keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Ei mitään tärkeää tai ihmeellistä. Tänäänkään.

Otin pitkästä aikaa kynän kauniiseen käteen ja kirjoitin yhdeltä istumalta neljä aukeamaa kaikenlaista paskaa. Sitä huomaa aika äkkiä, miten paljon oma jaksaminen on sidonnainen prosessointiin. Eikä tämä enää riitä, että tätä kirjoittaa vähintään päivittäin. Tämä on ikään kuin välttämätön venttiili, joka pitää tarkistaa päivittäin, tarkistaa paineet ja tehdä tarvittavat toimenpiteet, jotta se ei kasva liian suureksi. Mutta tämäkin on vain kompromissi. On aina asioita, joita ei voi jakaa tässä mittakaavassa, liittyivätpä ne mihin hyvänsä, sellaisia on aina. Ennen kaikkea asioita, jotka koskevat muita ihmisiä. Se on jo sinällään hyvä, että ne jäisivät ylipäätään triviaaliksi romuksi, eivätkä kai varsinaisesti kuuluisikaan tällaiseen prosessointiin, mutta siltikin tiedän melko tarkkaan, mikä on ok ja mikä ei. Ongelmana on se, että ihmiset kasaavat minulle kaikenlaisia odotuksia siitä, mitä minun tulisi olla sen pohjalta, mitä he itse olettavat minun olevan. Sellaisia käsityksiä on vaikeampi oikoa, eikä minulla ole siihen niin kauheasti mielenkiintoakaan. Vain hyvin harvoissa tapauksissa muiden ihmisten käsitys minusta on onnistunut olemaan vahingollinen minulle itselleni, ja kusipään mainetta olen tainnut kantaa jo jostakin 17-vuotiaasta asti, koska on aina ihmisiä, jotka eivät osaa nähdä mitään asioita mistään muista, kuin omista vinkkeleistään. Vaikea minä ehdottomasti olen, sitä en edes yritä kieltää. "They say that I'm hard to work with... And they say it like it's a bad thing!" taisi Tom Waits sanailla ottaessaan vastaan tunnustusta Rokkenrollin Hall Of Famelta. Jokatapauksessa...

Minuakin vaikeampia ihmisiä varmasti on. Katselin juuri dokumentin Ginger Bakerista, ja täytyy kyllä sanoa, että melko mielenkiintoinen persoonallisuus. Siinä on ihminen, joka varmasti on ansainnut kusipään maineensa, koska on kusipää, mutta siltikin suurelta osin kaikki on perustunut aina enemmän tai vähemmän sille, että hän on vain tahtonut soittaa musiikkia. Vaikka siinä sivulla ovat huumeet ja väkivalta vieneet miestä vähän miten päin sattuu, niin kuitenkin kaiken ytimessä tuntuu aina olleen palava rakkaus nimenomaan rumpujen soittamiseen, eikä millään muulla ole todella ollut väliä. Mitä nyt välillä vähän pelattiin hevospooloa ja näyteltiin leffassa. Ja tuhlattiin kaikki rahat hevosiin. Hauskaa oli se, että tuolla punapäisellä paholaisella oli helvetisti aivan samoja ilmeitä, kuin eräällä melko saman näköisellä ystävälläni, joka myös soitti rumpuja, mutta vaihtoi kalvojen pieksemisen thai boxingiin ja ihmisten pieksemiseen, ja on siinäkin "melko hyvä".

Nyt taidan kirjoittaa ainakin suurimman osan tuosta kirjoittamastani puhtaaksi koneelle ja keskittyä jonkin kevyemmän katsomiseen loppuillaksi. Jos vaikka dokumenttia valaasta, joka tappoi ihmisiä. Kuulema hyvä, itse en vielä tiedä. Tänään ei ehkä ollut aivan paras päivä, mutta onneksi ikuisen elämän harhassa parasta on se, että aina on toinen, jolla voi yrittää uudestaan. Pahinta mitä voi tapahtua, on että kuolet, eikä seuraavaa päivää tule, jolloin kukaan ei pääse sanomaan sinulle, että olit väärässä. Jokainen päivä on viimeinen. Kyllä tämä tästä. Ihan just helpottaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti