maanantai 16. kesäkuuta 2014

Eläviä ja kuolleita (eli tulevia ja menneitä)

Seuraava levy alkaa hakeutua muotoonsa päässä samalla, kun tässä duunailee kaikkea muuta. Tämän haluan tehdä hieman huolellisemmin, tai siis tahdon ensinnäkin tehdä siitä vähän tarkemman ja isomman kokonaisuuden. Ja tarvitsen siihen banjon. Joten seuraavasta liksasta aion ostaa banjon. Tästä tulee eräänlainen jatko-osa Vihreille Kaloille, mutta en vielä oikein tiedä, että millainen. Ainakin osan biiseistä aion kirjoittaa ensin, ja miettiä rytmin tekstin mukaan. Tahdon käyttää sen tekemiseen aikaa hieman enemmän, kuin kahdeksan tuntia. Eli tarvitsen siis pari vapaata päivää jostain välistä. Välissä saatan toki työstää jotain vanhoja juttuja, esimerkiksi noita epämääräisiä, synkkiä triphopjuttujakin on jo muutama, mutta niiden taustalla tulee pyörimään tämä seuraavana isompana kokonaisuutena. Jotenkin katson, että tuota musiikkia tuolla bandcampissa on muutenkin aika helposti pilkottavissa palasiin.

Esimerkiksi tein ensimmäisen noista yhdessä päivässä katsellessani, miten yhdellä kaverilla oli vaikeuksia työstää yhtä biisiä. Se oli jonkinlainen vastareaktio taiteen vaikeudelle, tietysti siihenkin olisi voinut käyttää enemmän aikaa, mutta en käyttänyt, ja se on mielestäni juuri täydellinen. Perfektionisti minäkin kai olen, täydellisyyden käsite vaan poikkeaa tavanomaisesta aika paljon. Sen jälkeen tein toisen, ja yhdessä niistä jotenkin vain muotouta tuollainen Torn Apart/Burnt To Ashes-juttu. Mietin joskus, että olisi kiva tehdä tuosta joku tupla 7"-vinyylipainos, mutta on ne niin perkeleen kalliita tehdä, että taitaisi olla vaan vinyylin hukkaa. Vihreät Kalat tuntui sitten sellaiselta ensimmäiseltä "soolo-levyltä", vaikka se nykii ja laahaa, pidän siitä yhä. Kasa Ruumiita soi vieläkin päässä aina välillä, mikä on omalle biisille kuitenkin suhteellisen harvinaista.

Ääretön oli sillä tavalla mukava homma, että se on Eetun kanssa kahdestaan täysin improvisoitu juttu. Toki sen kuuleekin välillä, että hukassa ollaan, mutta silti se on jonkinlainen alku sille meidän kahdestaan jyräilylle, joka tuntuu toimivan nykyään jo ihan kivasti. Soitin rumpuja ja Eetu kitaraa, sitten se lähti himaan ja meikä soitteli vielä koko levyn mitalle yhden venkoilu/melukitaran ja kirjoitin nopeasti jotain laulettavaa, nauhoitin saman tien ja tulin himaan miksailemaan. Se on nauhoitettu kamerakännykällä ja Zoomin H4-nauhurilla. Kone kyykkäsi Tähtien Huutoa miksaillessa niin reippaasti, etten oikein tiennyt, mitä olin tekemässä. Miksailin sinne tänne Nasan nauhoituksia planeetoista ja tähdistä.

Songs for the Old Chestnut Tree tuli tehtyä aika pitkälle Herman Hessen kirjan Narkissos ja Kultasuu jälkitiloissa. Mietin paljonkin niitä reippaasti vaihtelevia tunneskaaloja, mitä kirjassa oli, ja yritin laittaa niitä jotenkin ääniksi. Kuulen tuosta äänimaailmasta jo nyt, että se on miksattu Tompan meikälle kirpparilta löytämillä euron Target-kaiuttimilla. Niistä tuli omalla tavallaan ihan siistin lo-fi äänimaailma, ja hienointa oli se, että niistä kuuli vasemman ja oikean. Toisaalta kaikki niillä tehty tuntuu vähän uneliaalta. Tuohon se sopii, väliinjättämääni Blacklightiin ei ehkä niinkään. Sen tein oikeastaan vain siksi, että sain jotain Stars In Bloomin ympärille.Toisaalta viimeinen biisi sitten tiivisti aika paljon fiiliksiä isovanhempien kuolemasta ja omista peloista tulevaisuuden suhteen, mutta miksailupuolella opiskelin vielä aika selkeästi asioita. Mutta sepä itse tekemisessä parasta onkin, että kaikesta voi syyttää vain itseään, ja sitten voi hyökätä kohti sitä epävarmuutta, sitä mitä ei vielä osaa.

Sitten tein heti Walesista palattuani nuo psyke-levyt, Darkness Infused in Light ja Light Infused in Darkness, nämä katsoin yhdessä "toiseksi soolo-levyksi", eli sellaisiksi vähänkään kärpäsen paskaa enempää merkitseväksi asiaksi. Olen vieläkin ylpeä siitä, että sain jälkimmäisen laitettua nettiin 21.12.2012. Aika maailmanloppukamaa se kyllä monella tasolla on koko levy. Suurelta osin sekin oli jonkinlaisessa määrätietoisessa vimmassa eteenpäin kompurointia, tein kaiken musiikin oikeastaan täysin improvisoituna levyjen kansikuvien pohjalta. Ne löytyvät ladatessa PDF:nä kummastakin, ne käsittelevät melko pitkälle kuolemaa, resonanssia ja musiikille uhrautumista. Äänien ja etenkin riitasointujen palvontaa.

Houses of Voodoo taas on edelleen itselleni yksi mieleisimmistä tehdyistä asioista. Sen kohdalla tuntui, että alkaa pikkuhiljaa olla joku haju siitä, mitä on tekemässä. Tai ehkä se on sitä, että kun riittävän kauan ampuu haulikolla pimeässä aitassa, osuu joskus väkisinkin rottaan, mikäli niitä siellä on. Ensimmäinen biisi on tehty Cardiffissa Danin viisikielisellä kitaralla, ja siitä kyllä kuulee heti, että on vähän tullut kuunneltua Thelonius Monkia ja muita jazz-legendoja tuolla ollessa.

The Devil & The Deep Blue River on vieläkin itselleni melko outo läjä. Soittelin ensimmäiseen biisiin vähän Tompan banjoakin. Sitä tehdessäni olin vähän levällään, viikot Pertunmaalla, viikonloput Lahdessa, välissä duunissakin, ja tuntui, että tein sitä kolmessa eri osoitteessa, kolmella eri akustiikalla (itseasiassa neljällä, koska tässäkin It's A Shame on näköjään vielä Cardiffissa nauhoitettu biisi). Tässä kokeilin myös looppailua ensimmäistä kertaa lyhyellä väliloopilla. Jätin ajatuksen hautumaan. Siellä se kai hautuu vieläkin. Viimeisessä biisissä soitin papan antamaa kitaraa, jota soitinkorjaaja sanoi korjaamiskelvottomaksi, ja siitä tuli melko hieno fiilis.

Meditaatioita pianolle ja pesukoneelle. Duunissa sattui olemaan kummatkin, ja oli pari tuntia tyhjää aikaa, joten päätin nauhoitella juttuja. Pesukoneesta löytyi epämääräistä säännönmukaisuutta, joka teki rytmiä jo itsestään, pianohommat taas improvisoin täysin. Pianoilla on kiva soittaa jotain tuon henkistä, kun se kuulostaa meikästä aivan helvetin hienolle, vaikka vähän hapuilisikin.

Houses of Healing taitaa soida aika pitkälle funkkia noissa parissa tuollaisessa biisissä, mitkä olisi ehkä voineet olla Voodoollakin, jos ne olisivat olleet olemassa. Mutta eivätpä olleet. Joten päätyivät tälle. Soul Investigatorsia tuli kuunneltua jonkin verran, mikä selittää kai ehkä vähän noita bassofiilistelyjä. Enkä aio valehdella. Mieleni oli vähän turhankin paljon nykyisessä puolisossani, joten en ehkä keskittynyt tähän riittävästi ja yritin vaan saada sen mahdollisimman nopeasti kasaan. Eli kusin musiikkia silmään, miksikä en tästä ehkä niin paljon pidäkään. On siinä sentään se, että viimeisenä biisinä luen yhden vaikuttavimmista unistani ikinä.

Get The Fuck Out Of My Desert taas oli helvetin hauska tehdä. Tajusin toteemieläimeni olevan aasi ja annoin psykedelian ja aavikkofiilistelyn räjähtää ulos kaikista järjellisistä mittasuhteista. Se oli hauskaa. Kai tämäkin on jotain sukua Vihreille Kaloille, mutta englanti on kielenä ehkä silti turhan helppo pakopaikka. Sillä tavalla kaikki on helppo piilottaa Tom Waitsin palvontaan, vaikka ei meikä tahdo vaan senkään levyjä toisintaa, vaan tuoda siihen samanlaiseen muotokieleen niitä aspekteja, mitkä siitä meikäläisen korville jää puuttumaan, tai eivät korostu tarpeeksi. Juuri tuossa joku ilta sitten kyllä sanoin Terhille, että kuulee kyllä meikäläisen kitaransoitosta, että on vaan pöllitty Waitsia. Hän vastasi, että kun on kuullut mun musiikkia ensin, niin kuulostaa vaan siltä, että Waits on pöllinyt meikältä. Ehkä hauskin kohteliaisuus, jonka olen kuullut.

Loput noista alkavat olla liian lähellä mitään retrospektiivista tarkastelua varten, eli ehkä palataan niihin joskus toiste, jossain epämääräisessä part kakkosessa.  Olisi hauska joskus kasata joku neljän hengen porukka, jonka kanssa voisi kolistella noita kolinabiisejä jossain baarien nurkassa läpi, mutta koitappa sitten löytää vapaaehtoisia tuollaiseen. Ehkä ne pitääkin kidnapata vaan jostakin.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti