.  Se on aivan samanlainen, jatkuva prosessi, yksi tukijärjestelmä muiden joukossa. Samoin kuin nuo muutkin itseilmaisun välineet. Tärkeintä on löytää itselleen sellaisia välineitä, jotka opettavat tuntemaan itsensä ja tekemään oman mielen prosesseja tietoisemmiksi, jotta pystyy määrittelemään omaa toimintakykyään tarkemmin. Niillä olen itsekin saanut tuntien mittaiset paniikkikohtaukset supistumaan muutamien sekuntien välähdyksiksi. Ei se ole missään vaiheessa helppoa ollut, eikä mikään anna lupausta siitä, että elämä olisi taspainoista puun alla lotus-asennossa pönötystä tästä eteenpäinkään, mutta se antaa edes jotain kättä pitempää huonoja hetkiä vastaan.

Itsetuhon välineet.

Juuri toissailtana katselin Robin Williamsin loistavaa stand-up pätkää Weapons of Self-Destruction. Se sai minut melko mietteliääksi, jonka seurauksena aloin eilen kirjoittaa 62-vuotiaan miehen itsemurhaviestiä jonain novellina tai tynkäromaanina, minälie, ja tänä aamuna sitten vastassa oli uutinen Robin Williamsin kuolemasta, mahdollisesta itsemurhasta. Se laittoi miettimään asiaa vielä vähän enemmänkin. En nähdäkseni perustanut tuota tekstiä mitenkään tälle Robin Williamsin jutulle, minun äijäni on 62 ja hirttämässä itsensä tammikuussa liiterin vintille, mutta mietin, josko se olisi kumminkin ollut nimenomaan tuo Williamsin maanisuus, joka sai minut alunperinkin miettimään vanhemman ihmisen itsemurhaa, sellaista tietoista, harkittua, selvinpäin tehtyä tekoa. Se nyt ylipäätään on ollut tiedossa, että tuo jätkä on maanisella tavalla äärettömän intensiivinen, ja juuri se avoimuus ja puhdas vimma siinä on itselleni ollut aina hauskinta ja vaikuttavinta, se jättää vaan ihmettelemään monttu auki sitä äärettömän nopeaa rytmiä, ja sitä miten hyvin mies pysyy noilla tempoilla vielä puikoissa. Ei sellainen tule tyhjästä, sillä on aina myös toinen puoli. Tuotteliaisuus on lähes aina merkki jonkinsortin demoneista, oletan näin puhtaasti siitä syystä, että tiedän sen olevan totta omalla kohdallani ja tuntemieni muusikoiden kohdalla. Mitä enemmän tarvetta ilmaista itseään, sitä enemmän varjoja nurkissa.

Luovuus on sellainen asia, joka ei välttämättä näy näyttelijöissä samalla tavalla, kuin vaikka kuvataiteilijoissa, kirjailijoissa ja muusikoissa. Näytteleminen tavallisimmin on kuitenkin esittämistä, jonkun toisen kirjoittaman hahmon eläytymistä. Ennemmin se itsessään vaatii empatian kykyä, kuin luovuutta suoranaisesti, ja säkää sen suhteen, että joku casting-ihminen on tajunnut ajatella sinun voivan sopia tähän rooliin alunperinkään, ellei haku ole ollut avoin. Siksi en koe mielekkäänä lähteä mitenkään ruotimaan tuonkaan hepun luovuutta roolien perusteella, vaikka olihan se näyttelijänäkin todella vakuuttava. Lapsuudessani Jumanji-äijä oli kuitenkin aika hyvin tapetilla erinäisten rooliensa kautta, mutta tässä viimeaikoina onkin kai ollut hiljaisempaa.  Tuskinpa ura on mikään ainoa syy elämän lopettamiselle, mutta ajattelin, että olisi nyt sinnitellyt vielä pari vuotta, siihen ikään jossa aletaan kaivella taas kaikkia vanhoja ukkoja elokuviin näyttelemään helvetin karismaattisia ja viisaita vanhuksia. Mutta ei, niin ei.

Eikä sitä kai voi ketään pakottaakaan. Elämä on ainutkertainen mahdollisuus, mutta ei minulla ainakaan olisi pokkaa mennä kaksi kertaa itseni ikäiselle ihmiselle sanomaan, että hei, äläpä tapa itseäs, kun elämä on siistiä! Tai siis olisi, olen sanonutkin, monellekin, mutta tajuan myös sen tekopyhyyden. Tajuan, miten paljon enemmän tuskaa, masennusta, ahdistusta ja kärsimystä voi mahtua päältä kuuteenkymmeneen vuoteen. Ihmiset valittavat aina, että vuodet vierivät helvetin nopeasti. Meneväthän ne joo nopeasti, mutta totuuden nimissä täytyy sanoa, että jo tämä 25 vuotta on tuntunut ikuisuudelta. Elämä on siitä merkillinen asia, että et todellakaan oikeasti osaa kuvitella millaista sen loppuminen on. Koska sinulla ei ole mitään muuta, kuin se elämä. Se on aina kaikki mitä sinulla on ollut, ja tämä on tuntunut jo nyt pitkältä ajalta. Jo pelkkä viisi vuotta taaksepäin tuntuu psykedeelisen pitkältä aikaväliltä, koska se ihminen, joka minä olen nyt, ei ole yhtään sama ihminen. Tämä on loputon kerrostuma eri ihmisiä samassa nahassa, ja niille vuodet ovat aivan yksi ja sama. Niillä ei ole mitään vaikutusta henkiseen kasvuun. Yhtenä vuonna voit pudota selkä edellä ja oppia enemmän, kuin kymmenenä vuonna sitä ennen.

Kuolema on hyvin suuri asia. Minun elämässäni se on aina ollut suurin yksittäinen tekijä, joka on vaikuttanut yhtään mihinkään. Se on se koira, joka juoksee minun perässäni, kunnes se saa minut varmasti kiinni. Olen tietoinen tästä, se on osana elämääni jokaikinen hetki. Se ei ole mitään dramaattisuuden tarvetta, se on vain fakta. Enemmän tai vähemmän jokainen hetkeni on koko ajan vaistomaisesti hieman melankolinen, koska tiedän, että se voi olla viimeinen, ja tiedän, että se on. Mutta juuri tämä on se asia, joka pitää huolen siitä, että arvostan jokaista hetkeä äärettömän paljon. Myös sadepäiviä tai niitä hetkiä, jotka pyörin ahdistuksessa ympyrää osaamatta asettua mihinkään. Ne ovat kaikki parempia, kuin ei mitään. Tiedän, että mielipiteeni saattaa muuttua, kun aikajanaa kasvatetaan. Sen aika on sitten. Nyt sen märehtiminen ei tekisi mitään. Olen onnellinen siitä, että se mikä ennen tarkoitti tunninkin mittaista paniikkikohtausta voi nykyään olla vain parin sekunnin mittainen välähdys. Kun asioille löytyy perspektiivi, ne eivät näytä niin pahalta. Uskon, että olen jo elänyt kaikkein paskimmat vuoteni, mutta en epäile, etteikö paskoja olisi vielä paljon edessä. Nekin on vain elettävä läpi. Ilman niitä ei olisi mitään, mihin verrata niitä hyviä hetkiä. Joten siinä suhteessa vaikeimmat ajat ovat elämän tärkeimpiä aikoja. Niistä voi oppia, niistä voi kanavoida luovuutta, niistä saa voimaa ja ne opettavat myös jonkinlaista nöyryyttä, mikä kuten olette ehkä jo huomanneet, on kai koko tämän blogin avainkäsite. Nöyryys ja kiitollisuus, kuolevaisuuden edessä.

Tulevaisuus siintää jo mielessä. Ja muuta shittii.

Olen ollut koko päivän todella väsynyt. Maalitahroissa ja väsynyt. Sain sentään tehtyä ruoan ja kirjoitettua jotain. Olen huomannut, että minulla täytyy olla koko ajan kaksi tai kolme erilaista pitempää tekstiä kirjoitettavana, tai muuten mietin yhtä kirjoittaessa toista ja koitan vaan viedä yhtä tekstiä sen toisen suuntaan. Onko se reilua tekstiä itseään kohtaan? Mielestäni ei. Sinä et silloin kuuntele sitä ääntä päässä, joka kirjoittaa juuri sitä tarinaa tai latelee eteen niitä tapahtumia, sinun pitää vain tarttua siihen toiseen asiaan ja kirjoittaa sitä niin pitkään, kun sitä tulee ulos, ja palata sitten siihen alkuperäiseen, ehkä pyyhkiä muutama kappale helvettiin siitä. On vaikea sanoa, milloin jokin alkaa mennä tyylillisesti tai kerronnallisesti metsään, mutta sekin on taito johon harjaantuu vain lukemalla ja kirjoittamalla, tekemällä näitä kahta noin miljoona toistoa peräjälkeen. Ongelmana vain on se, että ruumiini on fyysisesti niin väsynyt, ettei se jaksa taistella hengen jatkeena. Lienee siis parempi pitää jonkinlainen tauko.

Katsoin myös For A Few Dollars Moren, ajattelin ettei sitä tarvitse jokaisesta katsomastaan spagettiwesternistä erikseen mainita, mutta ne ovat oikeasti niin hyvin tehtyjä elokuvia, että kylmät väreet ja isot fiilikset kulkevat läpi väistämättä. Se on hassua, että kynnys alkaa katsoa westerniä on paperilla melko korkea. Sitä ajattelee aina, että kuinka monta eri tarinaa sitä nyt saa ympättyä sinne saluunan nurkkaan aavikon laidalle, mutta kun alat katsoa niitä, näet heti sen aivan oman maailman, joka kuvakerronnalla, leikkauksilla ja ohjaustyöllä luodaan, ja se on samantien menoa. Eikä ole aivan sattumaa, että juuri näitä elementtejä lainaavat sarjat (Tarantinon leffat, Breaking Bad ja The Wire, joka itselläni on vielä jonkinaikaa katsomatta) ovat tänä aikana niin menestyneitä. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että se on kerronnan muotona aivan mestarillista, täysin erilaista, kuin mikään muu. Heti kun laitan elokuvan pyörimään, minulla ei ole mitään ongelmaa keskittyä siihen. Lapsena mielikuvani oli se, että länkkäreitä katsovat kakkoselta lauantai-iltana pallomahaiset äijät keskikalja kädessä ja makkara toisessa, ja siksi vierastin niitä kauan. Koska minulle pallomahaisen keskikaljaäijän maailma on viimeinen, johon tahdon samastua. Ei siksi, että kuvittelisin olevani mitenkään parempi, kuin keskikaljaäijä, vaan siksi, että olen "intoksikantiaalisesti haasteellinen".

Nyt yritän selvittää sitä, miten parhaiten ja helpoiten onnistuisi autoon muuttaminen. Suunnitelmissamme on siis myydä mahdollisimman paljon romua, antaa loput omaisille vahdittavaksi ja osa pysyvästi, ostaa auto ja ajaa jonnekin pois täältä. Suunnitelmissa on tällä hetkellä Portugali tai Espanja. Jos ei muuten, niin tahtoisin osata sanoa espanjaksi jotain muutakin, kuin "tres hombres, no mas. muerte!" Tämä ei tietenkään ole kauhean käytännöllistä tönkköespanjaa, jos tahtoo vaikka syödä. Mutta saa nyt nähdä minne tämä elämä viskoo. Olisi mielenkiintoista käydä katsomassa onko siellä mitään oman alan hommia, tai voisiko siellä olla jotain sellaista alaa, jossa voisi kokeilla jotain uutta. Mutta ei siellä lopultakaan niin kauhean montaa kuukautta ehkä olla (ainakaan paikallaan), että kannattaa liiaksi asettua. Auto pitäisi vaan vielä jostain ostaa, mutta toisaalta rahaakin saadaan vasta takuuvuokrasta, että ei tässä olla niin jäniksen selässä. Tällainen lähiöelämä vaan ei oikein ole kumpaakaan varten, niin jaksetaan tätäkin vähän paremmin, kun suunnitellaan vähän tulevaa siinä suhteessa. Huomasin myös, että vaikka en ole sitä kauheasti ajattellut, niin tämä on ollut melko luovaa aikaa. Siksi en pitäisi tätä täälläkään asumista kauhean turhana pätkänä. Kaikessa on puolensa, aina.

Sosiaalinen sivistys.

Entinen lukio-ihmiseni Oskari Onninen kirjoitti "sivistyshakkeroinnista". Muistan tämän hieman ärsyttävän snobbailupiirteen muuten ihan teräväkielisessä ja mukavan vittumaisessa ihmisessä jo koulusta, enkä antanut sen koskaan häiritä itseäni, mutta olen miettinyt tuota puolta hänessä itsekseni monesti lukiessani hänen juttujaan. Nyt on mielestäni melko hienoa, että hän on sen artikuloinut noinkin selkeästi ulospäin, aivan kuin kaapista tuleva hipsteri tunnustaisi vähän paidan hihaa nykien olevansa aikansa tuote, eikä oikeastaan edes mikään kauhean ainutlaatuinen sellainen. Se on ihan terve havainto, tätä ei pidä käsittää millään tavalla väärin. Miettiessäni tuota tiettyä puolta ihmisessä, olen miettinyt myös tuota sosiaalista sivistystä. Olen havainnut sitä useissa ihmisissä, ja olen suurimmaksi osaksi pitänyt aina mölyt mahassani, koska itselläni ei ole olemassa sellaista kilpailuviettiä. Tykkään esitellä tätä kapea-alaista sivistystäni lähinnä silloin, kun löytyy joku sellainen ihminen, joka oikeasti on kiinnostunut siitä, mikä luultavasti on seurausta siitä, että suurinta osaa omasta kaveripiiristäni kyseiset asiat eivät aina ole kiinnostaneet aivan yhtä paljon, kuin vaikkapa huumeet. Ei siinä, ihan mielenkiintoinen ja välistä jopa groteskilla tavalla hauska aihepiiri se on sekin, mutta jos baarissa saan keskustella vesilasin ääressä jonkun oikeasti lukeneen ihmisen kanssa, se on minusta virkistävää. Koska se on harvinaisempaa.

Olen aina ollut kuitenkin liian introvertti keräämään informaatiota nuppiini sosiaalisten pakotteiden tai paineiden vuoksi. Minulla on aina vaihtoehtona olla hiljaa. Tulisenakin käyvän keskustelun saa sammumaan melko äkkiä, kun tuijottaa vesilasiinsa tai kahvikuppiinsa ja istuu hiljaa. Olen aina myös pohtinut tuollaisen "älykkyyden" tai ennemmin sivistyksen ulkokultaisuutta, siten miten se nojaa koko ajan bluffille, miten helposti se on kaadettavissa, miten hauraille, mutta sitäkin ylimielisemmille odotuksille vastapuolen tyhmyydestä se perustuu. Se siinä ehkä itsestäni on vastenmielisintä. Se muuttuu auttamatta itsen alleviivaamiseksi missä tahansa asiayhteydessä, koska oletus on, ettei vastapuoli tiedä asiasta riittävästi kyseenalaistaakseen mitään, mitä tämä sivistynyt ja älykäs itse päästää suustaan. Siinä on jo lähtötilanteessa oletuksena, ettei tämä ole keskustelu, vaan monologi. Keskustelu on kuitenkin vuorovaikutusta, kahden mielen välistä kanssakäymistä. Suuri osa sosiaalisista tilanteista ei läheskään niin usein ole keskustelua, kuin voisi luulla. Jonkinlaiset sisäänrakennetut sosiaaliset valtasuhteet ovat olemassa, vaikkei niitä olettaisikaan. Monesti ne sanelee ikä, koska kuitenkin jotenkin kuitenkin oletamme, että kokemus on tuonut myös enemmän ymmärrystä. Siksi minusta on monesti hämmentävääkin, miten voin tuntea oikeasti keskustelevani vaikkapa 60-vuotiaan entisen alakoulun rehtorin ja monien muiden sellaisten ihmisten kanssa, joita pidän älykkäinä ja joihin suhtaudun ihan mielelläni jo kunnioituksesta niin, että" sinä kerrot, minä kuuntelen". Se tunne voi syntyä vain molemminpuolisesta kunnioituksesta ja tietynlaisesta nöyryydestä.

Lukeminenkin on sellaista, etten ole koskaan tehnyt sitä brassaillakseni jossain kirjallisella sivistykselläni. En heittele anekdootteja kirjailijoiden elämistä, se on mielestäni ollut aina vähän autistista touhua. Ja yhtä vaivaannuttavaa kuin se, että joku kertoo suomalaisten stand up-koomikoiden juttuja ominaan. Luen siksi, että minun sisälläni on aivan helvetin suuri vieraantuneisuuden tunne, joka on kuin vuori, jonka huipulle pitää vain koittaa kiivetä. Ja joka kerta, kun luulen että kaikki on menetetty, jostakin putkahtaa esiin joku uusi kirjailija, jolla on mukanaan lisää köyttä, joka ottaa oman köytensä ja sitoo sen kiinni omaani ja neuvoo tien eteenpäin. Se on minulle niitä harvoja yhteenkuuluvaisuuden kokemuksia, vaikka en kaikista asioista samaa mieltä olisikaan. Se on henkilökohtainen tavoite kasvaa ulos vanhasta nahasta, voittaa itsensä. Sillä ei ole mitään tekemistä edes sivistyksen lisäämisen kanssa, koska kuten Oskarikin sanoi, sen puolen voisi hoitaa nopeammin ja tehokkaammin Wikipediassa. En tiedä, onko suhteellisen äkillinen isomman huomion keskipisteeksi joutuminen tehnyt Oskarille jotakin, enkä aio sitä edes spekuloida (suoraan sanottuna se ei edes kiinnosta), mutta silti mietin, että toivottavasti hän saa ne Dostojevskitkin loppuun, koska lukeminen opettaa jotain sellaista kaikkeuden kannalta keskeistä, mitä ei Wikipediasta, Googlesta tai iPhonen näytöltä löydy: pitkäjänteisyyttä.

Houses of Voodoo II

Vaikka sitä ei sen enempää yrittänytkään, niin sitä vain huomasi yhtäkkiä taas istuvansa tuollaisen biisiläjän päällä, aivan kuin itsestään. Tarkoitukseni oli tuon aamuisen pohdinnan jälkeen lähinnä tehdä vain joku yksi pohja, johon lukea päälle joku läjä runoja, mutta siitä ei oikein meinannut tulla kuin viisi minuuttinen, joten tein sitten niin, että napsin ne sanat helvettiin ja laitoin sen viimeiseksi biisiksi tähän pinoon. Muuten kaikki on oikeastaan tehty tänään, nuo pohjimmaiset rytmiraidat muutamaan biisiin tein viime viikolla, ja niistä olikin hyvä lähteä liikkeelle, kun teki vaan looppien päälle sitten biisejä valmiiksi. Melvins kuuluu tässä melko tehokkaasti parissa biisissä, vaikkei sitä ole edes hetkeen tullut kuunneltua.

Olen näemmä oppinut, että sunnuntait ovat oikeasti vähän helpompia, kun tekee lauantaina duunia, ja jättää ne ikään kuin pyhäpäiviksi. Silloin voi suosiolla vain olemiseen, kun ajattelee päässään, että "No vastahan sitä eilen tuli levy tehtyä". Se on vain varokeino, muuten repeää taas sellainen epämääräinen sunnuntaiolo niskaan. Tai voihan se tulla vieläkin, kuka tietää. Mutta onpa ainakin voodoomusiikkia soiteltavana jos siltä tuntuu. Voi hinkata sitä omaan naamaansa. Tässä on vielä kuva tämän päivän "studiosta."

Enkä edes tarvinnut sähkökitaraa tai ukuleleä.

Pakko sanoa, että yksi tätä aika tehokkaasti eteenpäin tyrkkinyt asia oli noiden Jari Mäenpään Wintersun-sössötysten lukeminen. Koitin sen lisäksi kuunnella sitä paljon puhuttua Timea, mutta minun korviini se kuulosti aivan tasaiselta Nightwishheviltä, paitsi että se oli vielä tavallista huonommin miksattu. Bändillä ei sillä levyllä ihan kauheasti tekoa ollut. Midiasiat soi midiasioiden päällä ja missään ei ole mitään eloa.  Eihän se minulta ole pois, mutta olen monesti keskusteluissa törmännyt ihmisiin, jotka pitävät nimenomaan tuota jätkää jonain suurena säveltäjänerona ja ties minkälaisena level 8:n druidina. Eikä sekään ole minulta pois, ei minulla yleensä niille jätkille ole muutenkaan kauheasti asiaa. Mutta perfektionismi on nähdäkseni vähän eri asia, kuin koittaa saada 500 tietokone syntikkaa kuulostamaan isolta. Täydellisyyden ymmärtämiseen kuuluu nähdäkseni keskeisenä osana myös rajaamisen taito. Pitää osata nähdä, missä vaiheessa biisi on valmis, milloin se ei tarvitse enää yhtään enempää ylimääräistä paskaa tukkimaan eri taajuuksia. Mutta ihmiset tekevät musiikkia niin eri lähtökohdista. Jotkut kilpailevat raitamäärillä. Meikästä kilpailuasetelmat ylipäätään pitäisi erottaa musiikista täysin, jos tahdotte kilpailla, niin menkää heittämään keihästä tai hyppäämään pituutta. Musiikissa on kyse ihmismielen tutkimisesta ja sielun syväluotaamisesta, eikä sille kentälle mahdu kuin yksi joukkue kerrallaan. Sanoo minimalisti.

Kirjoittamisesta ja erilaisten asioiden yhteensopivuudesta.

Eilen koin taas hienosti musiikin voiman ja vaikutuksen, kun katsoin Samuel Beckettin Filmin. En ole aivan varma, mikä tuo soundtrack on, vaikka esim. kiirehtimisen ajalle tehty äänimaailma on helvetin hyvä, oli tuossa mielestäni vähän fruity loops-tyhjäkäyntiä, ja siksi otin äänet pois ja laitoin aivan satunnaisesta kohdasta soimaan toisessa välilehdessä olleen The Kilimanjaro Darkjazz Ensemblen Here Be Dragonsin, ja katso! Kaikki soi yhteen täydellisesti, keinutuolin keinunta, paperien repiminen, biisien väliset tauot, kaikki tuntui menevän niin timessa, niin täydellisesti iskulle, että pystyin vain hymyilemään. Tiesin, ettei tämä hetki tulisi enää koskaan takaisin, tämä on juuri sellainen Nyt osui-hetki, joka piti kokea juuri sillä hetkellä ja juuri niin. Siinä sitä vaan istuu, kuuntelee hollantilaisten triphophämyilyä ja katsoo vuosikymmeniä ennen tuota kyseistä taideteosta tehtyä taideteosta, miten täydellisesti ne soivat yhteen, vaikka ovat täysin toisistaan erillisiä asioita. Se tuntui aivan siltä, kuin olisi onnistunut luomaan madonreiän kahden eri ajan ja paikan väliin!

Tässä on tullut taas kirjoiteltua aika paljon kaiken näköistä tekstiä. Runoja ne kai on, kun ei niitä ole biiseihinkään tarkoitettu. Se on jotenkin merkillistä, miten välillä tuntuu ettei ole mitään niin tehokkaasti mieltä puhdistavaa, kuin pelkkien tekstien kirjoittaminen. Se on vapaampaa, sen ei tarvitse toimia musiikin kontekstissa, sen ei tarvitse olla jossakin muodossa omine tiettyine tavumäärineen tai muine ihmeellisyyksineen, vaan se voi vain olla. Monesti sitä koittaa leikata pois kaiken ylimääräisen, antaa veitsen heilua ja silpoo vain ylimääräisiä sanoja pois. Jos yksi sana pystyy herättämään mielikuvan, se ei tarvitse ympärilleen kokonaista lausetta. Monesti tietysti kaikki lähtee lapasesta, eikä tuollakaan ajattelulla ole mitään väliä, teksti vain tulee ulos ja tekee itsensä olemassaolevaksi. Samalla tavalla lähestyn näiden kirjoittamista. Kun avaan uuden, tyhjän kentän, ei minulla ole vielä yhtään mitään hajua siitä, mitä tässä tulee lukemaan. Se saa tehdä ihan itse itsensä, tai olla tekemättä jos ei lähde. Harvemmin tuhlaan tähän juurikaan varttia pitempään aikaa, ellen tee jotakin muuta samalla tai innostu kirjoittamaan pitemmin.

Kolmen kappaleen malli on käytännöllinen, mutta huomaan sen vaikuttavan monesti ajatteluun vähän harhaanjohtavalla tavalla. Se on ikäänkuin pakotettua irtiotta dualismista, välistä huomaa, että se on olemassa vain siksi, että pääsee irti kahden värin maailmasta, kahden ääripään lineaarisesta ajatusmallista, aivan yhtä hyvinhän kaikki voisi olla myös yhtä pötköä, pitkää, loputonta tekstivirtaa, joka lopulta katkeaa pisteeseen. Välillä toki onkin. Miksei? Siksi, että sellaisen lukeminen olisi liian raskasta keskittymishäiriöiselle internetsukupolvelle.

Voisin toki myös kirjoittaa kuten Helsingin Sanomien, tai muiden verkkolehtien toimittajat. Eli siis laittaa aina pari lausetta kappaleeseen, ja sitten lyödä perään entteriä.

Kas näin. Tällä tavalla saisi huomattavan paljon enemmän pituutta postauksille, sekä varmasti asiantuntevamman kuvan, kun jokaisen lauseen välissä olisi pieni miettimistauko.

Ainoa keskeinen ongelma tässä on se, että fontin pitäisi olla hieman isompi, tai muuten tällaisen tilankäytöllisen kikan huomaa melko helposti. Silloin se menettää tehonsa.

Nyt voisin ehkä tyhjentää kahvikuppini, vaihtaa levyä ja jatkaa kirjoittamista.

Vihan ja äkkipikaisuuden hallintaan.

Hesari jakaa ihan hyviä elämänohjeita vihanhallinnasta. Lisäksi syventäisin noita kyllä myös sillä, että ihminen opettelee tuntemaan itsensä ja mahdolliset liipaisimensa kaikin puolin jo hyvissä ajoin, jolloin äkillisetkään raivokohtaukset eivät tule mitenkään päin yllätyksinä. Jos tietää, että vaikkapa tietynlaiset ihmiset alentavat kynnystä mesota, on syytä ottaa hieman välimatkaa tällaisia ihmisiä kohdatessa. Kaikkien kanssa ei ole pakko tulla toimeen, mutta tässäkään asiassa ei kannata sulkeutua vain omaan kuplaansa, vaan pitää mielensä avoinna ja tarkkailla. Kaikissa ihmisissä on kuitenkin kaikenlaisia ominaisuuksia vähän erilaisissa suhteissa. Karkeasti sanottuna, ihmiset ovat maljoja. Kaikissa saattaa olla vähän kusta, mutta joissakin on niin paljon mehua, ettei pieni kusen vivahde sivumakunakaan haittaa.

Vihan tunne kannattaa oppia tunnistamaan sinä minä se on. Kun käy koko tilanteen muutaman kerran läpi, todella keskittyen siihen, kaikkiin niihin muutoksiin, joita kehossa ja mielessä tapahtuu, pystyy sen suurimman kohtauksen alkupyrähdyksen jälkeen muuntamaan melko nopeasti joksikin hyödylliseksi energiaksi, jolla voi vaikka keskittyä rauhoittelemaan kaikkia osallistuvia osapuolia. Monesti ihminen konfliktitilanteeseen joutuessaan vain yrittää päästä siitä mahdollisimman nopeasti, jolloin se jää vain selvittämättä. Silloin koko tilanne jää roikkumaan ihmisen tai yhteisön ylle,ikään kuin täyttäisi huonetta kaasulla ja odottelisi ensimmäistä mahdollista kipinää. Tästä syystä tilanteet kuuluu selvittää mahdollisimman nopeasti paikan päällä ja pyrkiä tekemään selväksi, että tämä on nyt tässä.

Kannattaa myös kehitellä jotain sellaisia kanavia itselleen, joihin pääsee purkamaan aggressiota lisäämättä itse aggressiota. Tällaista ei ole minkäänlainen väkivaltainen harrastaminen, koska, kuten sanottua, se vain lisää väkivaltaista käytöstä. Tutkimusten mukaan ihminen, joka kantaa asetta on herkemmin olettamassa, että myös kaikilla muilla on ase, jolloin ollaan valmiimpia myös puolustautumaan "vähän etukäteen". Mitä äärimmäisempiä aineksia omaan arkeen ja ajatteluun tulee, sitä normaalimpana niitä pitää, ja sitten vähitellen käsityksen siitä, mikä nyt noin yleisesti on normaalia. Joku sanoi sen mielestäni loistavasti, että jos kannat vasaraa, niin totta kai kaikki alkaa näyttää nauloilta. Oma ehdotukseni aggressiota ja energiaa imevään tekemiseen ovat grindcoren soittaminen, seksi, yleispätevät kotityöt kuten lumityöt ja halkojen hakkaaminen (kunhan jälkimmäisen tekee kaukana riitapukarista). Nuo hommat ovat sellaisia, että ne eivät ruoki aggressioita, mutta kuluttavat vihaa ja tuottavat mielihyvää. Toisaalta seksin kohdalla raja voi olla häilyvämpi, riippuen vähän siitä mistä kukakin tykkää.

Edelleen, itsetuntemus on nähdäkseni avain kaikkeen. Kun kartoittaa oman päänuppinsa riittävän hyvin, myös mahdollisimman paljon alitajunnan puolelta, tapahtuu väistämättä jonkinlaista tajunnan laajentumista, ymmärrystä omasta suhteesta muihin ihmisiin, jonkinlaista kontekstintajua. Kun tämä ominaisuus kehittyy, kynnys satuttaa muita kanssakuolevaisia nousee huomattavan paljon korkeammalle, minkä myötä myös pitkäjänteisyys toisten ihmisten tunnekuohuja kohtaan kasvaa, kun ymmärtää miten pienistä jotkut vastaavat reaktiot voivat olla itselläkin kiinni. Tajuaa, että jokaisella on ne omat heikot kohtansa ja sokeapisteensä, eikä niille voi mitään muuta, kuin yrittää harjoittaa kaikkia edellä olevia asioita. Viha sinällään ei ole mitään sellaista, mistä pitäisi päästä kokonaan eroon, se on jotakin sellaista, mikä voidaan kanavoida työntövoimaksi tai taiteeksi, aivan siinä missä kaikki muukin ihmisnupin sisäinen ydinpolttoaine.

"Pessimismiä" ja pörriäisiä.

Täytyy ottaa vähän toissapäiväisestä takaisin, kun tuntui että Lari Malmbergin juttu jäi vähän kesken. Tietenkin kyseessä oli vain preludi tälle haastattelulle, joka on paitsi mielenkiintoinen henkilön vuoksi, myös ihan virkistävästi kirjoitettu, joten kiitos tästä! Suunnilleen hypin innosta luettuani Räsäsen näkemyksen elämän tarkoituksettomuudesta vastaavan sanasta sanaan omaa käsitystäni siitä, mitä ihmiset voivat täällä tehdä. Ei juuri mitään, joten siksi voidaan aivan yhtä hyvin lopettaa toistemme tappaminen, olla toisiamme kohtaan myötätuntoisia ja inhimmillisiä, mikäli määritelmä on jotain muuta, kuin Mark Twainin Mystisellä Vierailijalla. Oman katsomukseni mukaan me olemme vahinko, sattumaa, katoava tajunta äärettömässä tyhjyydessä, meillä ei ole mitään mahdollisuutta mihinkään muuhun, kuin tähän kokemukselliseen todellisuuteen, joka ei välttämättä vastaa oikeaa todellisuutta millään tavalla, ja jonka luonteesta ja perusominaisuuksista ymmärrämme toisaalta vielä hyvin vähän.

Monet sanovat aina tässä kohtaa, että katsomukseni on groteski ja pessimistinen. Miten niin? Ehkä, jos katselee maailmaa dualistisesti, ja kaikki pitää jakaa keskeltä kahtia. Mutta jos kykenee näkemään kaiken ykseyden ja vuorovaikutteisuuden, ymmärtää myös, että tuollaisesta maailmankuvasta seuraa lähes väistämättä todellinen, aito arvostus sitä kaikkeutta kohtaan, jossa elää. Olen kiitollinen jokaisesta kärsimyksenkin hetkestä, ymmärrän ettei tämä voi olla kenellekään muullekaan helppoa, jos se ei ole sitä minulle, ja olen kuitenkin vain yksi 7 miljardista, vielä yksi promille siitä paremmin voivasta osasta sitä, joten elämän ja olemassaolon täytyy olla helvettiä monille. Mutta siitä voi tehdä myös taivaansa, se puoli siitä on asenteesta kiinni, vaikkakin kuulostaa tekopyhältä sanoa se täältä kasan päältä. Ihan sama, olen minä kohdannut myös aivan oikeasti pohjalla olevia ihmisiä, jotka hymyilevät joka päivä ja rakastavat elämäänsä juuri sellaisena, kuin se on, koska he osaavat iloita pienistä ja yksinkertaisista asioista siinä. Afrikkakin vain on helpompi myydä avustuskohteena, jos kaikki murjottavat joka kuvassa.


Ihmiset ovat nyt kuumotelleet myös ampiaisia, kun ne ovat niin kauhean aggressiivisia. Muutamat olen auttanut pihalle ilman sen suurempia aggressioita. Mielestäni ne ovat ennemmin turhautuneita. Vähemmän aggressiivisia ne ovat, kuin suomalaiset keskikaljajuopot, joilta meni se suojatyöpaikka, jonka varjolla kukaan ei huomannut ongelmaa, kun hän "kuitenkin hoiti työnsä". Ampiaiset ovat periaatteessa melkein samassa asemassa. Kuningatar kuoli, tehdas alettiin ajas, ja nyt sitten kierretään etsimässä elämän loppuajalle jotain mielekästä tekemistä, ennen kuin tulee kylmä kuolo, joka päähän koppaa. Ne eivät nähdäkseni ole aggressiivisia, vaan eksyneitä, ja kun ne ovat enemmän siellä, missä ihmiset ovat, ihmiset tietysti huitovat enemmän, ja siinähän sitä sitten saa itsensä pistetyksi. Kun oikein aloin miettiä asiaa, muistin, että minua on tainnut pistää ampiainen viimeksi neljännellä luokalla. Kyllä se sattui ihan helvetisti, se on itseasiassa niitä harvoja kipuja, jotka aivot pystyvät muistamaan aivan täsmälleen, ja ehkä juuri se saakin ihmiset hyppimään niin tehokkaasti. Mutta ei tätäkään vaihetta kauaa kestä, kyllä ne siitä kohta hyytyvät kuitenkin.

Näin äsken Lidlissä taas myös sellaista separointia jonkun poliisin puolesta, että vähän hävetti koko ammattikunnan puolesta tuo yksilö. En tiedä mikä näytti olevan ongelma, mutta alkoi siinä kamojaan pakatessaan huutaa ja mesota kahdelle nuorelle, ehkä bulgarialaiselle, ehkä yhtä hyvin espanjalaiselle jätkälle, että mikä tässä nyt oikein on. Ensin asetelma oli, että "lähdetään ulos kattoo", mutta sekunnin murto-osassa se vaihtuikin "jos ette osaa käyttäytyä niin lähdette putkaan, mä oon poliisi!" Minun nähdäkseni he eivät ainakaan tehneet varsinaisesti yhtään mitään, puheista en tiedä. Poliisiyksilö ainakin oli heti käskyttämässä, mutta hän ei selkeästi ollut lähelläkään virkatehtäviään tai -pukuaan, joten nähdäkseni hänellä ei ollut oikeutta myöskään käyttää poliisin auktoriteettia. Tai ainakaan uhata sillä ihmisiä heti ensimmäisen tilaisuuden tullen. Ei järjestyksenvalvojatkaan ole järjestyksenvalvojia työajan ulkopuolella, eikä ravintolakokitkaan ole velvollisia valmistamaan safkaa jokaiselle sitä tarvitsevalle työajan ulkopuolella. Samaan tapaan poliisi on poliisi vain ollessaan töissä. Toki siviilipidätysoikeus on meillä jokaisella. Mutta tässä ei voi sivuuttaa sitä, että nähdäkseni tämä on tämän poliisikoulukaupungin suurin ongelma. Poliisi on täynnä asennevammaisia, psykologisesti ammattiinsa soveltumattomia yksilöitä, jotka käyttävät tätä ammatin tuomaa vipuvartta tehdäkseen itsestään vakuuttavampia yksityiselämässään. En oikein tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella. Mutta nähdäkseni tässä kaupungissa on näkyvyyteensä nähden kyllä luultavasti hyödyttömin poliisijoukko. Eipä tässä kai muuta sitten.