Roadtrip Pohjoiseen.

Sunnuntaina lähdimme siis veljeni Eetun, paremman puoliskoni ja hänen ystävänsä kanssa matkalle kohti pohjoista. Ainut suunnitelma oli ajaa autoa ihan vitusti ja kuunnella musiikkia ja päästä mahdollisimman kauas ja sitten jossain välissä ikävä kyllä takaisinkin. Lähdettiin Tampereelta ajelemaan ensimmäisenä päivänä kohti Lappia, tarkoitus oli heittää tyttöystävän kaveri himaan ja olla siellä ensimmäinen yö. Rovaniemelle siis. Pidettiin yksi tauko Hirvaskankaan ABCllä, jossa kerran joku vanha happopäärekkakuskiäijä tuli juttelemaan meikälle, kun "täällä istuu tää Bob Marley, mä tuun tänne." Mukava äijä, jonka poika oli tappanut itsensä, ja sen jälkeen hän oli (ainakin omien puheidensa mukaan) perustanut jonkunlaisen auttavan puhelimen nuorille. Kertoi myös, että Suomen ensimmäiset hapot vedettiin Kirkkonummella, ja hän on siitä porukasta ainut hengissä. Tämä oli kuitenkin eri retki ja eri tarina. Nyt tuolla ABCllä ei tapahtunut yhtään mitään, joten jatkettiin matkaa. Ajettiin ilman pysähdyksiä Ouluun, ja syötiin siellä pizzat, koska Oulun pizzat on parhaita Suomessa. Sitten tykiteltiin eteenpäin kohti Lappia ja sen erämaateitä.

Kaikki näyttää paremmalta paskaisen tuulilasin läpi.

Päästiin Rovaniemelle ja katsottiin loppuilta Malcolm In The Middleä. Se on aina hauskaa, kun kuvittelee, että Hal on Walter White ennen syöpää ja loppuromahdusta. Välillä myös ääni ja olemus yltää samoille leveleille, jolloinka saadaan absurdeja sampleja, jotka kuulostaisivat aivan hyvin sopivan Breaking Badiinkin ("There is no pizzagod..."). Seuraavana aamuna käytiin kaupassa, ainoa riittävän fiksu tankkaamaan auton täyteen Lidlin croissantteja ja jogurtteja ja muuta syötävää oli Eetu. Itsehän en ostanut yhtään mitään, ja kärsin siitä sitten myöhemmin. Jätimme tyttöystäväni kaverin kotiinsa ja eeppinen seikkailu jatkui kolmen ihmisen voimin. Päätettiin, että on hauskinta mennä Kittilän kautta, koska se koko kaupunki on yksi suora tie ja sen läpi voi ajaa kääntymättä kertaakaan. Siinä on mielenkiintoinen länkkärifiilis. Lännen kylä pohjolassa. Syötiin jossain siellä hoodeilla Scan Burgerissa, jossa oli pelottavan hiljaista. Niin hiljaista, että Terhi ajatteli tämän olevan jo jonkin kauhuleffan alku. Onneksi meillä oli Eetu mukana, se oli se pakollinen musta, joka kuolisi ensin. Tai kai wiggatkin lasketaan siihen hahmoluokkaan?

Ajeltiin siitä suorilta Kilpisjärvelle, matka oli täynnä itsemurhahakuisia eläimiä, porot juoksenteli autoa päin, linnut lensi eturistikkoon ja mietittiin, että Lapin eläimiäkin taitaa välistä vähän ahdistaa. Mutta onhan tuo silti epätoivoinen teko. Eetu oli sen verran skarppina, että osasi väistellä kyllä lähes kaiken. Hyönteiset olivat vähän liian nopeita. Kilpisjärvellä vaihdettiin Eetun kanssa housut pitempiin ja hupparit päälle, naurettiin että paikallisista tämä oli varmaan aivan yhtä kuumottava näky, kuin se Breaking Badin kohtaus, jossa ne Salamancan veljekset vaihtavat kuteensa arkisempiin vaatteisiin. Meinattiin myös ottaa poseerauskuvia Kilpisjärven kylttien kanssa, mutta olisihan se nyt ollut melko tyhmää, kun ei Kilpisillä ja Kilpisjärvellä nyt mitään oikeaa yhteyttä ole.

Norjan rajalla oli menossa tarkastus, jossa katseltiin passit läpi ja kyseltiin matkan aikeita. Osittain tästä syystä vaihdettiin Terhi etupenkille, koska meikä näyttää melkolailla stereotyyppiseltä terroristiltä, aivan sama miten päin koitan olla. Kysyttäessä Eetu sanoi, että mennään vaan merta katselemaan. "So you're coming back tonight?" "yeah.." Myöhemmin naureskeltiin, että Eetun pitää nyt kirjoittaa rajatarkastajaneidille takaisin kirje, jossa hän pyytää anteeksi kaikkia niitä valheita rajalla, kun ei tultukaan samasta kohtaa takaisin. Ajeltiin jäämeren rantaan, pidettiin pieni tauko. Otin mukaani yhden hupparin ja yhden pitkät housut, satoi niin paljon vettä, että kaikki vaatteeni olivat aivan märkiä jo tämän ensimmäisen tauon jälkeen, kun muka oli pakko mennä meren rantaan kekkuloimaan. Olen käynyt pohjoisessakin aböyt miljoona kertaa, enkä koskaan osaa varata oikein vaatetta mukaan. Tiedän myös, ettei suttuisista kuvista saa yhtään mitään irti (niin kuin nyt kuvista ei muutenkaan tällaisista asioista puhuttaessa), mutta kun kuitenkin uhrasin vaatteeni ja itseni niiden takia, niin kai nyt edes perkele laitan ne tänne asti.

Jäämeren ranta ja helvetillinen vesisade.

Uljas hepoinen vuoren juurella.

Todellisuuden grafiikkamoottori ei riittänyt vuorien pyörittämiseen.

Ajettiin Tromssaan, jonnekin pohjoisempaan Norjaan. Siellä oli helvetin iso silta, jota pitkin ajettiin kaupunkiin ja sieltä pois. Koitettiin käydä tankkaamassa, mutta meikäläisen kortti ei kelvannut. Ajettiin sitten pois sieltä, samaa tietä takaisin päin, sitten Narvikin suuntaan etelään päin. Sieltä löytyi Statoil, ne ovat Euroopan parhaita huoltoasemia, aivan sama missä sellainen on. Bensa oli helvetin kallista, mutta kassalla ollut jätkä oli mukava, kysyi mistä ollaan ja muuta, antoi meidän ottaa pullaa matkaan niin paljon kuin tahdottiin, kun oli kohta laittamassa puljun kiinni eikä jaksanut enää viedä niitä himaankaan. Eetun kanssa mietittiin, että aina juuri tuollaisten tyyppien varalta pitäisi olla niitä omia levyjä, että voisi kiitoksena heittää edes jotain. Vaan minkäs teet, kun soitat sellaisessa selloutpaska-bändissä, että kaikki levyt on myyty loppuun jo.

Matka jatkui kohti etelää ja Ruotsia, sana eeppinen alkoi jo kokea pientä inflaatiota kaikkien niiden vuorten ja vuonojen ja jokien keskellä. Kaikki oli vain niin siistiä, että suosittelen käymään. Itselle ehkä kaikkein hienointa maisemaa oli siinä 10 tien varrella, Norjan ja Ruotsin välissä, kaikki oli vain kiveä, harmaata, karua, paljasta kiveä. Se oli aivan järjettömän siistiä, jumitin sitä kaikkea vain monttu auki. Kuunneltiin Die Antwoordia täysillä ja ajeltiin vaan siellä väsyksissä. Jälkeenpäin mietittynä siinä oltiin kyllä ehkä niin väsyksissä, että se kaikki vaikuttaa vain unelta. Selvittiin Ruotsin puolelle ja Eetu päätti, että tässä parin tuhannen kilometrin jälkeen voi pitää jo pientä taukoa ajamisesta. MINÄ sain ajaa. Tuo jätkä on melko tarkka mersustaan, olen toinen ihminen, joka on saanut hänen lisäkseen ajaa sillä. Ja ensimmäinen, joka sai ajaa sillä yli 200 metriä. Ajoin sillä varmaan vähän päälle 200 kilometriä. Aika iso pamppu siis. Joskus kai aamuviiden aikaan oltiin jossain Gällivaressa ja käytiin tankkaamassa ja kahvilla Statoililla. Siinä vaiheessa olikin niin helvetin kova ukkosmyrsky, ettei päästy enää jatkamaan matkaa. Ikkunat oli niin huurussa, ettei niistä nähnyt läpi, ja kun ilmastointikaan ei toiminut, ei auttanut muu kuin jäädä parkkipaikalle nukkumaan muutamaksi tunniksi.

Herättiin ja jatkettiin matkaa, ajeltiin kohti Pelloa, mutta fiksusti Ruotsin puolta Övertorneån kautta. Pellossa mentiin Nistikon toisen laulajan Joonaksen mökille. Mietittiin, pitäisikö siinä kylältä napata jotain grillattavaa, mutta ajateltiin, että ei kai sitä tarvitse, kun nyt ensin syö. Syötiin Shellillä pizzaa ja ajeltiin Oranki nimiseen paikkaan, aika siistiä, että Suomestakin sellainen löytyy. Joonas oli siellä valmiina odottamassa, kunnon metsien miehenä, termoskahvit oli valmiina ja se kipaisi fillarilla hakemassa mummolasta maitoa. Vieressä kohisi koski ja sääsket napsivat oman osansa meikäläisen verenkierrosta. Mutta se koski! Meikä on aina tykännyt joista, mummolassa solisi pieni Taikinajoki ja teini-ikäisenä istuin ensimmäisen kerran Oulujoen rannassa, aina ne ovat olleet itselleni helvetin rauhoittavia ja hienoja asioita. Nytkin jumahdin siihen aivan saman tien ja tuntui siltä, ettei sitä tarvitsisi juuri mitään muuta täydelliseen elämään. Ne ovat todellisuuden täydellisiä symboleita, ne kulkevat oman virtansa mukana, aivan sama mitä sinä olet siitä mieltä. Elämän ja kuoleman paikkoja. Sitä on vaikea selittää. Hyvät oli kyllä Joonaksella puitteet!

Joki.

Siinä juotiin sitten kahvit ja käytiin nukkumaan, haettiin Terhin kanssa peitot, ja näytin aivan parittajatontulta ne päällä.

Gnomes been Pimpin'!

Pari tuntia myöhemmin Eetu tuli herättelemään, että sauna olisi lämmin. En ollut käynyt suihkussa koko reissun aikana, joten maittoihan tuo. Saunasta pulahdettiin jokeen, itselleni se oli samalla talviturkin heittäminen, ja kun nyt ei ylipäätään tule veden kanssa puljattua ihan älyttömän paljon tässä nykyään, niin tuntui, että kylmässä vedessä henki salpautui ja virta vei. Sepä tuntuikin niin saatanan hyvältä, että juoksin siinä saunan ja joen väliä sitten koko ajan. Joessa uiminenkin on aivan eri asia, kuin järvessä pulikointi. Virtaa vastaan saa oikeasti taistella, eikä sille voimakkaimmissa kohdissa mahdakaan ihan kauheasti. Sekin tuntuu vain hienolta. Helvetti, että se oli siistiä. Saunan jälkeen silmät punotti ja kiilsi niin paljon, että ihme jos eivät hyttyset imeskelleet vertansa suoraan silmämunista.

Kaikki veri päässä.

Vähän tämän jälkeen päätettiin, että lähdetään kalastamaan iltapalaa. Terhi jäi nukkumaan, kun oli sen verran pitkät univelat ajeluista ja muista. Lähdettiin siis lujittamaan hiljaa istuvien suomalaismiesten stereotyyppistä kuvaa veneeseen muutaman virvelin kanssa. Hiljaisuus oli aivan käsittämättömän voimakas asia. Sitä ei voi selittää, eikä sitä voi oikein käsittääkään, se vyöryi yli ja peitti kaiken alleen. Vähän matkaa soudeltuamme näimme vedessä jotain epämääräistä. Ensin ajateltiin, että se oli kivi, ja mietittiin, että mitä vihreää siinä on kiinni. Sitten ajattelin sen olevan jokin kelomänty, koska siinä oli ikään kuin oksa, mutta sitten äkkäsin, että se oli poron raato. Se tuntui vielä hinkkaavan tämän hetken Beckettiläisyyttä vasten kasvoja, siinä oli jotain äärettömän henkistä. Eeppinen olisi täysin väärä sana kuvaamaan sitä, koska se oli sen täydellinen vastakohta, äärimmäistä minimalismia, äänetön joki, turvonnut ja vettynyt raato, kolme hiljaa ihmettelevää ihmistä ja airojen vingahdukset kuolleessa ilmassa. Ei noin vahvoja hetkiä mahdu kai montaa elämään. Mietittiin, pitäisikö asiasta ilmoittaa, mutta ei merkistä mitään numeroitakaan nähnyt, niin ei tiedetty mitä tehdä. Oli se siinä sitä paitsi jo pitemmän aikaa ollut muutenkin.

Vähän pitemmälle soudettaessa rantakaislikossa hyppi myös vasa, sillä ei näyttänyt olevan sen suurempaa hätää tai huolta. Eetu sai yhden ahvenen, Joonas leuhki nappaavansa tappajahauen ja saikin heti niin pienen hauen, että laski sen takaisin kasvamaan vähän kokoa. Muuten ei ollut kalaonnea matkassa, soudin meidät takaisin. Olen siinä aika paljon huonompi, kuin kajakilla melomisessa. Se tuntuu itselle paljon luonnollisemmalta hommalta, ja mietin kuinka mukava tuossa joessakin olisi meloa, kun lipuisi vain täysin äänettömästi virtaa ylös. Se olisi aivan järjettömän hienoa. Jos minulla joskus on pari tonnia ylimääräistä, ostan retkikajakin. Ajateltiin Joonaksen kanssa melko samaan aikaan, millaista olisi jos tässä olisikin ikuisesti, jumissa soutamassa joella, joka vain jatkuu ja jatkuu tällaisessa epämääräisessa välitilassa. Limbo. Hienompaa se olisi, kuin olla ikuisuus ei-mitään, ei-missään.

Palattiin reissulta ja paistettiin ahven yhden Joonaksen aiemmin saaman kanssa, mentiin nukkumaan ja heräiltiin sitten seuraavana aamuna melko virkeinä. Terhi löysi heti tuosta vain maasta neliapilan.

"Maailmassa on kahenlaisia ihmisiä, on niitä jotka on löytäny neliapilan, ja on niitä jotka ei oo löytäny neliapilaa." -Kuristaja

Kun kerta oli näin onni matkassa, lähdettiin ajelemaan kohti Torniota ja käytiin Ruotsin puolella karkkikaupassa ja Vaarin vintillä etsimässä aarteita. Siellä olisi ollut yksi peltipönttö, joka soi aivan saatanan hienosti, mutta ei niin hienosti, että olisin maksanut siitä 25 euroa. Jatkettiin matkaa ja käytiin taas Oulussa syömässä pizzat. Loppumatka ajeltiin melko raivolla. Hirvaskankaalla tuntui siltä, että Ruotsin ukkonen oli nyt selvinnyt tänne asti. Kuunneltiin taas Die Antwoordia täysillä ja selvittiin synkässä kelissä kuumaan ja kosteaan etelään, takaisin lähtöpisteeseen. Reissun jälkeen minulla on budjettina loppukuulle kai sata euroa, josta 45 euroa menee treenisvuokriin, 43 euroa bussikorttiin ja 20 euroa menisi vielä magneettikuviin, kai sitä vielä puhelinlaskuja ja muitakin tässä olisi hoidettavana, puhumattakaan siitä, että jollain pitäisi elääkin. Oliko reissu sen arvoinen? Aivan vitun helposti. Tässä vielä nykyään aivan paskan googlemäpsin vaikea ja hankala kartta tästä kaikesta.

matkalla.

nyt alkoi roadtrip, tässä ajellaan tällä hetkellä vesisateessa kohti Oulua, jossa on tarkoitus syödä ja tankata ja jatkaa matkaa Rovaniemelle, jossa ollaan yötä. siitä eteenpäin suunnitelmat ovat taas auki ja levällään, mutta Norjaan ajateltiin ajella. kaipa sitä jotain kuviakin voisi ottaa, kun nyt pysähdytään vähän varttia pitemmäksi ajaksi. Radio on tarjonnut mielenkiintoista ohjelmaa, kokaiinin katkuista kasarirokkia, kuunnelmia ja nyt jonkun hautausmaan huoltomiehen horinoita. Kuumuus on tosin ilmaatoimattomassa autossa aika kova, eikä tämä kännykällä kirjoittaminenkaan niin herkkua ole. Hiki puskee heti, kun pitää painaa backspacea. Täällä on taivas auki ja tilaa hengittää, vaikka ei olla vielä Oulussakaan. Pohjanmaan lakeudet levittäytyvät joka puolella ympärillämme ja peltojen kullankeltainen ja vihreä vaihtelevat ja vilahtelevat silmissä. ilmassa on vapauden suloinen tuoksu ja neljän autossa hikoilevan ihmisen aromit. Päätän kuvaukseni tähän emäksiseen tunnelmaan.

Sarja kuvia.

The Eye

Ei ole olemassa rikosta, jossa ei ole uhria, mutta nähdäkseni kaikki laittomaksi määritelty ei ole rikollista. Oman moraalisen järkeni mukaan oikea rikos on jokin sellainen teko, jossa tehdään henkistä tai fyysistä pahaa toiselle ihmiselle, eikä se ole koskaan mitenkään aukottomasti irrallinen kontekstistaan ja siihen liittyvistä ihmisistä. Ei ole moraalisia absoluutteja. On eri asia varastaa pienkauppiaalta, kuin ketjufirman jättiläismarketista. Tuotteen arvo voi olla aivan sama, mutta varkauden aiheuttama vahinko on kummassakin tilanteessa täysin erilainen. Tästä näkökulmasta katsoen on myös helvetin paljon rikoksia, jotka ovat aivan laillisia, esimerkiksi vaikka puhelinmyynti eläkeläismummeleille. Toisaalta murha ja raiskaus ovat nähdäkseni täysin järjettömissä suhteissa keskenään, koska murha jättää jälkeensä vain yhden objektin ja joukon surevia omaisia, toisen käden uhreja. Raiskaus on rikos, joka tuhoaa ihmisen kyvyn luottaa ihmisiin, tuhoaa pahimmillaan koko perusturvallisuuden ja perustan ihmissuhteiden luomiselle, jättää jälkeensä helvetisti häpeää ja hiljaista kärsimystä ja traumoja, sekä välittömästi kärsivän uhrin, ja silti tuomiot siitä ovat aivan käsittämättomän pieniä.

A Man Who Mistook His Hat For His Life.

Yhteiskunta on niin fiksaantunut romun haalimiseen, ettei edes tajua, että olisi mahdollista lopettaa ja katsella sisäänpäin välistä. Kaikki tahtovat vain omistaa kaiken heti ja nyt, eikä pysty miettimään mitään vähän pitemmällä aikavälillä. Rakennetaan plasmatelkkareista ja muista egon pönkittäjistä linnaa, jossa voidaan sitten kuunnella tyhjän sielun huminaa 5.1nä. Pitää koko ajan pitää meteliä, ettei tarvitsisi käydä sitä dialogia oman mielensä kanssa, joka on välttämättömyys jonkinlaisen henkisen kasvun tiellä. Thing you own end up owning you, niinkuin Chuck Palahniuk laittoi Tyler Durdeninkin sanomaan.

Smile

Eilen katsoin dokumentin The Mind of a Rampage Killer, jossa pyöriteltiin paljon kulttuurisia esikuvia ja länsimaisia ihanteita. Yhteiskunnan ihanteena on huipulla seisova alfayksilö, joka on pelätty, kunnioitettu ja hänellä on valta käsissään. Hannu Lauerma ja monet muut ihmismieleen paremmin tutustuneet ovat sanoneet, että tällainen ympäristö on ihanteellinen lähinnä sosiopaateille. Niinpä olemmekin rakentaneet sellaista maailmaa, jossa on helvetin ok olla psykopaatti, mutta vähemmän ok olla sitä avoimesti. Koitko samaistuvasi American Psykoon? Niin kaikki muutkin. Koko länsimainen maailma on täynnä passiivis-aggressiivisia ihmisiä, jotka tuuppivat toisiaan kyynärpäillä, mutta uneksivat tuuppivansa toisiaan veitsillä, ja sitten näennäisesti kauhistelevat niitä, jotka toteuttavat näitä päiväunia tajuamatta, ettei niistä saa puhua ääneen.

Let's Go Out For A Walk, Shall We?

Yksi merkittävimmistä ja tärkeimmistä lapsuusmuistoistani on se, kuinka aikuiset puhuivat erään isäni ystävän itsemurhasta. 90-luvun lama, epätoivo, hiljainen kärsiminen. Hieman myöhemmin yksi setäni parhaista ystävistä oli lähtenyt kävelylle ja hirttänyt itsensä puistoon. Lyhytnäköisyydessään ihmiset tekevät ratkaisuja, joita eivät edes tajua. Valitsevat köyden, valitsevat oksat, mittaavat askelia, sitovat solmuja. On ihmisiä, joiden jokainen teko nykii silmukkaa vain kireämmälle ja kireämmälle, eivätkä he itse näe sitä, ennen kuin on liian myöhäistä.

Being Greedy Is A Full-Time Job

"Ymmärrän, ettei sinulla ole vaihtoehtoja, se on 'syö tai tule syödyksi', niinhän? Kerro vain heti, kun olet valmis. Sano sitten, kun olet syönyt tarpeeksi." Pohja ei löydy ikinä. Jotkut ovat tehneet ahneudesta taiteenlajin. Ahneus ei ole sitä, että sinulla on paljon asioita. Voit olla ahne, vaikka sinulla ei olisi mitään. Mielestäni täydellinen tiivistelmä ahneudelle on se, että katselet seuraavaa lautasta jo ennen kuin olet saanut ensimmäistäkään tyhjäksi.

Kolmas huomio kirjoittamisesta, luulisin.

Kun nyt pitkästä aikaa tartuin härkää sarvista ja siivosin aikaa kaikelta muulta tyhjäntoimittamiselta kirjoittamiselle, minua alkoi harmittaa huomattavan paljon se, etten aloittanut kirjoittamista ensimmäisessä persoonassa. Vaikka kirjoitan lähes kaiken tämän tekstin ensimmäisessä persoonassa, ja olen melkoisen hyvin perillä tällaisen kerronnan mahdollisuuksista ja "kaikkitietämättömyydestä", olen aloittanut kirjoittamisen henkilön ulkopuolelta. Miksi? Siksi, että ensimmäinen persoona on pelottava voima. Se ei ole leikinasia. Se on välitöntä ja suoraa kokemusta, raakaa ja paljastavaa kamaa. Kaikki mikä tapahtuu ensimmäisessä persoonassa, tapahtuu suoraan minulle, se on lukijalle luukku kirjailijan mieleen ja näkemykseen ja olemukseen. Tietysti se myös tekee kirjasta lukijalle merkittävämmän, samastuttavamman (onko tuo sana?), rehellisemmän, avoimemman ja suoremman kokemuksen. Kolmas persoona vieraannuttaa kokemuksesta, ja sen tarinankerronnalliset keinot ovat mielestäni rajallisempia, vaikka moni olettaisi toisin.

Toki kaikki tässäkin tekstissä ajaa minua jonkinlaiseen puolivälin hämärtymiseen, jossa jonkin käänteen sattuessa kertoja pysäyttääkin koko karusellin ja valottaa tiettyjä asioita lukijalle (en vain voi estää sitä, koska olen kasvattanut itseni kaikenmaailman postmodernistien ja metafyysikkojen parissa, se on minulle luontaisin tapa kertoa asioita, ja se on mielestäni nerokkain ja aidoin tapa kertoa asioita). Tiedän myös, ettei sellainen kama luultavasti pääse minkään kustantamon filtteristä läpi, ellei tämä hämärtyminen ole tehty sellaisella taidolla, jota itselläni ei vielä mitä luultavimmin ole, mutta jonka toki tässä luomisen vimmassa kuvittelen omistavani.

Kolmas persoona mahdollistaa useampien hahmojen ja tapahtumien kuvailun, kaikkitietävyyden ja paikoissa liikkumisen, mutta samalla se rajoittaa mielivaltaisuutta melko paljon. Absurdit asiat saa näyttämään loogisemmilta, kun ne ovat yhden mielen houre, mutta jos ne ovat ulkopuolisen todellisuuden kuvaajan sanelemia, ne voivat näyttää kömpelöiltä, koska lukiessa oletetaan, että kertojalla on langat kädessä. Eikö tässä ole valtavat paineet kertojalle? Mitä?! Aivan järjettömät odotukset ja suorituspaineet jollekin sellaiselle, josta emme tiedä mitään? Sehän voi olla vain sinä itse, odottaisitko ääneltä päässäsi, että sillä on kaikki langat käsissä? Entä jos kertoja onkin vain joku spurgu, joka koittaa tienata itselleen vitosta viinapulloa varten, horisemalla jotain epämääräistä? Senhän erottaisi kielestä, eihän sellainen kaveri olisi kertonut kirjakielellä jostain eläkeläisukosta sivutolkulla, eihän se edes muistaisi, mitä on kertomassa. Kai. Kertojan hahmottaminen on suhteellisen monimutkainen juttu, etenkin, kun houkutus muuttaa kertojaa vähän joka välissä on suuri. Toki tässä voisi vain sukkuloida vähän kaikenlaisten hommien välissä ja katsoa, mitä siitä repaleisesta, tuulen mukana irtirevittyjen sivujen lailla lepattavasta tajunnanvirrasta seuraa. Katsotaan...

Aavikkorokki viilentää olemusta.

Huomasin eilen, että aavikkorokin kuuntelu auttaa siihen, miten koet kuumuuden. Kai Brant Bjork on vaan niin cool rumpali, että saa 33 astetta tuntumaan 28lta asteelta. Ehkä mieli vaan on virittynyt siihen, että nyt kun ollaan täällä aavikolla, niin onkin kuuma, kuuluukin olla. En tiedä, mutta heti viileni, kun vaihtoi Swansista Kyussiin. Ja koska subjektiivinen kokemus on ainoa mittari tälle todellisuudelle omassa näkövinkkelissä, niin näinhän sen täytyy tietysti olla. Tuntuu kyllä, että meikä on kunnon yöhiimuilija kesäisin, ei tuo lämpimin aika pihalla kyllä ihan niin paljon inspiroi pihalla olemisen kannalta. Mieluummin istun sisällä duunailemassa jotain siihen asti, että pihalla pystyy jopa olemaan. Mutta nyt täällä Hervannassa asuessa pihalla ei illalla ole oikeastaan mitään muuta, kuin lähibaarien karaokehirviöitä ja juopottelevia pentuja. Toisaalta tämä on melko pitkälle samanlainen ympäristö, kuin se, jossa kasvoin 7 ensimmäistä vuotta elämästäni, että eihän siinä.

Eilen duunailin kitaraa vähän, rapsuttelin kaikki tarrat etupuolelta helvettiin ja kirjoittelin ensin vihreällä ja sitten päälle valkoisella tussilla. Saa nähdä minkä aikaa tuo kestää, mutta voihan siihen sitten latoa vaikka tarroja päälle niin paljon, kuin vain saa menemään.

paSGa

Näin unta, jossa oli Jörn Donner. Olin jostain syystä syömässä hänen kanssaan, ja kerroin melkein lainanneeni eilen kirjastosta hänen kirjansa Kuolemankuvia. Hän sanoi, että hyvä ettet lainannut, se on ihan paska. Muuten en muista unistani paljoakaan, joitain epämääräisiä paikkoja ja joitain ihmisiä, mutta en mitään isompia yhteyksiä minkään välillä. Se on ärsyttävää. Muistan, että Beckett vaikutti näihinkin uniin paljon. Tuntuu, että Beckettissä on jotain todellakin tajuntaa laajentavaa, tai ennemmin pimentävää. Se leikkaa kaiken ylimääräisen pois, keskittää huomion olennaiseen, hiljentää metelin. Sitä on vaikea selittää, ennen kuin on lukenut taas yhden kirjan lisää. Ja tuntuu, että pitää lukea taas vähän lisää käsittääkseen itsekin sen asian paremmin. Ja sitten taas vielä vähän...

Kirjastoon ja roadtripille myös.

Nyt se on varmistunut, edessä on roadtrip Ouluun ja ylöspäin, tarkoituksena käydä Norjassa pällistelemässä rantaan kuolleita meduusoja ja sitten Tornioon pällistelemään rantaan kuolleita piisameita. Jälkimmäisen voisi täyttää, silleen huonosti, se olisi hieno kirjahyllyssä. Torniossa näin kirpparilla muuten kerran täytetyn oravan. En voinut olla repeämättä nauruun, kun ajattelin, että joku metsämies on sen ihan tosissaan metsästänyt, ja sitten poseerannut jonkun ilmakiväärin kanssa valokuvassa täytetyn oravan vieressä ihan tosissaan. Tosin, museon vahtimestari varoitteli, että jos orava pääsee sisälle museoon, ei pidä yrittää häätää sitä pois yksin. Nurkkaan ajettuna orava kusee päälle, mikä ei ehkä ole vaarallista, mutta todella, todella nöyryyttävää. Orava, tuo urbaanin maailman nöyryyttävin jyrsijä.

Toki tämä retki kuluttaa loppukuun syömisbudjettia, mutta toisaalta köyhyys on itselleni niin luonnollinen olotila, että varmaan sitä vain vaivaantuisi jos ei tarvitsisi vähän kikkailla syömistensä kanssa. Toisaalta aika systemaattisesti olen saanut palkkani hassattua joka kuukausi johonkin, tavallisimmin lähinnä nyt noiden bändielämän kokemien vaurioiden maksamiseen. Sitä se on, kun päättää soittaa bändissä. Se ei haittaa minua, raha on vain rahaa, ja se ei lopu tästä maailmasta koskaan. Sitä tekee tietokoneet koko ajan lisää, mikä se ongelma vähän niinkuin onkin. Rahalle käy sama temppu, kuin universumille. Mitä enemmän sitä on, sitä vähemmän sillä on arvoa, ja seuraa inflaatio joka tekee kaikesta samaa kylmää, laimeaa massaa.

Nyt lähden palauttamaan entiset Beckettit ja Rollinsit kirjastoon ja haen uusia tilalle. Etenkin Beckettiä. Sitä on nyt tullut luettua paljon, koska mielestäni kukaan muu ei ole niin hyvin tiivistänyt sitä kuolevaisuuden kokemusta, hetkessä olemista, kuin Beckett sillä hahmottomalla pulinallaan. Siinä on rytmi ja muoto ja tauot ja kaikki juuri paikallaan. Lähinnä laittaa vituttamaan, että kaikilla äidinkielen tunneilla tuokin jätkä on sivuutettu vain Huomenna hän tulee-viittauksella. Ehkä sanottu perään, että hän on pessimisti. Ei kyllä suoranaisesti minun mielestäni, mutta nämä ovat taas niitä näkemyseroja. Monet, jotka tahtovat kieltää tietyt aspektit elämästään, näkevät ne lähinnä masentavina, koska ne saavat heidät kohtaamaan asioita, joita he eivät tahdo kohdata. Mikäli nämä ovat osana ajattelua jokapäiväisessä elämässä, ne voidaan ottaa huomioon ja nähdä maailma juuri niin ihmeellisenä ja kauniina, kuin se todella on. Ei sitä memento moria ole ihan turhan takia hoettu yhden maailmanhistorian verran.

Kahtiajakojen turhuus.

Viimeaikoina olen taas enemmän ja enemmän törmännyt ihmisten puheissa ja ajatuksissa sellaiseen tarpeettomaan dualismiin, asioiden mustavalkoiseen kahtia jakamiseen, joka on jarruttamassa näiden ihmisten ajattelua aivan turhaan. Sen kohtaaminen on minusta aina kaikkein turhauttavinta, koska ihmisillä on taipumus pitää siitä kiinni kynsin ja hampain, vaikka he itsekin järjellä ajatellessaan tajuavat sen näkökulman kaksiulotteisuuden, jolle ei ole tässä todellisuudessa juuri mitään käyttöä. Miksi? Mistä se johtuu? Tuntuu, että monesti etenkin mielenterveyden järkkyessä ihmisillä on taipumus jakaa maailma aina vain karkeampiin palikoihin, karkeimmillaan uskonnollisiin palikoihin. Ihmiset, jotka ovat ennen pitäneet uskontoa naurettavana alkavatkin yhtäkkiä viljellä puheissaan jumalaa ja saatanaa, hyvää ja pahaa, tiedättehän. Se on mielestäni melko hämmentävä piirre. Ehkä se on vain mielen yritys purkaa kaikki jonkinlaiselle simppeleimmälle mahdolliselle tasolle, jonka kykenee hahmottamaan ja näkemään varmaksi, ja koska täällä niin monen kasvatus pohjaa pitkälti kristillisyyteen, uskonnollinen viitekehys tarjoaa selkeän perustan kaikelle.

Kai itselläni sitten omat, ehkä vähän buddhismiin päin kallellaan olevat näkemykset ovat auttaneet tajuamaan, että minun kannaltani kaikkein parhaimpia, eli "hyviä" asioita, ovat olleet kaikkein tuhoisimmat ja "pahimmat" kokemukset elämässäni. Se on aina kiinni vain ja ainoastaan perspektiivistä. Sinulla on olemassa vain tietty määrä informaatiota, jonka pohjalta toimit. Kun aikaa kuluu, näet tekemisesi osana isompaa mittakaavaa, silloinen "tässä ja nyt" saa oman kontekstinsa ja saattaakin näyttää pahemmalta teolta, kuin sen tekohetkellä näytti. Tämä on aivan tavallista. Silti jotkut jäävät syyttelemään itseään menneistä tekemisistään, ymmärtämättä sitä, että se teko on käytännössä jo mennyt. Niin hyvässä, kuin pahassakin, kaikki tehty on jo tehty, eikä se paina tässä hetkessä paskan vertaa. Jos et ole toimintakykyinen tässä hetkessä, olet jumissa jossakin menneessä tekemisessä. Omassa maailmankatsomuksessani monet pitävät tätä piirrettä groteskina, vaikka minusta se on vain realistinen ja yksinkertainen tapa nähdä tuo kaikki: haudassa on kuitenkin aivan sama, miten missäkin tilanteessa toimit. Hyvä ja paha ovat olemassa vain ihmisten välisissä keskusteluissa, ja ne sanat ovat omiaan harhauttamaan ihmisiä luulemaan niitä totuuksiksi. Todellisuus ei ole värittynyt mitenkään päin. Todellisuutta ei todellisuudessa kiinnosta, mitä pidät hyvänä tai pahana. Se vain on.

Samoin myös individualismia ja yhteisöllistä ajattelua voi jakaa toistensa vastakohdiksi, vaikka ne eivät mielestäni sitä ole. Omassa maailmankuvassani yksilöllä on täydellinen vastuu omasta elämästään. Tämä koskee myös suhdetta muihin ihmisiin. Jokainen meistä kehittää oman moraalitajunsa, perustaen sen omaan kasvatukseensa, omaan elämänkokemukseensa ja siihen johonkin mystisen Samu Sirkan ääneen siellä nupissa. Meillä jokaisella on oma moraalikoodistomme, ja me voimme keskustella niistä, mutta todellisuudessa emme voi koskaan arvostella ketään omien moraalisten dogmiemme pohjalta. Miksi? Siksi, ettemme ole eläneet heidän elämäänsä. Voimme, ja meidän täytyy keskustella siitä, mikä heidän ja meidän arvomaailmaamme on muokannut, ja siten laajentaa sitä omaa perspektiiviämme, mutta meillä voi olla vain oma elämämme ja sen tuomat kokemukset. En minä voi heristellä sormia muiden huumeiden käytöstä tai muusta, koska tiedän, että jos olisin ollut samoissa tilanteissa, samalla nupilla, olisin toiminut täysin samalla tavalla. Tämän ymmärtäminen on mielestäni aina helvetin tärkeää ihmisten kanssa ollessa. Täten voidaan rakentaa sellaista yhteisöllistä olemista, jossa ei nähdä vain vasenta ja oikeaa, kommunismia ja individualismia, vaan rakennetaan sellaista ihmisyhteisöä, jossa jokaiselle on tilaa omana itsenään, jossa jokaisen kyvyt ja ominaisuudet tunnetaan ja hyödynnetään, ja jossa uskalletaan myös tunnustaa, kun jotain asiaa ei osata. Se ei löydy syyttelyn ja tuomitsemisen, vaan avoimuuden ja keskustelun polulta.

Ja nyt sitten jotain kevyempää iltaohjelmaa, kiitos.

Magneettikuvassa

Olen taas yhtä kokemusta rikkaampi, kun kävin äsken magneettikuvauksessa. En tiedä, onko sitä ennen aivan normaalia kokea irrationaalista jänskätystä siitä, että on joskus ollut tietämättään jonkinlaisen aivoleikkausoperaation tai drive by-ammuskelusta kimmonneen luodin kohteena, ja magneettien käynnistäminen sitten lennättäisi jonkun pienen metalliobjektin päästä läpi suoraan koneen runkoon. Toinen mietteeni oli se, mahdunko hiusteni kanssa värkkiin ylipäätään, tai että ne jäävät johonkin kiskoon kiinni, mutta ilmeisestikään tämä ei ollut ongelma. Sen kuin menet laverille makaamaan, saat kuulosuojaimet korville ja jonkunlaisen kääpiöiden raksatelineen pääsi eteen.

Sitten mennään sisään putkeen. Ensimmäiset sekunnit olivat, kuin sensorista deprivaatiota. Näet suunnilleen samoja asioita silmät auki tai silmät kiinni, toinen on pimeää ja tasaista, toinen valoisaa ja tasaista, mutta yhtäkaikki silmille ei ole mitään, mikä stimuloisi niitä. Ellei nuppia ole rakennettu niin kuin minulla (mistä syystä vähän niinkuin kai olinkin kuvattavana.) Kosmisen lattén värisessä putkessa alkoi näkyä vihertävää kohinaa, joten laitoin silmäni kiinni ja keskityin kuuntelemaan koneen rytmistä nakutusta. Vaihtoehtona olisi ollut kuunnella radiota, mutta kun kuuntelin käytävillä jo Novan soivan, sanoin, että laittakaa pois vaan.  En tahtonut vitutuksen näkyvän kuvissa, jos niissä oli tarkoitus katsella niitä normaalitilassa. Vaikka moni niin ehkä ajatteleekin, vitutus ei ole minulle normaalitila.  Koneen elektroniset surinat ja nakutukset olivat sitä paitsi jo itsessään minulle musiikkia. Joistain surinoista kuuli miten ne menivät ylös, toiset tulivat alas, välissä kolme tahtia pelkkää nakutusta, sitten kaksi tahtia väkivaltaista koneen ääntä. Se oli siistiä. Vähän hypnoottista ja rentouttavaa.

Jossain vaiheessa, en tiedä kuvasiko kone enää siinä vaiheessa, avasin silmäni. Näin jotain melko psykedeelistä, ja siksi vähän toivon, että se olisi tallentunut kuviinkin. Tuijottaessani putken kattoa näin miten tuijottamani kohta alkoi ikään kuin hohtaa, sellaisena "vastavärivihreänä", jota näkee migreenissäkin paljon, se on ennemmin "ei-mitään", kuin varsinaista väriä. Aina, kun se kohta oli saavuttanut täysimmän mahdollisen intensiteetin, tämä "ei-mitään"-pallo kohosi näkökentässäni ylös. Vaikutelma oli vähän sama, kuin jos yöllä ajelee autolla katulamppujen ohi ja näkee niiden valojen ikään kuin skannaavan itseään, tämä teki täysin samaa, mutta missään ei ollut liikkuvia valoja, tai mitään muutakaan muutosta valossa.  Jossain välissä tunsin myös juuri ja juuri havaittavaa painoa jossakin sydämen kohdalla, enkä voinut olla ajattelematta, että ehkä veren rauta reagoi vähän magneetteihin, mutta siitä tuntemuksesta en ole ihan varma. Tuntui, että tuli lämmin pelkästään siinä makoillessa, vaikka ei erityisemmin hikoillut tai muutenkaan tuntenut oikein mitään. Puoli tuntia meni nopeasti ohi, melko meditatiivisessa tilassa.

Sairaalapyjamat myös tuntuivat niin mukavilta päällä, että olisi tehnyt mieli varastaa ne itselle, mutta jätin ne viikattuna penkille. En ehkä ole ensimmäinen ihminen ottamaan kännykällä mitään peili-itsareita, mutta nyt oli pakko, kun näytin niin karanneelta hörhöltä/ kulttijohtajalta.

Electric Wizard - Come My Fanatics...

The Conspiracy. Ja käsin tekemisen iloa.

Katsoin tuossa juuri elokuvan The Conspiracy. Kun se löytyy dokumenttiosastolta, sitä on aluksi ärsyyntynyt ja pettynyt siihen, että selkeästi kaikki on näyteltyä ja tuotantoarvokin on hieman eri, kuin dokumenteissa noin keskimäärin, mikä kertoo aina vain nopeammin sen, että tässä nyt ollaan tehty tällaista elokuvaa, jonka tarkoitus on harhauttaa katsojaa. No, aluksi olin ärsyyntynyt juurikin siksi, että pidin tuollaista katsojan aliarvioimisena, ehkä kykenin erottamaan päähenkilön hieman liian kliseisen skitsofreenisen hurahtamisen salaliittoteoriaan, tai muuten vaan liika keskittyminen tekijöihin itseensä pilasi kaiken. Vaikka on niitä tullut vastaan oikeitakin dokumentteja, joiden ambitiot ovat vain ja ainoastaan tekijänsä asettaman väitteen toteen näyttämisessä uskon ja muutaman tilaston kautta. Mutta siitäkin huolimatta. Sen jälkeen, kun käsitti tämän selkeästi olevan elokuva, sai siitä vinksahtaneesta ilmapiiristä ihan vähän enemmän irti. Se oli vähän samanlainen, kuin aiemmin katsomani Escape From Tomorrow, jossa perhe menee Disneylandiin ja faija skitsoo taas.

Tällaiset Blair Witch Project -henkiset elokuvat ovat tänä aikana selkeästi jonkinlaisessa tilauksessa, kun sosiaalinen media ja siellä leviävät kuvat ovat hämärtäneet rajat todellisuuden ja fiktion välillä, kun ihmiset eivät enää usko näkemäänsä, vaikka sitä ei olisikaan kukaan peukaloinut photoshopilla. Paranormal Activityt ja muut vastaavat tekeleet ovat osoittautuneet unelmiksi elokuvien tekijöille, koska ne maksavat kuitenkin melko vähän tehdä ja tahkoavat parhaassa tapauksessa hintaansa nähden ihan hyvin rahaa. Eilen pällistelemässäni Side By Sidessä Martin Scorcese taisi muistaakseni vähän harmitella sen perään, että kaiken CGI-mössön keskellä ihmiset eivät enää usko näkemäänsä. Sellaiseen The Conspiracyn kaltaiset elokuvat ovat täsmälääke. Lopputekstien rullatessa en voinut olla ajattelematta, että varmasti ainakin Amerikkaan mahtuu ihmisiä, jotka pitävät kaikesta huolimatta tätä elokuvaa dokumenttina ja huutelevat siinä esitettyjä asioita totuuksina. Fiktio toimii, kun sen naittaa riittävän hyvin todellisuuteen. Kuten tässäkin "dokumentissa" sanottiin, skitsofreenikotkin luovat itselleen todellisuuksia, joita on usein mahdoton todistaa vääräksi, jolloin he voivat pitää niitä yllä uskomattoman pitkään. Jos siinä ei lennä velhoja lohikäärmeiden selässä, sen täytyy olla totta. Ja monet ovat valmiita uskomaan vielä velhot ja lohikäärmeetkin. Kannattaa tuo silti pällistellä, jos ei muuta tekoa ole.

Muuten tämä päivä on kulunut lähinnä tulevia kuvioita miettiessä. Duunailin levyn kansia, jota hommaa pitää vielä jatkaa (25 kappaleenkin käsin tekeminen on uskomattoman hidas prosessi, kun siihen oikeasti ryhtyy), ja siirtelin informaatiota tietokoneelta toiselle, piirsin yhden mahdollisen uuden paitakuvan, mutta en tiedä duunataanko tätä kuitenkaan. Tässä se siitä huolimatta on, yhden tulevan biisin sanoilla siis.

A Man Who Mistook His Hat For His Life

Facebook tuli tiensä päähän minun kohdallani.

Edellä mainitut puolet internetistä saivat minut tappamaan Herra Aasin sosiaalisen elämän parilla klikkauksella. Hyöty/ärsytys-suhde vain oli liian suuri tuollaisen jatkamiseen, vaikkakin kaikki Cut To Fitinkin kiertuehommat oli vähän siitä kiinni. Mutta jos ihmiset eivät osaa laittaa sähköpostia enää tähän maailmanaikaan, niin sitten eivät osaa. Alan kyllästyä etenkin siihen, miten tapahtumista tiedottaminen tapahtuu nykyään lähestulkoon vain ja ainoastaan Facebookissa, ei edes foorumeilla tai muualla internetissä, vaan siellä. Sitten ihmetellään, miksi tuvat on tyhjänä. Se, etten minä siellä ole, ei toki tuhoa tuota kulttuuria, mutta ainakin sitä tulee skarpattua omien tapahtumien kanssa, jos ei muuten.

Huomasin myös, että tuon Facebookissa viettämäni puolentoista vuoden aikana kirjoittaminen väheni huomattavan paljon, koska sitä paskaa pystyi blastaamaan tuonne sitä mukaa, kun päässä napsahti. Toki vähänkin vieraammat "kaverit" saivat varmasti miettiä pariin kertaan, että mikäpä se tämä tyyppi on, miksipä se tuollaisia kirjoittelee. Se taas oli itselleni yhdentekevää. Itsehän olivat lisänneet. Näin tätä kaikkea läheltä katseltuani olen varma, että tämä sosiaalinen media, kulminaatiopisteenään Facebook itsareineen päivineen, tekee ihmisyhteisöille jotain. Tästä olin tosin varma jo siinä vaiheessa, kun en vielä ollut Facebookissa, mutta tämä vain vahvisti käsitystäni siitä, että se pinnallistaa ihmissuhteita ja minäkuvaa tilastolliseksi tykkäämiskäyräksi. Lisäksi eri laitteilla selatessa huomasi näkevänsä täysin eri informaation, koska se mitä näytetään, perustuu paitsi käyttäjän keräämiin tietoihin, myös laitteiden selaushistorioista kerättäviin tietoihin ja IP-osoitteen tietoihin, niistä tehtyihin aiempiin klikkauksiin. Minulla oli verkostossani paljonkin kavereita, joiden päivitykset eivät koskaan näkyneet minulle omalta koneeltani, mutta veljeni koneelta kyllä. Enkä usko, että ne ovat hakanneet ignorea sen mukaan, olenko Lahdessa vai en.

Toki siinä on myös aivan kiistattomia hyviä puolia. Ei tässä ajassa enää ole sen tehokkaampaa tapaa olla yhteydessä ystäviin ja sukulaisiin ympäri maailmaa, jakaa bändinsä sekoiluja ympäri internetiä, tehdä kaikkea sitä helposti ja keskitetysti. Voi olla, että jossain vaiheessa teen sellaisen profiilin, jolla pääsen räpläilemään bändin asioita, mutta tiedän, että se lipsuu siitä taas kuitenkin siihen, että ensin lisätään äiti ja pari kaveria, sitten tulee mieleen, että noita ulkomaalaisia kavereita nyt ei saa muuten kiinni, ja yhtäkkiä onkin taas sata kaveria listassa. Ei kiitos.

Salpausselkiä ja filtteröintiansoja.

On merkillistä, miten voi asua Lahdessakin lähemmäs kymmenen vuotta, ja silti löytää täysin uusia paikkoja, kun lähtee keskellä yötä hiipparoimaan jonnekin tuonne vaan. Tompan ja Vilin kanssa suoritettiin yöllinen vuorikiipeilyekskursio helvetin hasardeissa olosuhteissa salpausselän huipulle ja siellä sitten pällisteltiin Lahtea ja mietittiin, miksi tämä kylä on rakennettu tällaiseen helvetin mäkimonttuun, kun vähänkin Renkomäkeen päin mennessä olisi ollut paljon tasaisempaa aluetta sille. Ehkä juuri siksi, että kun kaikki tulevaisuudessa tulee menemään päin helvettiä, koko kylä on helppo vaan valaa betoniin ja aloittaa sitten alusta. Suunniteltiin myös helvetin eeppinen stoner-levy, johon olisi rummuiksi soitettu salpausselkää itseään. Siitä ei hommat isommalleen taida mennä. Stonerkin olisi kerrankin konkreettinen termi kuvaamaan musiikkia.

Tuokin ilta oli kuitenkin mukavan rauhoittavaa ja miellyttävää pyörimistä. Ei suunnitelmia, pelkkää sattumaa ja selkä edellä putoamista. Se on ihan rentouttavaa aina välillä. Kyllä sitä vaan alkaa pikkuhiljaa kaipailla palkkaansa ja muuta, jotta voisi mennä kotiin ja lähteä myös Terhin kanssa pohjoiseen päin. Saa nähdä, tuleeko rahaa, periaatteessa kyllä pitäisi jo tulla. Omaa rahaa ei ole olemassakaan, ja syötävää olisi taas kikkailtava. Lahti on kyllä jotenkin maaginen kaupunki, kun tili tyhjenee heti rajan yli tullessa, ja siitä eteenpäin on täysin sattuman armoilla. Sitten kun menee Tampereelle, niin elintaso taas jotenkin maagisesti kohoaa ainakin muutamilla kympeillä.

Viime yönä ja vähän sen jälkeenkin olen taas mesonnut internetistä, yritin tehdä bands in town -tunnuksia, jotta cut to fitin keikkojen päivittäminen nettisivuille olisi iisimpää, eikä se olisi aina Konstan vastuulla (mistä hänellekin aivan helvetin suuri kiitos, että jaksaa niiden sivujen kanssa kikkailla), mutta hermo meni äkkiä, kun jokin tuollainenkin sovellus tahtoo käyttää kaikenmaailman kaverilistat ja hallita tapahtumia ja päivityksiä ja muuta. Eikö tässä maailmassa enää mikään helvetin asia toimi ilman, että pitää myydä mutsinsa jollekin firmalle?! Samoin itseäni vituttaa se, ettei internetissä asiat tapahdu enää satunnaisesti, vaan kaikki meistä on filtteröity omiin kupliin, joissa profiilien ja IP-osoitteiden ja laitteiden selaushistorioiden perusteella päätetään, mikä sinua kiinnostaa, mitä sinulle suositellaan, mitä näytetään ja mitä jätetään näyttämättä. Tämä, jos mikä, sotii internetin  vapautta vastaan. Se rajaa ihmiset omiin karsinoihinsa, joissa sitten painellaan tykkäilynappia niihin samoihin juttuihin, joihin sitä on paineltu aina ennenkin, koska kone ei näytä enää mitään muuta. Kaikki perustuu aikaisempiin juttuihin, eikä mitään oikeasti uutta ja satunnaista enää tapahdu. ELLEI ihmiset sitten tajua nousta perseeltään, tuonne oikeaan maailmaan, jossa asiat menee kovaa vauhtia päin vittua, kun siellä ei enää käy kukaan, kävelee kirjastoon ja lainaa kirjan joltakin sellaiselta kirjailijalta, josta ei ole koskaan ennen kuullutkaan. Pelastus tyhmyydeltä on kirjastokortin päässä. Niinkuin se on aina ollutkin.

Aika kulkee

Niin, vähän kai seuraa jatkoa sille ajan ihmettelylle. Kun tuossa eilen illalla jamittelin Julesin, sekä Herrasen ja Hellin Mikkojen kanssa John Lennonia ja sellaista, niin mietin hiljaa pienessä mielessäni, että Jere 13-w olisi voinut olla tästä hetkestä aika fiiliksissä. Ei sillä, etteikö Jere 25-wuottakin olisi tilanteesta nauttinut, mutta lähinnä ihmisten välisen musiikillisen kommunikaation vuoksi, eikä siksi ketä siinä oli läsnä. Mutta kyllä sitä tänään sitten kaivoi youtuben ihmeellisestä maailmasta tuossa äsken noita Denigraten Dismal Euphorian biisejä, joita ei ole tullut kuunneltua ehkä juuri johonkin 9 vuoteen, mutta joita silloin tuli kuunneltua aika paljonkin, siinä synkässä ja raskaassa elämänvaiheessa, jonka jokainen meistä läpi käy teini-ikänä. Herranenkin oli siihen aikaan tuttu Velcran rumpalina ja oli vissiin saanut pihalle Rustin Softlyn, joka on meikästä vieläkin aivan helvetin hyvä levy. Etenkin siihen nähden, että maksoin siitä Free Record Shopissa euron! Ja Profane Omenia nyt tuli kuunneltua koko tuo teini-ikä, joten tietyllä tapaa eilinen osasi yllättää vähän takavasemmalta.

Tänään käytiin sitten universumin johdatuksesta Julesin ja Raxin kanssa tuolla puistossa istuskelemassa ja nauttimassa kesäillasta, vaikka olinkin mennyt seitsemältä nukkumaan ja herännyt yhdeltä, joten tuollainen kello kuusi tuntui itselleni lähinnä kello kahdeltatoista, ja olin vähän pihalla. Mutta oli kiva nähdä Juhaakin pitkästä aikaa kunnolla ja ajan kanssa, kun se on yleensä viilettämässä ympäriinsä pää kahdeksantena jalkana. Nyt kun tässä kerkeäisi vielä muutaman kaverin sohvalla homehtua, niin on oltu Lahdessa tarpeeksi ja voi palata himaan. Mikäli Eetu suostuu heittämään. Omat rahani ovat olleet koko ajan finaalissa ja tänäänkään en ole syönyt mitään. Nyt saan kuulema ruokaa, kun menen ensin tiskaamaan ja tekemään sen safkan. Bratwurstimunakasta. Aivan kuin ei olisi viikonloppuna syönyt riittävästi makkaraa noin niinkuin muutenkaan.

Saa nähdä miten pitkälle tämäkin ilta tästä vielä venähtää, mutta mielelläni päätyisin jonnekin soittamaan musiikkia jonkun kanssa. Kun nyt kerta täällä olen, ja kun kerta kaikki täältä tuntemani ihmiset ovat jonkin sortin muusipäitä kumminkin. Se on oikeastaan aika hämmentävääkin välillä ymmärtää, etteivät minun ystäväni ole mikään otanta normaalista suomalaisesta väestöstä. Sukulaisiani lukuunottamatta saan suunnilleen miettimällä miettiä ihmisiä, jotka eivät jollakin tavalla liity musiikkiin tai kuvataiteisiin tai kaikkeen tähän ihme hulabalooseen jollakin tavalla. Mielestäni se on vain ja ainoastaan hyvä, mutta välillä unohtaa, ettei sen porukan perusteella pidä tehdä välttämättä minkäänlaisia arvioita suuremmista ihmislaumoista, hyvässä tai pahassa.

Nyt on kuitenkin parempi mennä duunailemaan sitä tiskausta ja munakasta, että saa joskus syötyäkin.

Menipäs se nyt sitten sentimentaaliseksi.

Tulin eilen Lahteen ja tajusin, että bussiasemalta ostamani pullo vesi söi rahaa juuri niin paljon, ettei minulla ole rahaa paluulippuun. Onneksi Eetu sanoi voivansa heittää minut takaisin Tampereelle jossain välissä, saa nyt sitten vain nähdä, että missä välissä. Eilen kävin vähän katselemassa uutta treenistä, kun roudailtiin kamat sinne. Pikkuisen uimahalli, mutta Mustan Ristin jätkät sisustelivat sitä sellaisella drivella, että eiköhän se ole jo dempattu koko kämppä. Näin myös rumpusettini, ja vahingot eivät näyttäneet niin pahoilta, kuin mitä sain ennalta kuulla. Ehkä ne ovat kuivuessaan vähän asettuneet. Tarkoitus olisi tässä viikonlopun aikana käydä koittamassa, josko niistä saisi vielä äänen pihalle. Pois heittäminen on aivan viimeinen vaihtoehto. Ja ainakin tomit tuntui soivan, vire nyt oli ymmärrettävästi melko epätasainen, mutta huomenissa selviää tämä kaikki kai sitten.

Ilta oli mukava, käytiin iltakävelyllä perhepuistossa, ja se oli siistiä. Siellä on tullut hengailtua aika monta iltaa näiden ihmisten kanssa, ja se on aina yhtä mukavaa. Siitä tuli aivan helvetin hyvä fiilis, eikä siinä ollut lainkaan mitään menneisyyden larppaamisen makua, nauroin, että tulen tänne vielä viisikymppisenäkin kiipeilemään niihin köysihärpättimiin, vaikka olisinkin koditon spurgu ja ratkennut ryyppäämään menetetyn tulevaisuuteni edessä. Jotenkin eilen bussimatkallakin mietin paljon aikaa. Olen menossa Profane Omenin grillibileisiin tänään, ja niissä on tullut oltua joka vuosi. Se on sellainen bändi, joka potkaisi teini-iässä Pertunmaalla pyöriessä lujaa päin näköä, ja siitä ennen kaikkea tajusi, ettei musiikki ole vain jokin sellainen ihmeellinen asia, jota voi tehdä vain jotkut maagisesti salaisissa neuvonpidoissa valitut muusikot, vaan musiikkia voi tehdä itse. Voi olla vaikka Lahdesta, 80 kilometrin päässä Pertunmaalta, ja tehdä sellaista musiikkia joka muuttaa jonkun, ainakin pertunmaalaisen, elämän. Se oli suurin oivallus, jonka saatoin saada, ja siitä olen noille ihmisille ikuisesti kiitollinen. Viljamin veli Valtsu oli kuulema juuri tuossa yksi päivä ihan kesken muiden asioiden miettinyt ääneen, että kyllä niillä Kilpisillä on varmaan ollut aika perseestä olla siellä Pertunmaalla. Repesin nauramaan kuullessani tämän. Kyllä, oli. Tavallinen pienen kylän naurettujen ja pilkattujen pitkätukkien tarina. Turpaan sai sentään vähän harvemmin, kun oli nopeampi juoksemaan. Minkä lisäksi totuuden nimissä kaikkien äitit tunsi kaikkien muiden äitit, ja informaatio kulki nopeammin kuin ihmisen hermoverkostossa.

Mietin, miten olen saanut kasvaa noidenkin ihmisten kanssa, olla mukana kaikennäköisissä perhetapahtumissa ja miten helvetin tärkeitä ja hienoja ystäviä he kaikki minulle ovat. Siitä ei voi olla tuntematta rehellistä, avointa kiitollisuutta. Sitä on ajan kanssa, kuin huomaamatta kasvanut omaksi, itsepäiseksi itsekseen, omille jaloilleen. Silti muistan kyllä aina, miten monta tuntia sitä ollaan Viljamin ja Tompankin kanssa istuskeltu jossakin mietiskelemässä kaiken näköisiä ihmeellisyyksiä maailmasta ja ihmisyydestä ja muusta. Ja toivottavasti istuskellaan vielä miljoonat tunnit lisää.

Remaining Light / Soul Deconstruction Site

Remaining Light on meikäläisen skaalalla tavallisempi, vaikka biisit tuntuikin tulevan ulos melko randomilla ajanjaksolla ja vieläkin satunnaisemmilla tavoilla. Yhtäkkiä vaan tajusi, että näitäkin on taas jo kuitenkin tämän verran, mitähän näillä tekisi. Siksi siinä on skaalaa melko paljonkin, alkuun ja loppuun laitoin samalla tavalla resonaattorikitaran kautta yhdistyvät, jollakin tavalla hämyisemmät aamuyön fiilikset. Siellä on seassa myös yksi melko vanhakin juttu, jolle ei koskaan ollut mitään oikeaa aikaa tai paikkaa, mutta joka nyt teki niin vahvan kontrastin kaikkeen muuhun, että se toimi mielestäni hienosti. More Or Less, I'm Donen kohdalla mietin jo, että teenkö tässä nyt pastissia itsestäni vain, mutta sitten kuitenkin sisäistin, että musiikki ei ole itselleni mitenkään erilaista, kuin tämä teksti. Siksi koen sen Beckettin niin siistiksi jutuksi itselleni, että koen ymmärtäväni sen puolen. Samaan tapaan saatan musiikilla sanoa samoja asioita kerta toisensa jälkeen, mutta oman kasvuni myötä ne sanat vaihtuvat, lauseiden sävy ja muoto muuttuu ja vähitellen asiakin saattaa muuttua joksikin muuksi. Se on kaikki vain ja ainoastaan minun kasvuani, minun elämääni ja niitä vähiä kokemuksia, mitä siinä voi tulla vastaan. Tämä on sellaista musiikkia, joka tulee jostakin syvältä sielusta, joka soi siellä jossain kaiken alla, ja joka pitää laskea ulos, tai se muuttuu sitten.....



...tällaiseksi. Mielestäni maailmassa on aina ollut tällaisen musiikin mentävä reikä, tai ainakaan kukaan ei ole pystynyt sitä minulle soittamaan. Nämä on niitä juttuja, mitkä soivat päässäni aina kun istun bussissa tai kävelen ihmisten keskellä, aina, kun jokin urbaani asia herättää jonkinlaisen mielleyhtymän rytmistä, nämä ovat niitä asioita, jotka lähtevät rakentumaan päässäni tällaisiksi jutuiksi. Aikaisemmin minulla ei ole ollut kykyä, osaamista tai välineitä niiden tekemiseen. Välineetkin ottivat juuri takapakkia sähkörumpujen lähdettyä (tässä on siis ajettu rumpuja kaikenmaailman oktaaveriefektien ja muiden läpi suurimmassa osassa looppeja), mutta nyt minulla on myös jonkinlainen ymmärrys siitä, miten saan muokattua maalipönttöjen ja astioiden ääniä tuohon suuntaan. Tämäkin on siis jonkinlainen suurempi harppaus omassa tutkimusmatkassa musiikin kielioppiin ja erilaisten kielten hallintaan. Itselleni tämä on henkisesti lähinnä vanhaa Swansia, Godfleshia tai Scornia tai Jesua. Eli siis pystyn hyvin näkemään sen luonnollisen kehityskaaren musiikillisessa kiinnostuksessa, joka tässä grindin kanssa puljatessa herää raskauden määritelmää kohtaan. Tämä on sellaisia puolia, joita tulen joskus ehdottomasti syventämään lisääkin.

Levyjä pukkaa.

Bandcampin hitaus alkaa käydä hermoille. Aloin eilen väkertää taas vähän musiikin kanssa, ja sainkin valmiiksi KAKSI levyä. Tässä nyt sitten ikuisuusprojektina latailen niitä nettiin, laitan ne näkyviin vasta kun molemmat ovat siellä. Jokaisen biisin lataamiseen menee näytön mukaan aböyt puoli tuntia, mutta on tämä tuota viimeistäkin hinkuttanut sinne jo kolme varttia. Neljä inessä, vielä 12 laittamatta. Mietin, että onkohan bandcamp hidastanut tarkoituksella uploadausnopeuksia, jotta pro-systeemit menisivät paremmin kaupaksi. Ei siinä, kyllähän tuota niin paljon tulee käytettyä, että voisihan sitä jossain vaiheessa vuoden pro-hommat vaikka maksaakin. Luultavasti siinä vaiheessa ne vasta laittaa musiikkia näkymään hauissakin. Internet on nykyään vähän ikävällä tavalla kahtiajakautunut. On se ilmainen internet, joka alkaa olla mainosten ja muun paskan valtameri, jossa kaikki toimii kyllä ja jonne kaikilla on pääsy, mutta sitten lähes joka palvelusta alkaa olla kaikenmaailman pro-mallit, jotka sitten takaavat sen, että ne hommat toimivat niinkuin oikeasti. Se on vähän hölmöä, vaikkakin tietysti kaikinpuolin ihan laillista ja sallittua ja mitä vielä.

Silti on vähän hassua, että musiikin teossa itselle kaikki vaikein ja hitain prosessi on sen nettiin lataaminen. Näissä kahdessa levyssä on aika selkeä ero, toinen on samaa vanhaa paskaa, mutta löysin eilen tyhjän maalipöntön, joka toimi ihan helvetin hyvänä rumpuna, ja käytin sitä vähän joka puolella, missä se vain tuntui sopivan yhtään soundimaailman kokonaiskuvaan. Lisäksi soittelin vähän huuliharppua yhteen biisiin, ja yllättävän paljon noissa on myös tuota banjokielillä viritettyä resonaattoria. Vaikka ei sitä eroa normikieliin huomaakaan, kuin jossain tietyssä helähdyksessä, jonka tuo soitin päästää äänten välissä, mutta minusta juuri kaikki nuo äänten väliset helähdykset ja kolinat ja resonanssit ovatkin musiikissa kaikkein siisteimpiä puolia. Nyt alan yhä enemmän miettiä sitä, tahdonko myydä tuota resonaattoria kuitenkaan ollenkaan. Mietin matkakitaran myymistä, mutta muistinpa, että siinäkin on aika saatanan hyvät mikit, vaikkei soittomukavuus olekaan mikään maailman nautinnollisin kokemus. Pitääpä kaivaa sekin tuolta nurkasta ja tutkia senkin ominaisuuksia vähän lisää. Tällä levyllä on kuitenkin ainakin minun korvilleni melko paljon sellaisia hieman triphopille tyypillisiä juttuja, sekä varmasti myös siksi, että käytin siellä yhden vanhemman biitin, joka ei ole päässyt oikein minnekään tätä ennen. Niin, ja on sillä myös Sigur Ros-vaikutteensa, kun tuossa yksi päivä menin epähuomiossa pyöräyttämään sen uusimman levyn taas läpi. Biisi tosin oli tehty jo pari viikkoa sitten, mutta ehkä muuten olisin heivannut sen pois kokonaan, nyt se päätyi tuonne asti.

Toinen levy on sitten itsellekin uutta ja erikoista. En oikein tiedä miksi tätä pitäisi sanoa. Laitoin sinne tänne raksameteliä, koska se tuntui sopivan sinne ja yhdistävän sitä kaikkea. Itselle tämä tuo fiilisten puolesta mieleen vähän Scornia ja vanhaa Swansia, mutta ei se nyt ihan sitä rippailuakaan kuitenkaan ole. Ehkä, jos Cut To Fit tekisi jonkun tällaisen ambient/minkälielevyn, niin se voisi kuulostaa vähän tältä. Duunailin siitä niin häiritsevää ja kaoottista, kuin vain välineilläni ja osaamisellani kykenin. Tämä on sellaista aluetta, jota tahtoisin opiskella joskus lisää. Ja tietysti helpottaisi, jos olisi midivärkkejä ja mahdollisuus soitella lisää raitoja biiseihin tarpeen mukaan, nyt se on vain sitä samaa, että soita paljon raitoja ja katso mitä niillä voi tehdä. Nyt jälkeenpäin kuunnellessani tajuan, että varmasti myös Breaking Badin soundtrack on vaikuttanut tähän aivan helvetisti. Omalla tavallaan. Täälläkin on maalipönttöjä soitettuna kaikennäköisten musanpaskantimien läpi, asiat ovat säröllä ja murolla ja asioita on soitettu yhdellä otolla.

Kohta pitäisi alkaa kai valmistautua jotenkin Sledgehogin laikunlavan keikkaan, mutta tässä nyt on mennyt koko aamupäivä tähän, että saan näitä biisejä Bandcampiin. Palaan astialle siinä vaiheessa, kun saan jotain konkreettista aikaan.

Taakkepäin pällistelyn vaikeus.

Huomisesta lähtien alkaapi sitten loma, jonka aikana olisi helvetin mukava lähteä jonnekin pitemmälle ja kauemmas, mutta taloustilanne on tällä hetkellä melkolailla heikko. Pitää vähän katsella, miten se tästä asettuu, kaivella levyjä ja romuja myyntiin ja katsoa josko sitä saisi kasaan vaikka sen verran, että pääsisi vähän kiertelemään jonnekin. Nyt on sentään se hyvä, että Eetu on autollisena ja työttömänä melko helposti huijattavissa niin kauas kuin bensaa riittää, ja siksi ei tarvitse olla välttämättä jonkun VR:n armoilla, kuten aina aiemmin. Eli neljälläkympillä VOI JOPA PÄÄSTÄ yli sadan kilometrin matkan. Jos joku tahtoo ostaa tuollaisen Harley Bentonin resonaattorikitaran, johon on nyt laitettu banjon kielet ja joka soundaa aivan helvetin hienolta, niin 200 euroa olisi sillä hintaa. Lisäksi voisin myydä vaikka noita vanhoja kuvia, alkuperäisiä töitä toisella puolella olevine luonnoksineen ja koulumonisteineen, tai minkä taakse ne nyt köyhyyden vallassa onkaan alun perin piirretty, kympin kappale, ainakin nämä on tuossa nyt lähdössä:

Eating Stars Comes With a Price
Rasputin's Death
Death Mule Blues
Always One Step Behind
Mule, Man and Chameleon

Aina kun katsoo menneitä hetkiä tuonkaan vertaa, alkaa ajatella vain sitä, miten kaikki vähänkään tästä takanapäin olevat hetket ovat jo täydellisen irrelevantteja sinun itsesi kannalta ajateltuna. Jos olet elänyt kaksikin täyttä kuukautta pitempään, olet kerennyt kokea jo helvetilliset määrät sellaisia asioita, jotka ovat tuuppineet sinua kohti uutta ihmistä, jotain muuta kuin sitä, mitä olit tuolla hetkellä. Siksi en koe mitään vanhoissa jutuissa pyörimistä koskaan tarpeellisena tai mielekkäänä, koska ne ovat aina takana päin, eikä niille mahda mitään, eivätkä ne ole enää olemassa muualla, kuin nopeasti häviävien ja ennen kaikkea muuntuvien muistikuvien suossa. Kaikki on pelkkää egon värityskirjan leikkiä, se alkaa heti tapahtumahetken jälkeen selitellä kaikkia virheitäsi parhain päin, saa muut näyttämään pahiksilta ja esittää sinut itsesi väärinkohdeltuna protagonistina, vaikka olisit ollut aivan täysi mulkku kaikille ilman mitään järkevää syytä. Tästä syystä keskityn aina vain siihen, mitä ollaan tekemässä nyt. Siitä syystä myös aina meinaa vituttaa, jos jokin itsen ulkopuolinen asia estää tai hidastaa niiden asioiden tekemistä. Mutta kun senkin tiedostaa itse, osaa ottaa sen puolen huomattavan paljon rennommin. Ei ole mitään tarvetta paiskoa asioita tai kiukutella, kun näkee kaiken olevan kuitenkin omasta asenteesta kiinni.

Ja niinhän se lopultakin on. Siksi en jaksa vielä stressata tämän lomani rahattomuuden puolesta. Aina sitä rahaa jostain putoaa käsiin, vaikka ihmiset kuinka pelkäävät sen loppuvan. Voinpa mennä tuonne ja huijata ihmisiä, että lähtisin ryyppäämään. Sillä saisin jo ihan niin paljon rahaa, kuin katsoisin tarpeelliseksi kerjätä. Yhdelle turkkilaiselle sain juuri selittää sitä ilmiötä Suomessa, että rahattomilla ihmisillä on aina varaa olla päissään. Se on se pahoinvoinnin spiraali, jossa ne joilla menee ihan hitusen paremmin pitävät ne heikommin pärjäävät päissään, jotta voivat sitten aikanaan vedota samaan kunniantuntoon halutessaan itse humalaan. "Onhan tämä Suomi sellainen maa, ettei tätä selvinpäin kestä." Siksi minä täältä olen lähdössäkin.

Petonipunk

Ajeltiinpa sitten Petonipunkkiin, jonne oli aluksi helvetin vaikea löytää ilman osoitteita ja puhelimiinsa vastaavia ihmisiä. Siitä huolimatta sinne selvittiin ja koirakaan ei saanut lämpöhalvausta matkalla, mikä oli hyvä juttu. Olisi ollut kiusallista palauttaa se takaisin muuten. Keikka jännitti oikeastaan koko odotusajan, mutta saihan siellä taas todistaa sen, että me soitetaan aina miljoona kertaa paremmin, kun vituttaa. Ja se tuntuu paremmalta. Vastavirran "ihan ok"-veto vitutti ainakin itseä vielä sen verran paljon, että tuntui irtoavan paikat sielusta, päästä ja hampaista heti ensimmäisistä huudoista lähtien. Nauroin, että heti kun soitetaan tuollalailla vanhan koulun tiloissa niin meininkikin on kuin ala-asteella, isot pojat tuli ja koitti juottaa meikälle kaljaa, vaikka ei kiinnostanut hevon vittua. Porukka valui paikalle, kun alettiin soittaa, ja se olikin siitä eteenpäin ihan helvetin parasta. Keikka hymyilytti vielä tunteja sen jälkeen.

Loppuillasta katseltiin jalkapalloa ja naureskeltiin lentävälle Perseelle ja sille kompuroivalle kaljupäälle. Sitten vain oltiin hyttyssyötteinä kunnes alkoi väsyttää liikaa. Saatiin nukkua koiran kanssa vähän rauhallisemmassa paikassa, mutta ei se oikein osannut rauhoittua. Lisäksi siellä oli melko kylmä, kai sitä saa syyttää itseään, kun ei ollut pitkiä housuja tai makuupussia, mutta oli miten oli, betonilattia oli melko kylmä yöllä. Nukuin kaksi kahden tunnin pätkää, joiden välissä lähdin käyttämään koiraa paskalla ja katsomaan zombeina vaeltelevia punkkareita. Mukavia ihmisiä oli kyllä koko tapahtuma täynnä, paljonkin sellaisia naamoja, joita on nähnyt keikoilla eripuolilla Suomea. Eihän ne tietenkään meidän keikkaa tulleet katsomaan, mutta en niin olettanutkaan. Meillä oli siellä se oma porukkamme, ehkä joku nelisenkymmentä tyyppiä, ja se oli aivan helvetin hyvä porukka.

Nyt ollaan istuttu koko päivä autossa, ollaan Lahdessa ja tästä kai jatketaan Eetun kanssa pienen levähdyksen jälkeen Tampereelle sitten. Saa nyt nähdä, ainakin se sanoi heittävänsä meikäläisen sinne. Taitaa olla pakko ottaa pieni välikuolema tässä vaiheessa, vaikka se tarkoittaakin sitten sitä, ettei illalla ehkä kauheasti nukuta. Mutta senkään ei ole niin väliksi, kun huomenna ei ole sentään ihan aikaisin mahdollinen herätys. Eiköhän tämä tästä.

uni 12.7 ja eilinen päivä.

Oltiin soittamassa Cut To Fitin kanssa jossain niin, että soittelin punaisella SGlläni kitaraa siinä kanssa. Minulla ei ollut mitään säröä ja se kuului vitun huonosti, mietin vaan koko ajan, että hitto kun muffi jäi kotiin. Vili Cut To Fitistä ja Valtsu Sledgehogista olivat käymässä kämpässämme ekaa kertaa ja kuvailivat tätä isoksi komeroksi. Valtsu oli muuttamassa tähän ja kysyin, että kai hän on sellainen kämppis, jota ei näe talvella ollenkaan.

Eilen oltiin soittamassa Vastavirralla. Keikka oli aivan paska. Se oli keskinkertaisuuden multihuipennus Eetun yhtä kitarasooloa lukuunottamatta. Niille, jotka eivät tiedä, Eetu ei soita sooloja. Tuo oli ensimmäinen ikinä, se oli ihan vitun hyvä. Itse mietin vaan koko ajan, että ompa jännä, ääni lähtee ihan helvetin hyvin ja silti vähän niinkuin vituttaa ettei tämä nyt vaan tunnu missään. Koko bändi oli ihan kakkosvaihteella, enkä tiedä miksi. Tänään nyt sitten koitetaan uudestaan ja toivotaan parasta. Koirakin lähtee mukaan reissuun, eli meno on MAD MAX! Muutenkin tuo koira tuntui nyt kotiutuneen niin hyvin, että tekisi pahaa viedä se heti oikeille omistajilleen takaisin. On se sen verran mukava elukka.

Eilen sai sentään soittaa hyvässä seurassa! Oululaiset bändit on aivan parasta ja tuolla oli niitä kaksin kappalein, Madhatter ja Boar, molemmat ihan saatanan hyviä. Kyllä tuollaisten muusikoiden näkeminen vain lujittaa meikän päätöstä Ouluun muuttamisesta. Siinä kaupungissa on oikea asenne aivan kaikkeen. Kylmyys nyt vähän vituttaa jo valmiiksi, mutta ilmastolla on helvetin iso väli musiikissa, vaikka sen vaikutusta ei aina tiedostaisikaan. Sateella tekee aivan erilaista musiikkia, kuin auringossa paistatellessaan, se on ihan selvä homma. Ei sille vaan voi mitään, se värittää kaikkea muutakin, niin miksei muka sitten musiikin tekoa?

Nyt pitää höräistä aamukahvi naamariin ja lähteä Tuusniemelle, toivotaan, että tänään menee vähän skarpimmin sitten... Peruutuskeikat on toki vähän sellaisia, ettei kukaan oikein tiedäkään, että ollaan soittamassa, mutta ei se haittaa. Keikka kuin keikka. Duuni kuin duuni. Paskatkin keikat on soitettava läpi. Ja niistä sitä kai oppii. En tiedä mitä, mutta jotain kai.

Sellasta eilen sitten.

Kun herää heti aamulla ensimmäiseen kellon soittoon, jää näköjään koiran kusetuksen jälkeenkin vielä vartti tehokasta peliaikaa kaikkeen turhaan. Siksi ajattelin kirjoittaa eilisen uusiksi, ilman hikoilua ja ähinää ja puhinaa kosketusnäytöstä turhautumisen vuoksi. Tässä alkuviikon olen siis pitänyt jonkinlaista selvistelykerhoa veljelle ja kavereille, sitä ollaan käyty pihalla kävelyttämässä koiraa ja puistoissa istumassa ja tehty kaiken näköistä mukavaa. Eilen veljeni leijonamieli lähti siis hakemaan kamoja ja Viliä Lahdesta ja tulee tänää takaisin, meikällä on vielä duunipäivä, mutta sen jälkeen tärähtää taas päälle grindivaihde.

Eilen näin myös äitiäni ensimmäistä kertaa kuukausiin. Viimeksi näin hänet nopeasti Oulussa, kun sain uuden puhelimeni, mutta sitä ennen taitaakin sitten mennä jonnekin niihin aikoihin, ennen kuin muutin Tampereelle.  Ei tämä kuitenkaan Pertunmaalta lähtiessä ihan matkan varrella ole yhtään mitään ajatellen. Tätikin oli matkassa, enkä sitäkään ole nähnyt vuosiin, niin mukavaahan tuo oli. Nyt on taas jääkaappi täynnä ruokaa ja rahkapiirakkaa ja maailmassa kaikki hyvin. Sen jälkeen lähdin sitten Tammelaan, Kahvillaan, jossa Roopen kaverit järkkäili jameja. Menin sitten sinne ja pienen ujostelun jälkeen (se loppui aböyt siihen, kun Roope sanoi, että kaikki siinä huoneessa olevat olivat kokkolalaisia. Ne on mukavaa porukkaa ne.) otin sitten kitaran käteen, ja sittenhän sitä tuli soiteltua melko pitkälle koko ilta, vähän voodoota, vähän Tom Waitsia ja QOTSAa ja kaikkea muuta randomia. Tuki-lauluakin yritin, mutta eihän siitä tullut hevon vittua, kun en muistanut sanoja yhtään.

Nyt tuleekin sitten taas jo kiire duuniin, että jatketaanpa tätäkin joskus toiste. Jos olet Tampereella, eikä sinulla ole muutakaan tekemistä, niin hyökkää illasta Vastavirralle.

lamppu sammuu

Ajattelin nyt tässä breaking bad maratonin ohessa päivitellä vähän kuulumisiakin. Teen tämän taas puhelimella, joten tässä voibtaas olla järjetön määrä kaikenlaisia virheitä. Lisäksi breaking bad on yhä vaan niin vitun awesome, että saattaa ajatus katketa. Mutta tästäkin. huolimatta yritän keskittyä.  Tänä iltana olin Kahvillassa soittelemassa musiikkia muutamien kokkolalaisten kanssa ja se oli niin helvetin kivaa, että sitä voisi tehdä useamminkin. parin viikon päästä on tiedossa seuraavat jamit.

Niitä odotellessakaan ei sentään tarvitse pyöritellä peukaloita, huomenna on Cut To Fitin keikka vastavirralla ja lauantaina sitten Petonipunkissa Tuusniemellä.  Keskiviikkona on Sledgehog Laikun lavalla ja sittenhän sitä taidetaankin päästä jo lomalle ja voisin lähteä vaikka sekoilemaan ja seikkailemaan ympäri Suomea taas. Se on nimittäin parasta, mitä tässä maassa voi tehdä, pysyä liikkeessä.

Jatkaisin sössötystä hyvin mielelläni, mutta koskettelunäyttö yhdistettynä kuumuuteen on varmastikin melko lähellä sitä kuvaa helvetistä, joka raamatun kirjoittajilla oli alun perin mielessä. Nyt keskityn Breaking Badiin ja alan valmistautua henkiseati jo vikoböopun sekoiluihin. Hyvää yötä.

Viikonlopulle keikkoja!

Eilinen päivä olikin sitten vielä huomattavan paljon tuotakin pitempi. Se oli kokonaisuudessaan kai 41 tuntia, menin puoli kolmelta nukkumaan ja tänään virkeänä duuniin. Veljeni Eetu ja ystäväni Jaakko tulivat myös Tampereelle pariksi päiväksi ja haettiin koirakin hoitoon, Spawn From Deceitin Roopekin tuli tänään, kun sillä on Käpykaarti-treenejä tässä viikolla. Eli kerrankin olen saanut Tampereella asuessani aikaan saman kodin fiiliksen, kuin Lahdessa. Se syntyy ihmisistä, jotka ovat väliaikaisesti "kotona". Tietysti parasta on se, että tietää tällaisen järjestelyn olevan väliaikainen, aivan kuten missä muussakin asiassa, jopa elämässä. Väliaikaisuus ja tilapäisyys auttavat ottamaan kaikista mahdollisista asioista niiden parhaat puolet irti. Siksi en koskaan solmi yli vuoden työsopimuksiakaan.

Viikonlopullekin järjestyi sopivasti ohjelmaa, perjantaina soitetaan Cut To Fitin kanssa täällä Vastavirralla ja lauantaina ajellaan Tuusniemeen Petonipunkkiin. Olen kuullut niistä vain ja ainoastaan pelkkää hyvää, joten odottelen innolla siellä soittamista. Tässä on myös edessä ensimmäinen Tampereen keikka Cut To Fitillä sen jälkeen, kun olen muuttanut tänne, joten sitäkin odottelee tietyllä tapaa ihan mielissään. Vaikka ei tässä nyt mitenkään ihan älyttömästi tunne porukkaa, eikä sillä tavalla voi olettaa, että sinne tulisi yhtään sen enempää ihmisiä, kuin tähänkään mennessä, mutta on se silti vähän eri fiilis soittaa. Vaikka kyllä viime keikasta huomasi, että Torvi on melkein tyhjänäkin Torvi. Mutta perjantaina siis Vastavirta.

Duunailen tässä myös toista animaatiota, laitan sen illasta nettiin, mikäli se onnistuu ja saan sen edes tehtyä. Ei mitään turhan nopeaa hommaa jumittavalla koneella. Mutta ehkä se siitä, vähän kerrallaan. Jatkan nyt sen yritystä. Wish me luck.

Pitkä päivä.

Viimeinen vuorokausi on kestänyt jo yli 30 tuntia, se on sisältänyt ison määrän satunnaisia ihmisiä, puistoja, kitaran soittoa, jumittamista, erittäin sekavia juttuja ja kaikkea muuta epämääräistä. Nyt soi Ministryn Scarecrow ja pohdin itsekseni, että tämän jälkeen olisi syytä alkaa miettiä jotain syömishommia, kun ei tässä ole tänään tullut syötyä kuin banaani ja yksi persikkarahka. Elämä on ihan siistiä, vaikka nyt pitääkin illasta pakottaa itsensä takaisin vuorokausirytmiin ja skarpata. Jos kohta pääsisi vaikka lähtemään Tamperetta kohti.. Nyt väsyttää niin paljon, etten jaksa ajatella johdonmukaisesti. Heihei.

Hylkiöt meni mukavasti.

Eilisten pikatreenien jälkeen lähdettiin ajelemaan kohti Helsinkiä ja Hylkiöfestejä. Kaikki tuntui olevan helvetin jees, elämä hymyili ja pientä jännitystä lukuunottamatta ei ollut mitään isompaa ja ihmeellisempää ansaa rakennettuna tähän tajuntaan tuona kyseisenä ajankohtana. Lähinnä jännitti juuri se, ettei Vili ole kauheasti soittanut meidän biisejä tässä viimeaikoina, mutta olkkaritreenit antoivat ymmärtää, että homma toimii kuitenkin. Eihän me mitään soundcheckejä tehty, ei tuolla kai muutenkaan niitä tehty. Kun tietää, miltä oma bändi kuulostaa, niin ei tarvitse. Meillä oli mukana myös briteistä saadut kasetit ja ajattelin, että saan raahata niitä takaisin Tampereellekin vielä samassa Lidlin muovikassissa, jossa kaikki meikän romut on.

Crustofer aloitti, siinä bändissä on sen verran tekijämiehiä soittamassa, että saavat tuollaisen perus d-beatinkin kuulostamaan aika paljon perus d-beatia mielenkiintoisemmalta. Melodiapuolella etenkin siinä oli jotain sellaista siistin omalaatuista, vaikke en osaakaan täysin sanoa, mitä se oli, koska en ole liian kiinnostunut vaikkapa teoriapuolesta. Mutta juuri sellaista, että se luo mielikuvia eeppisestä merenkäynnistä, valtavista aalloista ja loputtomasta merestä horisontissa. Siistiä kampetta!

Sitten oli meidän vuoro soitella. Jänskätti aluksi, mutta kun aloin taas sössöttää omiani ja löin huonosti näkyvän discopallon päälle, kaikki tuntui asettuvan taas uomiinsa. Ocean of Shit on ehkä paras aloitusbiisi mitä meillä on ollut Hyvinvointivajeen jälkeen. Onneksi meillä on biisejäkin niin helvetisti, että vaikka ei muistaisi kaikkea, niin muistaa kuitenkin jotkut "about 20" biisiä. Yllättävän vähän taukoja, yllättävän hyvä syke. Keikan jälkeen olo oli turta ja tyhjä, Joku tuli kysymään nimmaria ja piirsin mieluummin aasin. En ole koskaan oikein sisäistänyt tuota nimikirjoitus-kulttuuria, mutta tuntuisi vähän turhan tylyltä sanoa niille ihmisille "ei" ihan vaan siksi, ettei itse käsitä jotain. Siksi mieluummin piirtelen jotain. Mitä ne meikän nimellä muka tekisi? Meikän nimisiä ihmisiäkin on Suomessakin jo vaikka kuinka helvetisti.

Still Beating meni vähän ohi, kun olin oman keikan jälkeen niin helvetin pihalla, mutta sen mitä kerkesin pällistellä jossain välissä vaikutti ihan pätevältä hardcorekamppeelta. Tässä vaiheessa kävin jossain välissä kyselemässä, että missähän ne meidän kasetit on, voisin keräillä ne jo vaikka pois, kun ei niitä kuitenkaan kukaan osta, mutta ne olikin kaikki myyty. Katsoin myyjätyttöä vähän aikaa monttu auki ja sopersin, että eihän me koskaan myydä Helsingissä juuri mitään.. Olin oikeasti rehellisen hämmentynyt tästä, vaikka toki tajusin hetken päästä, että neljän euron kasetti on halvempi, kuin 8 euron CD tai kympin paita.

Seuraavana mesosi Famine Year. Vaikka Pete siinä lavalla harmitteli, ettei ole kaksikymppinen, niin kyllähän sitä puhdasta voimaa ja varmuutta katsoo itse vaan ihaillen ja suu auki. Tässä oli itselle koko illan kovin bändi, se on vain meikäläisen kirjoissa juuri sitä, mitä tällaisen musiikin oikeasti pitää olla. Sen näkeminen livenä tuntuu aina vain niin saatanan hienolta. Se on VOIMAA ja NOPEUTTA!

Psykoanalyysistä näki, että varmuutta on tullut aika paljon lisää tekemisiin Tuskan ja muun pienimuotoisen hypen myötä. Se on hyvä juttu. Ainut mikä harmittaa on se, ettei tuon hiihtopipon alta näe Konstan legendaarista rumpalointi-ilmettä, se on maailman paras! Ja on siistiä, että voi vaihtaa soittimiakin lennosta, kun kaikki ovat niin helvetin päteviä soittamaan mitä vaan. Olen miettinyt sitä itsekin joskus Western Declinen ja Escravizadorin väliin, mutta pitäisi opettaa Eetu huutamaan portugaliksi, missä on toistaiseksi ollut liikaa hommaa.

Ennen Inferiaa Vili veti sellaisia jekkupommeja ja kaljaraivotuksia, että teki mieli mennä ihan mielenkiinnosta laskemaan soittovirheitä, joita tuli odotetusti about 0. Muistan joskus miljoona vuotta sitten, kun Vili vielä soitti Cut To Fitissä kitaraa ja Lohjalla innostui vetelemään valkovenäläisiä, kuinka kysyin häneltä, että mitenkäs ne soittolapaset nyt jaksaa. Se haki kitaran ja soitti meikän nenän edessä kolme tai neljä ekaa biisiä ihan täydellisesti, vaikka silmät osoittivat Kuopion ja Kanarian suuntiin, enkä sen jälkeen ole koskaan sen soittohommiin ja dokailuun puuttunut. Huomasi, että jätkät on jauhaneet samoja biisejä pari kuukautta, melko napakan ja varman oloista soittoa se oli. Itsellä alkoi vain painaa väsymys päälle ja suurimman osan ajasta istuin viettämässä aikaa niiden ihmisten kanssa, joita en taas näe muutamaan kuukauteen kuitenkaan.

Wolfbrigade oli ihan juuri niin ruotsalaisen kuulosta, kuin voi odottaakin. Soundi oli helvetin hyvä, melodiat kohdallaan, yhteislaulu lähti joka jätkästä, mutta silti se jäi itselle vähän turhan vaisuksi ja varmaksi. Ehkä asiaan vaikuttaa sekin, ettei sitä ole tullut levyltä kuunneltua koskaan, vaikka kaikki ovat jaksaneet sitä kehua ja hehkuttaa. Ei se mitenkään päin huono ollut, mutta d-beatia jaksaa imuroida sisäänsä melkolailla tietynmittaisen setin, jos ei siinä tule mitään suurempaa variaatiota.  Niiden lopetettua lähdettiinkin aika äkkiä bensarahat kourassa ajelemaan Lahteen, puhuttiin vain koko matka siitä, miten helvetin siistiä olisi kierrellä vähän enemmän, sellaisia pieniä ja halpoja rundeja siellä täällä. Mistä tuli mieleen, että alankin heti hiillostaa Juicea asian tiimoilta..

Lahdessa taas.

Eilinen Lahteen paluu oli aivan kuin Rambo ykkösestä. Paitsi ilman poliisien hätyyttelyjä, ja ilman että pakenin metsiin vaanimaan ja väijymään saalistajiani kuin riistaa. Eli siis käytännössä oli vain minä ja menneisyyteni haamut, sekä isot laumat tuijottavia ihmisiä. Pakko myöntää, että kun täällä ihmiset, joita et ole nähnyt koskaan aiemmin tuijottavat sinua pitkään, ensimmäinen ajatuksesi on vain "painu vittuun, mä olin täällä ensin." Mutta minkäpä sille mahtaa. Sitä se on, kun lähtee jostain pois ja tulee sinne takaisin. Heti himaan tullessa pidettiin Cut To Fitin "treenit". Eli siis Vili soitti sähkörummuilla, Eetu sellaisten patterivahvistinten läpi, ja meikä vain ölisi sanoja siihen päälle. Vedettiin parit uudemmat biisit ja parit vanhemmat biisit ja todettiin, että kai ne menee. Tänään sitten mennään lavalle vaan muistelemaan, että mitä biisejä meillä ylipäätään oli. Saa nähdä mitä siitä tulee. Jännittää ainakin enemmän, kuin hetkeen.

Eilisilta meni sitten ihan lähinnä istuessa ja ihmetellessä, päätin jäädä lauantaiksikin, jotta on vähän pitempi aika ihmetellä tätä kylää pitkästä aikaa. Ei sillä, että tässä nyt mitään niin erikoista ja ihmeellistä olisi, mutta onhan se kiva käpsiä noita katuja pitkästä aikaa. Kävin oikein levykaupassakin ensimmäistä kertaa kuukausiin, mukaan tarttui Viisikkoa, Reverend Bizarren eka ja levykauppias Lappalaisen ystävällisestä suosituksesta vielä King Buzzon This Machine Kills Artists. Oli kuulema ihan meikän musaa, ja onhan tämä. Juuri jotenkin sopivasti tuossa aamusella soittelin joitain biisejä ja mietin, että alkaahan noita akustisia biisejäkin olla olemassa jo sellainen setti, että niitä voisi ehkä soitella jossain baareissa tai muualla, jos vaikka uskaltautuisi muuallekin, kuin kavereiden illanistujaisiin soittelemaan. Noh, katsellaan...

The Doors of Deception -video.

Tästä meikä oli eilen niin innoissani, koska sain suhteellisen pienellä vaivalla duunattua jotain tuollaista. Ideahan siinä on aivan sama, kuin Samuel Beckettin yhdessä näytelmässä, siltä osin se onkin tribuuttia sillä jätkälle. Mutta se mistä vielä eniten erikseen olin innoissani oli tuo alun animaatio, sitä oli ihan helvetin hauska tehdä, ja siinä vielä näki, ettei se oikeasti ole niin helvetin vaikeaa. Kännykkä huuliharpputelineeseen kiinni, kynä käteen ja paperi eteen. Vaikeinta on vaan muistaa ottaa kuva joka helvetin välissä, se meinaa oikeasti vain unohtua koko ajan. Mutta tuolla tavalla aion varmastikin toteuttaa asioita jatkossakin. Meikä on myös jo vuosia nähnyt päässäni animaation, jossa kirjaston kirjat, niitä joissa on kirjailijan lärvi kannessa, lähtee dokailemaan ja sekoilemaan ja tappelemaan, välistä ne oksentaisivat sivujen välistä kuvia ja kaikenlaista silppua. Näen tämänkin melko selkeänä mielessäni, tarvitsisin vain jonkun sellaisen sopivan telineen, jossa kameran saa pysymään vaivatta. Toki vaikka ihan kameran jalka ja oikea kamera tekisivät paljon, on tuossa sellainenkin tietysti, kun sille päälle sattuu. Kamera siis, ei jalkaa.

Mietin, että tänään olisin voinut lähteä Lahteen katselemaan, josko pystyisi treenaamaan ennen kuin huomenna pitää mesota kylmiltään. Meillä onkin ollut Cut To Fitin kanssa kolmet täyden bändin treenit tänä vuonna (yksillä nauhoitettiin yhdeksän uuden biisin demot ja treenattiin kiertuetta varten, toiset oli Miron kanssa ennen keikkoja) , ehkä se ei sattuisi, jos pitäisi neljännet.  Pitäisi vaan sitten alkaa kai jo miettiä, miten pääsee täältä sinne. Lisäksi tässä on käsillä kai ainut aurinkoinen päivä Tampereella viimeiseen kuukauteen, joten vähän harmittaisi, jos Lahdessa vaikka sattuisi satamaan. Vaikka luultavasti siellä on lämpimämpi joka tapauksessa. Olen huomannut, että täällä lännemmässä on huomattavan paljon sateisempaa ja kylmempää, kuin tuolla susirajalla. Ja rehellisesti sanottuna se on yksi asia, joka minua ajaa täältä kyllä pois. Sadekin on ihan kiva asia, kun ei tarvitse keksiä tekosyitä sille, miksi ei mene ulos, mutta se hankaloittaa kaikkea käytännön tekemistä (vittumaista kävellä kaupasta kilometri, kun leipä kastuu aina vetiseksi mössöksi) vähän liikaa.

Seuraavana operaationani aion toteuttaa toisen aamukahvikupin tyhjentämisen ja pienimuotoisen suunnittelutyön päivän ohjelmaa koskien. Jotain pitäisi kai joskus taas muistaa syödäkin.

Uni 3.7.14

Terhi lähtee kaupungille ja jään odottelemaan kotiin.. Lähden kuitenkin kävelemään kaupungille (Tampere) ja mietin onko Beyonce vielä vakioäänenä Simpsoneissa. Päätän lähteä ajelulle Renkomäen abcelle (Lahdessa) ja minulle on Raxin auto. Matkalla pysähdyn Shellille, jonka luulen olevan kiinni. Tarkastan superälypuhelimellani facebookin, joka näyttää kuuttatoista uutta keskustelua. Menen sisään hämärästi valaistuun Shelliin. Sisällä on myyjätyttö, ravintola on kahdessa kerroksessa. Teen ostokset ja huomaan, että olisi megahampurilainen kyltin mukaan viisysiysi. Kävelenkin kohtaan, jossa ei ole portaita ja hyppään karkkihyllyn yli lattialle.  Jossain hyllyjen välissä vartija, joka on sama kuin lähi K-kaupassa, katsoo pitkään. Joku nainen on huomaamattani ollut kaupassa ja kävelee omalle autolleen selittäen miten on menossa kotiin poikaystävänsä luo. Sanon meneväni kotiin kunhan tyttöystävä tahtoo kotiin kaupungilta, siihen asti kai ajelen vain ympyrää. Auton katto on ihan lumessa, takapenkkikin näyttää olevan jotenkin mutkalla ja lumessa. Putsaan katon, avaan oven ja takapenkiltä Eetun sylistä putoaa joku rikollisen näköinen pilottitakkiäijä. Hänen takkinsa alta lyö  pienet liekit ja kysyn onko se elossa. Eetu ei tiedä, vaan kohauttaa hartioitaan. Kaavin lunta äijän päälle, liekit sammuu ja se tokenee vähitellen. Kysyn mitä tapahtui, aivan kuin minulla ei olisi mtään osaa eikä arpaa kohtaloon. Äijä näyttää vihaiselta, mutta poissaolevalta, huomaa Shellin ja sanoo, että on kauhea nälkä. Kannustan hänet menemään Shellille, hän menee, nousen autoon ja ajan pois. Vähitellen nousen jotenkin takaisin tajuntaan ja yritän painaa kaiken tästä mieleen, ennen kuin olen täydellisesti pinnalla.

Ajan hukkaa, sanoi savolainen sudenraiskaaja.

Tässä odottelen yhden omasta mielestäni melko siistin jutun loppuunajamista ja koitan kuluttaa aikaa. Hitaat tietokoneet ovat melko raskas asia juuri silloin, kun innoissaan olisi tunkemassa jotain internettiin jo neljä tuntia sitten, mutta asiat antavat vain odottaa itseään. Joten sitten vain odotellaan. Onneksi tässä on sitten juuri sitä aikaa lukea kirjoja. Vaan olenko tänäänkään lukenut? En. Luultavasti olisin nukahtanut pystyyn yrittäessäni. Joten katselen tässä jumittavalla koneella sitten vaikka American Dadia, vaikka tiedänkin homman olevan valmis huomattavan paljon nopeammin, mikäli en tee tällä koneella mitään ylimääräistä. Vaan osaanko olla tekemättä? En. Saa nähdä, kauan kokeilen onneani, ennenkuin koko paska menee täydellisesti juntturaan. Voisin vaikka syödä leipää. Syöminen meinaa unohtua aina silloin, kun innostuu näpertelemään jotain, onneksi jääkaapissa oli vielä kanakeiton loput, niin ei tarvinnut erikseen alkaa tehdä yhtään mitään. Sen kun työnsi sen mikroon ja söi.

Erinäisestä syystä ajoin tänään viikseni, ja huuhtoessani itsetuntoa ja kritiikinsuodattimia alas lavuaarista ymmärsin nopeasti, että viiksettömän ihmisen elämä on hyvin erilaista viiksekkääseen nähden. Ensinnäkin, viiksien sukiminen on mennyttä. Samoin oman naamansa "hurluttelu" viiksikarvasta vedellen. Niin on myös ruoanjämät viiksissä. Viimeksi mainittua en voi väittää juuri kaipaavani. Mutta kaksi edellistä oli mieleisiä harrastuksia. Vaan kyllähän nuo karvat takaisinkin kasvaa, sen kun antaa niiden vain kasvaa, ei siihen kauaa mene kuitenkaan. Perjantaina saa kyllä varmaan kuulla kuittailua karvattomuudestaan, mutta arvatkaa mitä, näytän kuulema Nicholas "Lose you shit" Cagelta, joten ei paljoa kiinnosta. Kyllä se kai viiksekkyyden voittaa, jos näyttää ihmiseltä, joka on niin sekaisin, että luulee olevansa näyttelijä. Katsokaa Face/Off. I dare you, I double dare you, motherfucker!

Eilen piirsin taas pari Pahoinvoinnin Spiraalissa-sarjakuvaa viimeaikaisista tapahtumista, niissä tuntuu olevan vähemmän hauskaa ja enemmän kärsimystä. Mikä ei kyllä yllätä, kun ottaa huomioon viime aikaiset tapahtumatkin. Toisaalta olo on ollut ihan hyvä, vaikka  kaiken järjen mukaan palikoiden pitäisi kolista ympäri lattioita nyt. Vaan eivätpä kolise. Kaikki pysyy läjässä paremmin kuin avaamaton mölkky paketissa. Mutta jotain pitää kuitenkin tehdä tässä nyt tuolla aikaa, kun tämä kone myllyttää tuota ikuisuusprojektia taustalla. Voisin lukea vaikka Rollinsia. Vaan luenko? En.

Keittovirta.

Käytin juuri melko monta tuntia metsästääkseni täältä blogista ainakin suurimman osan ylös kirjoitetuista unista ja laitoin ne yhteen tiedostoon, jonka voi lueskella tästä. Toki nämä kaikki löytää etsimällä täältäkin, että käytännössä tein lähes turhaa työtä ja siihen vielä meni koko päivä kun tämä kone ei yllättäen jaksanut käsitellä miljoonaa välilehteä samaan aikaan. Ei se mitään, kerkesin odotellessa lukea Samuel Beckettin Huonosti nähty huonosti sanottu kirjan kokonaan ja juomaan pannullisen kahvia. Löysin kirjastosta taas melko paljon muutakin luettavaa, Rollinsia ja Bukowskia ja Beckettiä nyt lähinnä, mutta tulee aina sellainen fiilis, että on sentään jotain järkeviä tapoja kuluttaa aikaansa, kun voi lueskella. Syöminen meinaa vaan unohtua aina välillä, tänäänkin on jäänyt kokonaan tekemättä. Nyt hain kanakeittoa nenän eteen ja alan tuntea sen tutun raivon ajaman käsien vapinan, joka tässä tilanteessa aina tulee, kun jokin asia seisoo ruoan ja itsen välissä, tässä vaiheessa se on kirjoittaminen, mikä voi kuulostaa hölmöltä, mutta tämä nyt vain on jotain sellaista, joka pitää tehdä ensin, saada pois alta, ennen kuin voi palkita itsensä syömällä. Siitä syystä aion pitää vuorisaarnani lyhyenä. Se ei kuitenkaan ole pakonomaista jauhamista, koska sormeni tuntuvat tänään löytävän näppäimet miellyttävällä raukeudella käsien vapinasta huolimatta, tuntuu kuin olisin rentoutunut jo ihan pelkästä ajatuksesta siitä, että ruoka on tuossa vieressä, kellertävä keitto jossa lilluu parsan ja perunan palasia, satunnaisesti keittohätään joutuneita porkkanoita ja ikävällä tavalla päivänsä viettäneitä ja päättäneitä teollisuusbroilerin palasia kelluu siellä täällä. Kaikki valmiina kohtaamaan sen suuren mustan aukon, jolla on kaksi päätä ja joiden molemmista päistä Freud tuntui olevan järjettömän kiinnostunut. Sitä on elämä, tässä kehossa, tässä kylässä, tällä planeetalla, tänä päivänä vuonna 2014. Luulen koko ajan, että olisi 2015, ja huomaan ajattelevani vuotta 2010 sanoilla "viisi vuotta sitten", mikä on melko hassua. Ehkä osaltaan se johtuu siitä, että luulin koko viime vuoden olevani 25 vuotta vanha, mutta olinkin vasta 24, ja nyt kun olen 25, mieleni jotenkin yhdistää sen vitosen vuosilukuunkin, vaikkei tällaiselle toiminnalle ole mitään rationaalisia perusteita. Mutta kuten unipäiväkirjastakin voi lukea (vaikkakin toisten unien lukeminen ON tavattoman mielenkiinnotonta hommaa, tiedän. Burroughs arveli sen johtuvan kontekstin puutteesta, koska sinulla ei ole toisen ihmisen elämänkokemuksia ja symbolikartastoa, mutta omalta osaltani olen pyrkinyt selittämään niitä elementtejä mahdollisimman paljon, jotta niistä saisi edes jotenkin päin kiinni. Siltikin luvassa on paljon toistoa, koska ne ovat suhteellisen pitkältä ajalta, ja tällaisessa formaatissa ei oikeastaan kannata luottaa lukijoiden ennakkotietämykseen, vaikkakin olen monesti yllättynytkin siitä, kuinka monet ovat vielä pysyneet kärryillä tässä touhussa.), minun mieleni ei toimikaan kaikkein rationaalisimmalla tavalla. Nyt aion tunkea tajuntani täyteen kanakeittoa ja suklaata, kiitos ajastanne.

Ocean of Shit

Internet alkoi ihan kivana juttuna, joka yhdisti minutkin järjettömään määrään sellaisia ihmisiä, joita en olisi tavannut koskaan muuta kautta, ja se on minusta todella hienoa. Se mikä ei ole hienoa on se, että kaikki palvelut käyttävät käyttäjiään karjana, jota myydä oikeille asiakkaille, mainostajille, eikä se, että jokainen käyttäjä eristetään omaan pieneen filtterikuplaansa katsomaan juuri niitä asioita, mitä internet olettaa hänen haluavan nähdä. Kukaan ei siis joudu mukavuusalueidensa ulkopuolelle, eikä kohtaa enää mitään uutta ja mielenkiintoista ja haastavaa. Tässä on vielä kuva, joka sivuaa tätä aihetta ja uuden levyn biisejä.