Viime yö oli kunnon Inception kamaa. Vaivuin unessa uneen ja aloin kirjoittaa kännykän kalenteriin ylös niitä ominaisuuksia, joita unessa oli. Esimerkiksi, ettei auto toiminut kunnolla tai jossain oli epäloogisia välimatkoja tai paikat olivat erilaisia. Oltiin menossa Kallioon jonnekin torille soittamaan, oli sellainen kirpeän viileä aamu, että on kuuraa, muttei varsinaisesti lunta. Matkalla näin Vilin, joka oli tullut juuri takaisin ja meni parturiin. Sanoin, että tulee sen jälkeen keikkapaikalle sitten. Menin sinne, siellä oli iso lava, jolla Notkea Rotta läppäsi melkein tyhjälle torille, poliisit ja järkkärit jorasivat täysillä mukana. Yksi poliisi tuli kyselemään meidän keikasta, ja että onko ok, jos se on vähän aikaisemmin, kun joku Karma Cafe oli perunut ja tämä info pitäisi kuulema saada kulkemaan kahdelle kolmasosalle bändistä, joten sitten seisoin nojaten aitaan, ja odottaen, että joku muu tulisi paikalle. Halusin olla kotona katsomassa Benedict Cumberbatchin avaruusdokumenttejä, joissa hän lähinnä pyörii kierreportaissa ja kertoo juttuja.
Avaruusdokkareita ja leffoja on tullut Netflixin maailman auettua katsottua nyt aika paljon. Yksi avaruusdokkareista on Stephen Hawkingin kirjoittama ja Cumberbatchin lukema, joten se on aika siistiä kamaa. Olen vain miettinyt pienessä päässäni älyllisen elämän määritelmää, ja intoa löytää se. Kaikki elämä on kuitenkin älyllistä, kun se pyrkii säilymään ja lisääntymään, se on älyllisen elämän toimintaa. Ihminen taas on kehittynyt siinä jo niin pitkälle, että siitä on tullut tunteellista elämää. Kaikkia näitä avaruushommia pyöritellessäni mietin aina, miten helvetin absurdia on, että täällä me pienellä pallolla mietitään huomisen ruokia, ensi kuun vuokria, tulevaisuuden näkymiä, menneisyyden juttuja, miten ajattelemme lähimmäisiämme ja kaikkea muuta. Äly on sellainen asia, mikä tämän lajin kohdalla on ehkä jo ohitettu, tunne-elämän puoli on se, mihin se kaikki on syventynyt. Ehkä se on jokin oikku, jonka elämä kehittää, kun sille annetaan liikaa aikaa näperrellä itsensä kanssa.
Mutta meikästä se on kyllä aivan helvetin mukava oikku! Se mahdollistaa sen, että oikean biisin pärähtäessä kaiuttimista aamu neljältä humalaisten keräillessä luitaan baarin lattialta kaikki maailmankaikkeudessa tuntuu olevan juuri niinkuin pitää. Se mahdollistaa sen, että ihmiset, jotka muuten voisivat pienuutensa edessä vaipua epätoivoon tämän kaiken tilasta, voi löytää jotain mitä rakastaa ja minkä vuoksi taistella, se on kaikki aivan helvetin hienoa ja kaunista. Ajatella, miten me olemme kehittäneet omilla mielillämme täysin oman universumin, joka ilmenee meidän ajallisten olentojen kautta, mutta ei varsinaisesti ole olemassa missään määritettävissä olevassa ajassa ja paikassa, se nimenomaan kertoo meidän aivojemme hienoudesta, maailmankaikkeuden tietoisuuden kauneudesta. Se on kaikki mielestäni jotakin sellaista, jonka vuoksi ihmiskunnan soisi säilyvän osana maailmankaikkeutta mahdollisimman pitkään, vaikka tuomiopäivän huutelijoita on aina varmasti joka nurkalla. Heistäkin suurin osa olisi mieluummin luovuttamassa omaa elämäänsä jonkun toisen käsiin, tekemässä itsensä voimattomaksi jonkin isomman edessä, koska se poistaisi oikeutetusti vastuun omista teoista. Maailmanlopun huutelu on vastuun pakoilua. Inhimmillisen vastuun, joka meillä on kaikkia muita ihmisiä ja omia tulevia lapsiamme ja lapsenlapsiamme kohtaan. Aivan sama, kiehuvatko ne auringon mukana täällä, vai ovatko ne levittäytyneet jonnekin vieraille tähdille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti