Heräsin
etäiseen palohälyttimeen ja savun hajuun. Jossakin muualla päin kerrostaloa
jonkun humalainen, tai huumeinen, mistä minä kenenkään mieltymyksiä tiedän,
aamupala oli venähtänyt aiottua pitemmäksi ja aiheuttanut kai palohälytyksen.
No, oli kai se korkea aika herätä jo muutenkin, kun iltapäivän aurinko alkaa
lämmittää niskaan. Olin ilmeisesti nukahtanut tietokoneeni ääreen ja tunsin
kylpeväni hiessä. Housut sentään olin tajunnut laskea kinttuihin ennen
tietoisuuden häviämistä, tai ehkä olin herännyt joskus yöllä vartavasten asiaa
toimittamaan. Nousin ylös ja vedin
housut jalkaani, hetken kuluttua palohälyttimen ääni lakkasi. Joko naapuri
paloi hengiltä, tai sai ainakin sohittua hälyttimen irti katosta. Minulle aivan
sama. Näissä betonilaatikoissa eläminen tuntui monesti niin absurdilta, etten
käsitä miten olin voinut tehdä niin jo neljän vuoden ajan.
Kävin aamukusella
ja pesin kissanpaskan maun pois suustani. Katsoin väsynyttä naamaani peilistä.
Sänki puski hieman huolimattomasti sieltä täältä, ja ajoin sen pois, niin pois,
kuin loisteputken sähkövalossa nyt vain saa ajettua. Heti tullessani eteiseen
huomasin luonnonvalon paljastamana taas todellisen tilanteen: karvat
hapsottivat yhä, nyt entistäkin eksyneemmän näköisinä ympäri naamaani, kun
niiden vierustoverit oli äkillisesti kynitty pois. Menin tekemään saman työn
uudestaan, vaikkakin tällä kertaa huolellisemmin. Keitin itselleni kahvit ja
katselin ikkunasta, miten lapset kiusasivat yhtä toveriaan pihalla. Teki mieli
avata ikkuna ja tempaista kahvipannu koko lauman niskaan, mutta en tähän hätään
löytänyt avainta, joten annoin asian olla.
Söin aamupalaksi
kuivan palan täysjyväleipää. Söin täysjyväleipää lähinnä siksi, että rakastin puoliksi
sulamattomien siementen ulos paskantamista. Uskon kaikkien pohjimmiltaan
rakastavan sitä tunnetta, vaikka he eivät sitä itselleen myöntäisikään. Kai se
on jokin lapsuudessa käsittelemättä jäänyt vaihe tai jotain, mistä minä senkään
varsinaisesti tietäisin. Tämä ei suoranaisesti ole niitä asioita, joista
keskustellaan avoimesti muiden ihmisten kanssa, jolloin voin vain arvailla.
Kello tikitti
seinällä lähestyen uhkaavasti neljää. Katselin viisareita toimettomana. Siinä
se minun elämäni juoksi, kello eteenpäin, aika taaksepäin, kukaan ei tiennyt
missä nolla oli, mutta kyllä se siellä jossakin oli. Väistämättä edessä, kuten
kaikilla muillakin. Luin päivän lehden, jossa arvuuteltiin koomapotilaan
tulevaisuuden näkymiä. Joku ammattipsykologi arvuutteli, että on n. 30%
todennäköisyys, ettei hän kuolekaan. Helvetti, sellaiseen koomaan minäkin
tahdoin, joka teki kuolemattomaksi 30% todennäköisyydellä. Samapa tuo, vaikka
arki olisi jossakin omissa kuvitelmissa harhailua, sitähän tämä oli pääasiassa
nytkin.
En tahtonut tuhlata
mahdollisia viimeisiä sekuntejani sisällä, joten puin päälleni ja ajattelin
lähteä ulos. Otin leveälierisen hattuni hyllyltä ja asetin sen päähäni,
tarkastin peilistä, että kokonaisuus antoi juuri sen kuvan, jonka tahdoin
antaakin. En oikein tiedä, millainen se kuva on, mutta sellainen se nyt vain
on. Pukeuduin mielelläni hyvin silloinkin, kun meni huonommin, koska en
tahtonut paljastaa korttejani muille ihmisille. Mitä ne niille kuuluivat.
Ulkona oli niin
kirkasta, että minun täytyi ensin räpytellä silmiäni ja pitää katseeni tiukasti
katukivessä. Tiilten raot näyttivät väreilevän ja aaltoilevan silmissäni, mitä
pitemmälle eteeni yritin katsoa, sitä enemmän perspektiivi vääntyi ja hajosi.
Tuijotin näkyä epäuskoisena, kunnes kaikki tuntui hieman asettuvan. Lähdin
kävelemään ryhdikkäästi ja varmoin askelin kohti kirjastoa, jotta voisin
kuluttaa siellä edes hetken aikaani, tuntien, että tekisin jotain mielekästä.
Äskeiset lapset juoksivat tielleni, mutta vihani oli jo laantunut ja katsoin
vain heitä tarkkaan ohi kävellessäni. Yhdellä oli haava polvessa, mutta se ei
ollut kiusattu, punahiuksinen poika. Roolit olivat ilmeisesti vaihtuneet sillä
aikaa, kun olin kiinnittänyt huomioni toisaalle. Eikä kellään noista pennuista
ollut hajua, että olisin voinut vielä äsken kuristaa ne kaikki. Ihminen purkaa
pahaa oloaan välillä hieman epäjohdonmukaisesti.
Jatkoin matkaani
heidän ohitseen ja tunsin oloni jopa niin hyväksi, että aloin vihellellä.
Taivas meni pilveen ja alkoi vähitellen sataa, haavat ja koivut, joita
kävelykadun vierille oli istutettu, havisuttivat toisiaan tuulessa. Kaikki oli kuin
suoraan kotimaisesta elokuvasta. Oli helppo tuntea olonsa kaikesta huolimatta
melko hyväksi, kun ei ollut mitään suurempia asioita mieltä madaltamassakaan.
Tulin jonkin matkaa
eteenpäin, pitäen kirjastoa yhä päämääränäni, kun näin edelläni huojuvan miehen,
jolla oli kuulokkeet korvilla. Hänellä oli pitkä ja sotkuinen tukka ja
ilmeisesti jonkinlainen huumaustila päällä, kaikesta heilumisesta ja metelistä
päätellen. Näin miten tuo omaan maailmaansa sulkeutunut olento oli todellakin
aivan eri todellisuudessa, kuin muut ihmiset täällä. Hän oli näkymätön, kuka
ties miten vaarallinen tai vaaraton, mutta lähestulkoon kaikelle maailmalle
näkymätön. Ongelma vain oli se, että tiesin, että jos minä näen hänet, myös
hänen täytyy nähdä minut. Toivoin, että
kävellessäni nopeasti ohitse saisin olla rauhassa. Mutta ilmeisesti hän ei
ollut samaa mieltä.
Hei, hän huusi,
pukupelle! Mitäs vittua sä kiilailet täällä, hä?! Mitä!? Hänellä oli
aurinkolasit silmillään ja hän pyöritteli pitkän ketjun päässä olevaa
avainnippua kädessään. En osannut vastata hänelle mitään, huomio sai minut niin
hämilleni. Nämä ovat juuri niitä tilanteita, jossa aina jälkeenpäin miettii,
että olisipa sitä sanonut jotain näppärää, jotain millä olisi riisunut
riidanhaastajan aseista ja kaatanut tämän henkisesti housut kintuissa
nokkospuskaan, mutta mieleni oli tyhjä. Aloin vai hengittää raskaammin,
jännittyneenä. Annas kuule kaikki sun rahas nyt, nisti huusi kimeällä, mutta
yllättävän karhealla äänellä, pyöritellen avainnippua ja tullen lähemmäs.
Tahdoin juosta
pois, mutta enhän minä mihinkään kyennyt liikkumaan, hyvä että muistin edes
hengittää! Hän lähestyi uhkaavasti, ja minut valtasi uudenlainen päättäväisyys.
Nyt olisi hyökättävä, jotta toinen ei pitäisi heikkona. Huusin jotain niin
noloa, etten tahdo sitä edes tässä toistaa, eikä se varmasti kuulostanut yhtään
uhkaavalta. En minä ollut minkään sortin taistelija, en alkuunkaan! Hyökkäsin
häntä kohti, mutta yllätyksekseni tunsinkin äkkiä terävää kipua poskessani,
mistä se levisi muuallekin päähäni melko äkkiä. Olin saanut paksuista avaimista
päähäni ja poskeni vuosi heti verta täsmälleen samalla innolla, jolla jännitys
oli äsken ollut täyttämässä kasvojani.
Nisti katsoi minua
ja avaimiaan hämmentyneenä, ei tainnut itsekään arvata refleksiensä toimivan
huumeissa niin hyvin. Vai että sellasta
peliä, hän puhisi ja antoi avainketjun pudota alas. Hän otti takkinsa taskusta
pistoolin, ja tiesin olevani kusessa. Se oli painavan ja pelottavan näköinen
esine, se näytti kuolemalta ja haisi kukkalaitteilta ja mullalta, ainakin minun
nenääni. Nisti latasi aseensa ja piti sitä sivuttain, osoittaen minua rintaan.
Yritin hyökätä vielä viimeisen, epätoivoisen kerran, saadakseni aseen pois,
mutta eihän sitä kai koskaan kannata juosta kilpaa luodin kanssa, etenkään
vastakkaiseen suuntaan. Hän kerkesi ampua minua kolmesti sinä aikana, joka
minulta meni saavuttaa hänet. Tunsin kuoleman syrjäyttävän happea joka
hengityksellä, aina vähän hiilidioksidia ulos, väistämätöntä kuolemaa sisään.
Ihmiset olivat uteliaisuuttaan kurkistelleet ikkunoistaan, mutta painuneet
nopeasti piiloon nähtyään oikeaa verta takapihoillaan. Takaisin television veren
ääreen, kai.
Yritin pitää nistiä
käsistä, toivoin että kouristuisin kiinni häneen, eikä hän pääsisi koskaan
syntejään pakoon, vaan joutuisi kantamaan minua mukanaan joka paikkaan,
esitellen ruumiini vanhemmilleen ja nistikavereilleen ja ties kenelle! Mutta
otteeni ei pitänyt. Otteeni ei meinannut pitää kiinni edes todellisuudesta,
saati sitten jonkun siihen todellisuuteen kuuluvan käsistä. Tunsin lopun olevan
aivan käsillä, ja mietin, mikä olisi sovelias ja hieno viimeinen ajatus..
..Yksi sellainen kuolemattomuuteen
johtava kooma, nyt jos koskaan, kiitos!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti