Vielä ennen lähtöä Köyliön idyllisiin maisemiin piispan pilkkomishommiin (tai jään tämän hetkisen olomuodon huomioiden hukutushommat olisivat ehkä helpommin hoidettu) ja metelin nauhoitussessioihin ajattelin satuilla vähän vielä Beckettistä, puhtaasti sen vaikutelman pohjalta, mikä hänestä mielestäni tekstien ja parin haastattelun pohjalta oikeasti välittyy. Jotenkin kyseinen henkilö tuntuu minusta jonkinlaiselta kirjallisuuden Tom Waitsilta, sen lisäksi, että teksti on kuin musiikkia, hänen sanottiin pitävän omien teostensa "peukaloinnista", koska kääntäessään itse teoksiaan ranskasta englanniksi ja päinvastoin hän jätti joitain asioita pois, muutti joitakin ja jopa lisäsi jotain uutta. Tämä on ehkä vaivaannuttavaa, jos olet joku kielen tai kirjallisuuden tutkija, mutta täältä mistä minä asiaa katson, mikä helvetin vinkkeli tämä nyt sitten lopulta onkaan, se näyttää ennen kaikkea sovittamiselta. Hänellä oli vahva näkemys siitä, mikä toimii missäkin yhteydessä. Hän ikään kuin sovitti omia teoksiaan uusille soittimille, vaihtaessaan kieltä tai sovittaessaan teatterinäytelmiä televisioon tai jonnekin muualle.
Se jo itsessään tekee hänestä jotain sellaista, mikä on ehkä lähempänä muusikkoa, kuin kirjailijaa sanojen varsinaisesti ymmärretyssä merkityksessä, mutta lisäksi hänen kielensä on vahvasti rytmistä, ei välttämättä millään tavalla mitallista, mutta rytmistä. Hän käyttää paljon myös erityisen kaikkitietämätöntä kertojaa, hahmoa, joka nyt jostain sattuman oikusta kertoo näitä asioita, vaikka voisi yhtä hyvin kertoa muuta, jonka tieto on pitkälle oman muistin ja kertojan ja kuulijan välisen suhteen varassa, mielestäni se on yksi hienoimpia puolia tuossa tekstissä, ja jotain sellaista, jonka koen yhteiseksi myös omissa räpellyksissäni. Koska ihmiset eivät ole kaikkivoipia tai kaikkitietäviä, ja kaikki on aina vain perspektiivistä ja kertojien omista ambitioista kiinni. Kukaan ei näe asioita kaikkien näkövinkkelistä, vaikka pyrkisikin objektiiviisuuteen. Lisäksi tekstissä on varmasti näyttämötaiteistakin tarttuneesti rytmitetty kuvaus ja tapahtuminen, jotka toimivat aivan kuten eri osat musiikissa. Siksi tuo kaikki on luettuna sellaista, että tunnen oloni vähän joksikin fanipojaksi, kun huuli pyöreänä ihmettelen näiden kaikkien eri elementtien sulavaa hallintaa.
Lisäksi hän käyttää sellaista toistoa, mikä on musiikissa melko yleistä. Kun kuulin Peter Dolvingin laulavan Bring The War Homen biiseissä lauseet "So now you know" ja "these walls have eyes" (että muuten kuulostikin taas pienen tauon jälkeen juuri niin hyvältä tuo levy, kuin mitä se on!), tunsin aivan sanoinkuvaamatonta löytämisen iloa ja oivalluksen riemua, koska nuo The Hauntedin levyillä, aivan eri biiseissä ja eri konteksteissa ilmenneet lauseet syttyivät palamaan aivan uudenlaisella liekillä. Joku kyyninen kriitikonpaska voisi kuitata, että ideat loppuivat kesken, ja sitten alettiin kaivella vanhojen levyjen sanoituksia, mutta minusta se on intertekstuaalisten siltojen rakentamista, tietoisuutta omista menneistä tekemisistä ja ymmärrystä siitä, että samat asiat näyttävät eri yhteyksissä erilaisilta. Itse käytän aina silloin tällöin tiettyjä samoja sointuja, samankaltaisen fiiliksen luomiseksi. Samaan tapaan Beckettiä lukiessa on hauska bongailla taustalta samaa hattua ja aasia, jotka esiintyvät aika monissakin teoksissa, joskus merkittävämmässä roolissa, joskus vain kävelevät ohi, mutta ne kuitenkin ovat siellä. Se on aivan järjettömän hienoa.
Beckett oli kova potkimaan filosofisia spekuloijia naamaan sanomalla esimerkiksi Huomenna hän tulee-näytelmästään, että "jos minä olisin tarkoittanut jumalaa, minä olisin kirjoittanut "jumala", enkä "Godot"..." Varmasti on näinkin, mutta en yllättyisi, vaikka hän tahtoisi vain johtaa ihmisiä harhaan, pois jäljiltaankin. Enkä nyt edes viittaa tuohon näytelmään, vaan spekuloijien karisteluun yleensä. Vähän samaan tapaan aiemmin mainitsemani Tom Waitskin antaa pitkän levytystauon syyksi "liikenneruuhkan" ja sanoipa hän myös Last Leaf of the Treen symboliikasta kysellessä toimittajalle, että joskus asiat vain "ovat mitä ne ovat", vailla sen suurempia merkityksiä. Ja niinhän se on. Ei kaikki tapahtumat ja asiat ole arjessakaan ladattu täyteen suurta filosofista symboliikkaa, vaikka niistä voi sitä hakea, niin miksi näin pitäisi olla kirjallisuudessa tai musiikissakaan? Se olisi taas ihmisen yritys esittää jotakin luonnottomana, jotta teksti olisi luonnollista, siinä pitää olla niskaan purevia paarmoja, kutisevia polvia, huonosti leikkaavia leipäveitsiä, kompastumisia ja vahinkoja, unohduksia.
Nyt yritän taas katkaista tämän ajoissa, etten ole puisevaa seuraa, kun jotkut yrittävät keskittyä rokkielämään. Akustinen lähtee matkaan kyllä myös, says me.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti