keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Hetken laulu.

Nämä pari kuumaa päivää ovat tuntuneet oikealta vetämättömyyden multihuipennukselta. Musiikkia on syntynyt vähän turhan rauhallista tahtia, lukeminen ei nappaa, kun meinaa nukahdella koko ajan, ja piirtämiseenkään ei oikein osaa keskittyä. Siksi tuntuu melko hankalalta myös istua alas kirjoittamaan, koska tuntuu siltä, että silloin kyseessä on vain mekaaninen, rutiininomainen toisto, joka ei käytännössä tuota mitään arvokasta yhtään kenellekään, tuhlaa teidän vähiä elinsekuntejanne johonkin yhdentekevän paskan lukemiseen ja vie minulta n. vartin elämästäni, kun vaivaudun sen väkertämään.

Mutta sitten mieleeni tulee se yksi avainsana: rehellisyys. Ei elämä aina ole helvetin mielenkiintoista, harvemmin se oikeastaan edes on. Muistan jokaisen turhan rokkenrollelämäkerran, joka on täynnä pelkkää kokaiininhuuruista egotrippiä, tunnen syviä väristyksiä ja päätän kirjoittaa siitä, miten juuri laitoin lihamurekkeen uuniin ja kärsin jonkinlaisesta helteen aiheuttamasta tilapäisblokista, joka estää minua kirjoittamasta juuri mitään mielenkiintoista. Se on aivan yhtä olennaista, kuin joku kuolevaisuuden pohtiminen, oikeiden, syvien oivallusten jakaminen, koska se on osa samaa elämää. Se on aina juuri tämä hetki, millä on mitään väliä.

Bukowskin Tarinoita Tavallisesta Hulluudesta sisälsi yhden novellin, joka kertoi jostakin juuri tämänkaltaisesta kesäillasta joskus vuonna 1967. Huudahdin ja naurahdin sen loppuun lukiessani ääneen, että "häähää, Bukowski kirjotti blogin!" Niinpä kirjoitti. Mistä se tuli mieleeni? Siitä, että kuunnellessani juuri nyt Heroin & Your Veinsin Regret levyn kappaletta Bertram avoimesta parvekkeen ovesta kantautui niin kirkas, rytmikäs ja hienosti ajoitettu linnun laulu, että se olisi voinut olla osa biisiä. Tiesin ajautuvani kirjoittamaan siitä aloittaessani kirjoittamaan tästä hetkestä. Vaikka eihän se koskaan pysähdy sen vertaa paikalleen, että minä ehtisin sen jotenkin rengastaa, se on mennyttä jo nyt. Mutta se on silti olemassa tuolla jossakin pään sisällä, aivan yhtä täydellisenä, kunnes narratiivinen mieleni on korvannut sen jollakin, joka ei ole oikeastaan enää yhtään sama, mutta ajaa tarvittaessa saman "muiston" asian. Ei kai sille mitään voi, niin ihminen vain toimii. Olen onnellinen siitä, että olen kirjoittanut näitä näin helvetin paljon ylös. Vaikkakin aina välillä, kun joku eksyy lukemaan jonkin yksittäisen tekstin ja innostuu sitä oikein kommentoimaan, yritän kärsivällisesti selittää, että hän takertuu nyt menneisiin asioihin, joilla ei käytännössä ole enää mitään muuta merkitystä kuin se, että ne ovat osa tätä kokonaisuutta, joka on minun elämäni. En tiedä miten pitkään tämä jatkuu. Periaatteessa olen jo nyt sellaisessa asemassa, että en voi kirjoittaa enää vapaasti, koska valitsemani ala on sellainen, etten voi siitä juuri mitään kirjoittaa. Mutta sen aikaan kirjoitetaan sitten jostain muusta. Eihän siinä muuta. Ehkä näiden päivien toilailuja voi sitten joskus riittävän pitkän ajan kuluessa tarkastella retrospektiivisesti, mutta tällä aikaa pitää sitten kirjoittaa linnunlauluista ja musiikista. Just bear with me. It's getting somewhere...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti