Kuolevaisuus pinnassa.

Viime yönä pyörin aika pitkään hypoteettisen tilanteen kanssa. Ajattelin ensin mahdollisia lapsia. Siis, että ehkä kuolevaisuuden käsittäminen ja hyväksyminen helpottuu, kun vaikkapa jälkipolvet tuovat elämään sellaista merkittävää sisältöä, että osaa nähdä oman poistumisensa jotenkin hienona ja arvokkaana asiana, kun elää jollekin muulle, kuin omalle elämälleen koko ajan. Uskon näinkin ehkä varmasti oleman. Siltikin, asian mukana tuli tietysti myös toinen puoli, joka piti minua hereillä. Mietin sitä, että mitä vastaan, kun lapseni kysyisi, mitä kuollessa tapahtuu. Vastaus olisi kai suunnilleen tällainen: "No, ihmisillä on siitä monia uskomuksia, kukaan ei tiedä varmasti. Jotkut ajattelevat, että jonkinlainen rakkauden ja rauhan ilmentymä, jonka he mieltävät jumalaksi, imaisee sinut omaan yhteyteensä. Joissain uskonnoissa tämän uskotaan olevan jonkinlainen suuri, tiedoton maailmansielu, meri, johon pisarat yksi kerrallaan palaavat käytyään täällä. Toiset uskovat, että synnyt uudestaan tässä elämässä suorittamiesi tekojen määräämään muotoon. Minä taas uskon, että se on saman tien valot pois, sinä lakkaat olemasta ja sitten sinut vain haudataan pois täältä haisemasta. Ja ennen kuin nyt kerkeät ajatella, että minä tiesin tämän ja päätin silti tehdä sinut tänne kuolemaan, pyydän anteeksi. Se on isoin mahdollinen kivi, jota voin kantaa sydämelläni koko elämäni, eikä minulla ole sille edes mitään muuta puolustusta kuin se, että tahdoin tavata juuri sinut! Kaikista mahdollisista geenien ja olosuhteiden vaikutusten ristisiitoksista tahdoin tavata juuri sinut ja oppia tuntemaan, miten ajattelet ja mitä tunnet. Onhan tämä nyt ihan hieno paikka, mutta silti.. sori?"

En tiedä. Ei kai sitä tiedä, mitä tuollaiseen vastaisi, ennen kuin joku jälkeläisesi joskus on päästänyt tuon kysymyksen ulos suustaan. Ja kyllä, luin eilen tämän kolumnin kuolemasta. Yksi suurimmista paniikkikohtausten aiheuttajista itselleni onkin ollut aina oman kuolemani sijaan ajatus siitä, että ei vain pelkkä ihmiskunta, vaan koko maailmankaikkeus tulee jollakin tavalla häviämään tai tuhoutumaan. Eikä siihen täysin irrationaaliseen ahdistukseen auto tieto siitä, että edessä on vielä miljardeja tai biljoonia vuosia kaikenlaista. Tämä kaikkeus, tai se kulma jonka me siitä tunnemme, on vain niin järjettömän kaunis asia, että minusta on aika sääli, että sille käy jotain. Mutta samalla tavalla kuin omankin elämän rajallisuuden kanssa, tiedän sen tekevän kaikesta hienompaa. Sitä kaikkea arvostaa aina todella paljon enemmän, kun tietää ettei se kestä.

Siksi olen myös onnellinen siitä, että kuoleman tiedostaminen osaksi elämää on ollut osa omaani jo alkumetreistä asti. Paniikkikohtaustenkin kourissa kykenin silti teini-iän synkimpinäkin vuosina näkemään, että ei todellakaan ole olemassa hyvää eikä pahaa, jos nimenomaan tämä pahin kuvittelemani tuntemus saa minut arvostamaan kaikkea käsissä olevaa sitäkin enemmän. Kaikkeen pitää osata suhtautua rakastavasti ja arvostavasti, muttei koskaan takertuvasti. Tiedän joka ikisenä iltana, jona seison kolmen, kolmenkymmenen tai sadan ihmisen edessä mesoamassa, ettei tämä todellakaan tule kestämään. Monesti naureskelen jokaisen hyvän keikan jälkeen, että elämän huippu oli tässä, nyt kaikki on vain sellaista hidasta alamäkeä, tai joskus ehkä nopeampaakin. Mutta kun ei odota mitään, elämä yllättää kuitenkin aina uusilla asioilla. Ja ne asiat ovat aina erilaisia, monesti niin erilaisia, että ne lyövät sinusta ilmat pihalle, etkä oikein tajuakaan niiden todellista arvoa, ennen kuin pääset tarkastelemaan niitä jälkeenpäin. Ehkä kuolemakin on sellainen kokemus, jonka todellisen vaikutuksen tajuaa vasta sen jälkeen, mikäli jonkinlainen tajunta jossain sattuisikin olemaan olemassa. Kun ei odota mitään, helvettikin tuntuu joltain bonuspisteeltä.