sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Koti-ikävää.

Tuntuu, että sään puolesta tämä Tampereella viettämäni kesä on ankein, synkin, kylmin ja sateisin, ja tietysti mieli on laittamassa sen heti jotenkin Tampereen syyksi. Mutta on sitä huomattavan monena sadepäivänä vastaanottanut muiden raportteja aurinkoisilta terasseilta, että ei se pelkästään minun taikauskoani ole. Ensi kesän vietän kyllä jossakin muualla. Tampere on yhä itselleni melko kaksijakoinen paikka. Ihmiset ovat aivan helvetin mukavia, (eikä suurin osa edes puhu sitä murretta havaittavissa määrin), Pispalassa luontokin on kaunis ja talot mielenkiintoisesti heitelty sikin sokin pitkin rinnettä, mutta silti tämä ei vain tunnu omalta paikalta. En vain voi kuvitella asuvani täällä pitempään, kuin on tarve. Toisaalta se ristiriita on ruokkinut luovia prosesseja aivan helvetin hyvin, ja veikkaan seuraavaksi elämässäni tulevankin vähän sellainen juurettomuuden vaihe, jossa pyörin ympyrää eri paikoissa, haistelen fiiliksiä ja teen niiden pohjalta juttuja.

Aamukahvit mustana, maito on loppu. Juoksin sateessa lähikaupalle todetakseni, että se on tänäänkin suljettu. Joku minua äkkipikaisempi oli jo rikkonut siitä ikkunankin, mutta olin varma, että jos nyt sattuisi joku vartija sattumaan paikalle, olisin pääepäilty palaamassa rikos paikalle. Mietin, olisinko käynyt kysymässä viereisestä baarista maitoa, mutta jätin pyytämättä. Jos et tajunnut eilen kaupassa käydessä ostaa sitä, maksat nyt tyhmyydestäsi. Joten tässä odotan kahvin jäähtymistä ja kiristelen hampaitani, niinkuin niin monena aamuna täällä olen tehnyt. Jotkut paikat eivät vain ole sinua varten, eikä se ole niiden paikkojen vika. Sitten olet tässä sen aikaa, kun tarvitsee, ja sitten menet muualle. Sinne, minne tahdot. Se nyt on suunnitelmana. Tässä asunnossa on jumissa joulukuuhun. Se on niin kallis, ettei sossu suostu maksamaan siitä osaa, jos KELA heittelisi jotain kapuloita vaikkapa työkkärirattaisiin. Toisaalta täällä halutaan välttää ihmiskontaktia, ja työkkärin kanssa asiointi hoituu parilla klikkauksella.

Ehkä tämä kaikki on taas enemmän sitä, että minulla on ikävä tiettyjä ihmisiä, niitä, joita sanon perheekseni. Tällä suunnalla on niin eristyksissä kaikista niistä ihmisistä, koska tämä ei ole saman tien varrella, olisi aivan eri asia asua vaikka Jyväskylässä, siinä matkassa ei olisi vaihtoja ja se olisi suoraa tietä, henkisestikin paljon lyhyempi välimatka, kuin tänne. Voisi kai sanoa, että kärsin koti-ikävää. En minä Lahteakaan tarvitse, viime käynnillä tuntui etten tunne sieltä yhtään ketään, kaikki puhuivat ryyppäämisestä se todellisuuspakoinen kiilto silmissään, ei, ihmiset minä sieltä tahdon kaapata johonkin koulubussiin ja ajaa ihan helvetin kauas täältä. Koko helvetin maasta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti