Grindibisnes kannattaa.

Elämä alkaa asettua taas arkisiin uomiinsa, tämä ilta on kulunut lähinnä piirrellessä ja American Dadia katsellessa. Hain myös postista Grindfather Productionsilta tulleet kymmenen kappaletta The Doors of Deception-kasetteja. Jos joku sanoo teille joskus, ettei musiikkibisnekset kannata, haistattakaa sille pitkät. Kyllähän tämäkin diili kannatti, joku nauhoittelee meidän levyjä kasetille ja laittaa meille kymmenen kappaletta niitä. Niitä voi sitten myydä noin 3 euron kappalehinnalla ja ruveta miettimään, kuinka jakaa se valtava levymyynti, kun uuden treenikämpän takuisiin pitäisi saada joku 300 euroa ja koko backline pitäisi saada jostain. No, ei siinä itkut tai pikkunäppärä sarkasmi mitään auta. Kasetilta tuo sentään kuulostaa niin helvetin truelta, etten edes minä meinannut saada kaikista riffeistä selvää kertakuuntelulla, siinähän myy kasettejansa, höhhöhöö.

Such wow.

Noita nyt voi kuitenkin ostaa perjantaina Hylkiö-festeillä Helsingin PRKLeessä, numeroin nuo mitä meillä on ja taidan ottaa parit kuvatkin mukaan ja myydä niitä. Pakko koittaa edes jotain duunailla, kun kaikki vähät paidatkin haisee ihan kuselle. Pätsejä voisi tilata, ne on melko halpoja duunailla ja niitä on kaikki olleet vailla ainakin vuoden, pari. Paitojakin olisi sitten tehtävä lisää, kun rahat riittää. Seuraavaa levyäkin voisi alkaa miettiä jo vähän vakavammin, materiaalia ainakin alkaa kertyä tuolta nupin puolelta vaikka miten monen levyn tarpeiksi. Sitten pitäisi päästä vaan soittelemaan ja tekemään ne. Ai niin.

Jos joku tahtoo kirjoitella jotain arvosteluita/tms. tuosta Doorsista, voi huudella meikälle, tuon kasetin myötä alkaa olla aika viimeinen mahdollisuus, jos fyysisen kopion siitä tahtoo, olen itse myynyt omatkin kappaleeni jo jossain välissä eteenpäin. Aina jossain vaiheessa tulee myytyä, kun on jotain kiertämistä tai autolla ajelua ja tarvitaan ennemmin bensaa, kuin levyjä. Ainut Cut To Fit -levy, joka taitaa itseltä löytyä hyllystä on vissiinkin Fire Works. Sitä tulee aina välillä kuunneltuakin. Varmaan lähinnä siksi, ettei niitä mitään soiteta livenä, ja siksi, kun se oli niin helvetin siistiä, että se on vain improvisaatiota. Ja pääsi kirjoittelemaan jotain vähän pitempää ja raskaampaa. Se oli kivaa. Seuraavalla levyllä ollaan kyllä raskauden puolesta varmaan melko samoilla tasoilla, kun ei tässä ihan hirveästi ole hymyilyttänyt viime aikoina. Tai no, on, mutta ei olisi kai ollut kauheasti syytä hymyillä. Mutta siihen kaikkeen voi vastata laittamalla vaan Howlin' Wolfit soimaan ja nauramalla päälle. Ei siinä muukaan auta.

Nauhoitusreissu takana.

Takana on helvetin eheyttävä, rentouttava ja mukava viikonloppu maalla. Vaikka kotoisa lehmänpaskan haju vaatteissa onkin itselleni sellainen, etten meinaa edes huomata sitä, lienee parempi käydä kuitenkin suihkussa ja vaihtaa vaatteet ennen huomista työpäivää. Eetu selvisi hakemaan meikää, rumpalia ja rumpuja perjantaina erinäisten ylimääräisten mutkien jälkeen, mutta eipä nekään kauheasti tahtia hidastaneet. Saatiin nauhoitettua kaikki biisit ja levyllinen tuollaista rokinkaltaista valmistetta sieltä on tuloillaan, kunhan tuo helvetin mukava nauhoittelijakaveri saa vaan miksattua sen. Ensin olin vähän huolissani siitä, että basso vedettiin suoraan linjaan, kun omat kokemukset siitä ovat olleet lähinnä sitä, että sitten ihmetellään miten se kuulostaa hassulta, kun puuttuu vahvistimen tuoma lämpö ja tietyt taajuudet, mutta ymmärsin onneksi nopeasti, ettei ole minun asiani itkeä siitä, kun en bassoa soita, joten turpa kiinni läskipää, ja öliset vain nyt ne laulut niin hyvin, kuin osaat.

Perjantaina lähinnä katseltiin romut kohdalleen ja lähdettiin paistelemaan makkaraa ja jauhamaan paskaa, kaikki sujui niiltä osin suunnitelmien mukaan. Makkara paistui ja paska jauhautui. Jauhaantui? Jauhoittui? Menin nukkumaan suhteellisen ajoissa, kämpässä oli melko kylmä, mikä tuntui aamulla sitten sellaisena Peter Steele-rekisterinä. Kahvia ja appelsiinimehua aamupalaksi, molemmat ehkä viimeisiä asioita, mitä kannattaa juoda, jos tahtoo laulaa jotain niinkuin on tottunut laulamaan. Ne kuivattavat ja tuntuvat virittävän äänihuulia jotenkin uudella tavalla. Jätkät alkoivat soitella biisejä läpi ja kaikki saatiin melko pienellä vaivalla purkkiin. Pidettiin pieni safkailutauko ja viriteltiin mikit. AKGn D5 ja Roden konkkamikki vähän kauemmaksi, Shuren 58 vähän lähemmäksi. Eli peruksena kolme raitaa laulua sisään jo lähdössä, ihan vaan kokeeksi.

Aluksi lähti vähän nihkeästi, tuntui taas siltä, äänialasta olisi vaan leikattu tietynlainen siivu pois, ja ikäväkseni tarvitsin juuri niitä tiettyjä juttuja. Kaipa se pienen hinkkaamisen jälkeen lähti. Siltikin tuntuu aina siltä, ettei meikästä mitään karaokelaulajaa saisi. Livenä bändin kanssa saan hommat toimimaan melkein minkälaisissa olosuhteissa tahansa edes auttavasti, mutta nauhoituksessa se tilanteen dynaamisuus on astetta pienemmällä, kun kaikki sieltä luureista tuleva on olemassa jo valmiina. Jotkut kokisivat sen ehkä helpommaksi, mutta ehkä se jotenkin alitajuisesti hiertää itsellä vastaan. Teen kuitenkin ihan lähtökohtaisesti niin, että aletaan nauhoittaa saman tien, kuuntelematta biisiä etukäteen, jotta siinä olisi edes vähän samaa fiilistä. Silti suoriudun kaikkein parhaiten aina silloin, kun kitaravahvistimet huutaa täysillä vieressä. Ei ne tosin näissäkään nauhoituksissa olisi huutaneet, kun olivat omissa huoneissaan ja nauhoitushuoneessa soivat vain rummut. Lauluihin meni ehkä sellainen tunti, jos ihan täysin sitäkään, ennen viimeistä biisiä oli pakko pitää pieni tuuletustauko, kun ei happi riittänyt huoneessa enää edes hengittämiseen. Ehkä sieltä olisi jotain voinut hinkkailla, tai laulaa jotain taustoja hieman enemmänkin, mutta uskon, että nyt ne vähätkin kohdat korostuvat enemmän, kun ei ole tuplailtu läheskään kaikkea. Ja tarvittaessa on kuitenkin niitä taustamikkejä, mitä voi käyttää tilan kasvattamiseen, jos siltä tuntuu.

Sen jälkeen oli ohjelmassa Jossun grillin loistavien hampurilaisten kautta rentoutumisutiliteettien pariin siirtyminen. Sauna lämpiämään, kitara käteen ja sukat pois. Istuttiin siinä melko pitkä pätkä aivan hiljaa ja totesin, ettei elämässäni ole muutamaan vuoteen tainnut olla montaa tällaista hetkeä, jolloin mikään sähkölaite ei hurise, musiikki ei soi tai autot eivät kuulu. Pelkät linnut. Se tuntui aivan helvetin hienolta. Ja sitä se meikän sisäinen heinähattu kaipaa todella paljon. Sitä ei koe niin vahvasti porukoillekaan mennessä, kun siinä hurisee vitostie vieressä koko ajan. Jalkalassa se on taas eri juttu, siellä aletaan olla riittävän kaukana kaikesta. Aamuyöhön asti jaksettiin siinä istua ja ihmetellä kaiken näköistä. Aamulla herätessä tunsin oloni varmaan krapulaisemmaksi, kuin kukaan noista alkoholia nauttineista, tuntui että silmät räjähtää päähän, kurkku oli kipeä ja oksetti ja oli nälkä samaan aikaan. En tajua, miksi. Passiivinen krapula, tai liian vähän unta. Haettiin soittoromut, kuunneltiin biisit kerran läpi ja lähdettiin ajelemaan takaisin Tampereelle päin. Tässä pakkasin Eetulle sähkörummut mukaan, saan vaihdettua ne rumpusettiin, jotta saa Cut To Fitin hommatkin rullaamaan taas jotenkin päin. Se on parempi juttu, yksi huoli vähemmän. Nyt alan käynnistellä sitten vanhaa miksailukonetta ja katson miten saan suoraan koneelle nauhoittelun futaamaan Zoomin raiturin kanssa. Niin joo, ja se suihku.

Eetun pitäisi pesettää autonsa, vaikka menettääkin tämän hienon "bumper stickerin".

Samuel Beckett, muusikko, joka nyt vaan sattui kirjoittamaan, eikä soittamaan.

Vielä ennen lähtöä Köyliön idyllisiin maisemiin piispan pilkkomishommiin (tai jään tämän hetkisen olomuodon huomioiden hukutushommat olisivat ehkä helpommin hoidettu) ja metelin nauhoitussessioihin ajattelin satuilla vähän vielä Beckettistä, puhtaasti sen vaikutelman pohjalta, mikä hänestä mielestäni tekstien ja parin haastattelun pohjalta oikeasti välittyy. Jotenkin kyseinen henkilö tuntuu minusta jonkinlaiselta kirjallisuuden Tom Waitsilta, sen lisäksi, että teksti on kuin musiikkia, hänen sanottiin pitävän omien teostensa "peukaloinnista", koska kääntäessään itse teoksiaan ranskasta englanniksi ja päinvastoin hän jätti joitain asioita pois, muutti joitakin ja jopa lisäsi jotain uutta. Tämä on ehkä vaivaannuttavaa, jos olet joku kielen tai kirjallisuuden tutkija, mutta täältä mistä minä asiaa katson, mikä helvetin vinkkeli tämä nyt sitten lopulta onkaan, se näyttää ennen kaikkea sovittamiselta. Hänellä oli vahva näkemys siitä, mikä toimii missäkin yhteydessä. Hän ikään kuin sovitti omia teoksiaan uusille soittimille, vaihtaessaan kieltä tai sovittaessaan teatterinäytelmiä televisioon tai jonnekin muualle.

Se jo itsessään tekee hänestä jotain sellaista, mikä on ehkä lähempänä muusikkoa, kuin kirjailijaa sanojen varsinaisesti ymmärretyssä merkityksessä, mutta lisäksi hänen kielensä on vahvasti rytmistä, ei välttämättä millään tavalla mitallista, mutta rytmistä. Hän käyttää paljon myös erityisen kaikkitietämätöntä kertojaa, hahmoa, joka nyt jostain sattuman oikusta kertoo näitä asioita, vaikka voisi yhtä hyvin kertoa muuta, jonka tieto on pitkälle oman muistin ja kertojan ja kuulijan välisen suhteen varassa, mielestäni se on yksi hienoimpia puolia tuossa tekstissä, ja jotain sellaista, jonka koen yhteiseksi myös omissa räpellyksissäni. Koska ihmiset eivät ole kaikkivoipia tai kaikkitietäviä, ja kaikki on aina vain perspektiivistä ja kertojien omista ambitioista kiinni. Kukaan ei näe asioita kaikkien näkövinkkelistä, vaikka pyrkisikin objektiiviisuuteen. Lisäksi tekstissä on varmasti näyttämötaiteistakin tarttuneesti  rytmitetty kuvaus ja tapahtuminen, jotka toimivat aivan kuten eri osat musiikissa. Siksi tuo kaikki on luettuna sellaista, että tunnen oloni vähän joksikin fanipojaksi, kun huuli pyöreänä ihmettelen näiden kaikkien eri elementtien sulavaa hallintaa.

Lisäksi hän käyttää sellaista toistoa, mikä on musiikissa melko yleistä. Kun kuulin Peter Dolvingin laulavan Bring The War Homen biiseissä lauseet "So now you know" ja "these walls have eyes" (että muuten kuulostikin taas pienen tauon jälkeen juuri niin hyvältä tuo levy, kuin mitä se on!), tunsin aivan sanoinkuvaamatonta löytämisen iloa ja oivalluksen riemua, koska nuo The Hauntedin levyillä, aivan eri biiseissä ja eri konteksteissa ilmenneet lauseet syttyivät palamaan aivan uudenlaisella liekillä. Joku kyyninen kriitikonpaska voisi kuitata, että ideat loppuivat kesken, ja sitten alettiin kaivella vanhojen levyjen sanoituksia, mutta minusta se on intertekstuaalisten siltojen rakentamista, tietoisuutta omista menneistä tekemisistä ja ymmärrystä siitä, että samat asiat näyttävät eri yhteyksissä erilaisilta. Itse käytän aina silloin tällöin tiettyjä samoja sointuja, samankaltaisen fiiliksen luomiseksi. Samaan tapaan Beckettiä lukiessa on hauska bongailla taustalta samaa hattua ja aasia, jotka esiintyvät aika monissakin teoksissa, joskus merkittävämmässä roolissa, joskus vain kävelevät ohi, mutta ne kuitenkin ovat siellä. Se on aivan järjettömän hienoa.

Beckett oli kova potkimaan filosofisia spekuloijia naamaan sanomalla esimerkiksi Huomenna hän tulee-näytelmästään, että "jos minä olisin tarkoittanut jumalaa, minä olisin kirjoittanut "jumala", enkä "Godot"..." Varmasti on näinkin, mutta en yllättyisi, vaikka hän tahtoisi vain johtaa ihmisiä harhaan, pois jäljiltaankin. Enkä nyt edes viittaa tuohon näytelmään, vaan spekuloijien karisteluun yleensä. Vähän samaan tapaan aiemmin mainitsemani Tom Waitskin antaa pitkän levytystauon syyksi "liikenneruuhkan" ja sanoipa hän myös Last Leaf of the Treen symboliikasta kysellessä toimittajalle, että joskus asiat vain "ovat mitä ne ovat", vailla sen suurempia merkityksiä. Ja niinhän se on. Ei kaikki tapahtumat ja asiat ole arjessakaan ladattu täyteen suurta filosofista symboliikkaa, vaikka niistä voi sitä hakea, niin miksi näin pitäisi olla kirjallisuudessa tai musiikissakaan? Se olisi taas ihmisen yritys esittää jotakin luonnottomana, jotta teksti olisi luonnollista, siinä pitää olla niskaan purevia paarmoja, kutisevia polvia, huonosti leikkaavia leipäveitsiä, kompastumisia ja vahinkoja, unohduksia.

Nyt yritän taas katkaista tämän ajoissa, etten ole puisevaa seuraa, kun jotkut yrittävät keskittyä rokkielämään. Akustinen lähtee matkaan kyllä myös, says me.

Kasvu on hieno asia.

Kävellessä on hienoa huomata niitä pieniä väistämättömyyksiä, tulevia törmäyksiä reiteillä, jotka ovat väistämättömiä, ellei jompikumpi muuta kurssiaan jotenkin vähän. Ja aina molemmat muuttavat, niin ettei tällaista törmäystä synny. Ja juuri tästä syystä uskon, että ihmiskunta onnistuu kiertämään sellaiset väistämättömän näköiset konfliktit, jotka tuhoaisivat sen. Koska se tapahtuu jo noin pienissä päivittäisissä asioissa, jotka eivät edes uhkaa henkeä, niin miksei sitten myöskin isommissa mittakaavoissa? Kumpikaan ei tietysti saa pysähtyä, se näyttäisi toisen silmissä luovuttamiselta, mutta jotenkin molempien osapuolten vauhti hidastuu tai kurssi kääntyy juuri sen verran, ettei törmäystä tulekaan. Sen jälkeen, kun sama manooveri on toistettu kahdella pyöräilijällä ja kolmella jalankulkijalla ilman, että kukaan on vahingoittunut, alkaa jo itsekin miettiä, että mitenkäs helvetissä tuo nyt oikein tapahtui?

Tällaista mietin kävellessäni Hervannassa pitkästä aikaa ilman kuulokkeista kaiken tilan värittävää musiikkia, ajattelin sen olevan ihan tervettä vaihtelua. Mutta en kyllä tee sitä virhettä toiste. Kyllä Tom Waits kuitenkin aina dokaamisella leuhkimisen ja alkavat perheväkivaltatilanteet voittaa. Ehkä se on todellisuuspakoilua, mutta tässä mittakaavassa sallin sen itselleni sen aikaa, kun asun täällä. Tässä on nyt tullut luettua pitkästä aikaa melko paljon Samuel Beckettiä, ja se on kyllä mielestäni hienoa luettavaa, vaikkakin koukeroiden ja mutkien kautta kulkeva teksti voi tasaisesti liikkuvassa bussissa osoittautua ylivoimaiseksi, mikäli tarkoitus on samaan aikaan yrittää pitää silmäluomia auki. Siltikin, joskus lukiessani Beckettiä en pitänyt siitä yhtään, nyt sitä taas huomaa, miten oma kypsyminen ja kasvu avaa aina uusia ovia. Vaikka se toisaalta sulkisikin vanhoja, niin kun niihin vanhoihin asioihin ei palaa, ne ovat rakentuneet mieleen sellaisina, kuin ne olivat nuorempana. Ja se on hienoa, koska se osoittaa, että ihmismieli kykenee samaan aikaan pyörittämään tavallaan täysin erilaisia systeemeitä päässään.

Koska et sinä todellakaan ole se ihminen, joka olit seitsemän vuotta sitten. Voit luulla olevasi, mutta seitsemän vuotta ihmiselämässä on sellainen aika, että se pommittaa sinua suorastaan järisyttävillä kokemuksilla. Mutta juuri tuollaisten asioiden kautta voit silti ajaa päässäsi läpi niitä tuntemuksia, joita vaikka tietyn kirjan lukeminen herätti sinussa teini-ikäisenä (ja näin kirjoittaessasi voit tajuta, että olet nyt kai sitten sitä, mitä joskus ajattelit sanan "aikuinen" tarkoittavan, vaikka tajuatkin nyt, että koko "aikuisuus" on vain isojen lapsien tapa harhauttaa pienempiä tekemään mitä he tahtovat heidän tekevän.)  pystyt katsomaan sitä maailmaa vielä ikään kuin sen saman teini-ikäisen maailmankuvasta. Sekin on välillä ihan tarpeellinen taito. En näe, että elämässä voi kauheasti hyödyttömiä taitoja opiskellakaan.


Jos joku ei muuten tiennyt vanhan kansan voodookikkoja helvetin kipeisiin ja ärsyttäviin, Samuel L. Jackson tason motherfucker-aftoihin, niin purista puolukka suoraan siihen rakkulaan. Se tuntuu siltä, kuin olisit lyönyt itsellesi lävistyksen naamaan veitsellä, mutta se myös auttaa todella nopeasti. Näin ainakin Pertunmaalla voodoiltiin, kun minä olin pienempi lapsi. Huomenna menen katsomaan, miten Köyliössä voodoillaan, kun lähdetään Sledgehogin kanssa nauhoittelemaan vähän biisejä. Kaipa niitä sitten saa kuullakin vähän paremmalla laadulla jossain vaiheessa.

Ja niin joo, ilmeisesti vakuutusyhtiö ei korvaa Cut To Fitin treeniksen vesivahinkoa ainakaan meidän romujen osalta, eli sinnepä meni ehkä ainakin 5000 euron edestä rompetta. Se nyt ei ole ihan varmaa, josko jotkut värkit toimivat, kun ensin kuivavat kunnolla, mutta kuselle ne kaikki taitaa haista joka tapauksessa. Ei ihan meinaa kuitenkaan meikäläisenkään liksa näitä kaikkia paikkaamaan, joten tein turhautumispäissäni toisen kollaasin.

Kaikki tiet vievät koomaan, paitsi ne jotka vievät kuolemaan.

Heräsin etäiseen palohälyttimeen ja savun hajuun. Jossakin muualla päin kerrostaloa jonkun humalainen, tai huumeinen, mistä minä kenenkään mieltymyksiä tiedän, aamupala oli venähtänyt aiottua pitemmäksi ja aiheuttanut kai palohälytyksen. No, oli kai se korkea aika herätä jo muutenkin, kun iltapäivän aurinko alkaa lämmittää niskaan. Olin ilmeisesti nukahtanut tietokoneeni ääreen ja tunsin kylpeväni hiessä. Housut sentään olin tajunnut laskea kinttuihin ennen tietoisuuden häviämistä, tai ehkä olin herännyt joskus yöllä vartavasten asiaa toimittamaan.  Nousin ylös ja vedin housut jalkaani, hetken kuluttua palohälyttimen ääni lakkasi. Joko naapuri paloi hengiltä, tai sai ainakin sohittua hälyttimen irti katosta. Minulle aivan sama. Näissä betonilaatikoissa eläminen tuntui monesti niin absurdilta, etten käsitä miten olin voinut tehdä niin jo neljän vuoden ajan.

                             Kävin aamukusella ja pesin kissanpaskan maun pois suustani. Katsoin väsynyttä naamaani peilistä. Sänki puski hieman huolimattomasti sieltä täältä, ja ajoin sen pois, niin pois, kuin loisteputken sähkövalossa nyt vain saa ajettua. Heti tullessani eteiseen huomasin luonnonvalon paljastamana taas todellisen tilanteen: karvat hapsottivat yhä, nyt entistäkin eksyneemmän näköisinä ympäri naamaani, kun niiden vierustoverit oli äkillisesti kynitty pois. Menin tekemään saman työn uudestaan, vaikkakin tällä kertaa huolellisemmin. Keitin itselleni kahvit ja katselin ikkunasta, miten lapset kiusasivat yhtä toveriaan pihalla. Teki mieli avata ikkuna ja tempaista kahvipannu koko lauman niskaan, mutta en tähän hätään löytänyt avainta, joten annoin asian olla.

                             Söin aamupalaksi kuivan palan täysjyväleipää. Söin täysjyväleipää lähinnä siksi, että rakastin puoliksi sulamattomien siementen ulos paskantamista. Uskon kaikkien pohjimmiltaan rakastavan sitä tunnetta, vaikka he eivät sitä itselleen myöntäisikään. Kai se on jokin lapsuudessa käsittelemättä jäänyt vaihe tai jotain, mistä minä senkään varsinaisesti tietäisin. Tämä ei suoranaisesti ole niitä asioita, joista keskustellaan avoimesti muiden ihmisten kanssa, jolloin voin vain arvailla.

                             Kello tikitti seinällä lähestyen uhkaavasti neljää. Katselin viisareita toimettomana. Siinä se minun elämäni juoksi, kello eteenpäin, aika taaksepäin, kukaan ei tiennyt missä nolla oli, mutta kyllä se siellä jossakin oli. Väistämättä edessä, kuten kaikilla muillakin. Luin päivän lehden, jossa arvuuteltiin koomapotilaan tulevaisuuden näkymiä. Joku ammattipsykologi arvuutteli, että on n. 30% todennäköisyys, ettei hän kuolekaan. Helvetti, sellaiseen koomaan minäkin tahdoin, joka teki kuolemattomaksi 30% todennäköisyydellä. Samapa tuo, vaikka arki olisi jossakin omissa kuvitelmissa harhailua, sitähän tämä oli pääasiassa nytkin.

                             En tahtonut tuhlata mahdollisia viimeisiä sekuntejani sisällä, joten puin päälleni ja ajattelin lähteä ulos. Otin leveälierisen hattuni hyllyltä ja asetin sen päähäni, tarkastin peilistä, että kokonaisuus antoi juuri sen kuvan, jonka tahdoin antaakin. En oikein tiedä, millainen se kuva on, mutta sellainen se nyt vain on. Pukeuduin mielelläni hyvin silloinkin, kun meni huonommin, koska en tahtonut paljastaa korttejani muille ihmisille. Mitä ne niille kuuluivat.

                             Ulkona oli niin kirkasta, että minun täytyi ensin räpytellä silmiäni ja pitää katseeni tiukasti katukivessä. Tiilten raot näyttivät väreilevän ja aaltoilevan silmissäni, mitä pitemmälle eteeni yritin katsoa, sitä enemmän perspektiivi vääntyi ja hajosi. Tuijotin näkyä epäuskoisena, kunnes kaikki tuntui hieman asettuvan. Lähdin kävelemään ryhdikkäästi ja varmoin askelin kohti kirjastoa, jotta voisin kuluttaa siellä edes hetken aikaani, tuntien, että tekisin jotain mielekästä. Äskeiset lapset juoksivat tielleni, mutta vihani oli jo laantunut ja katsoin vain heitä tarkkaan ohi kävellessäni. Yhdellä oli haava polvessa, mutta se ei ollut kiusattu, punahiuksinen poika. Roolit olivat ilmeisesti vaihtuneet sillä aikaa, kun olin kiinnittänyt huomioni toisaalle. Eikä kellään noista pennuista ollut hajua, että olisin voinut vielä äsken kuristaa ne kaikki. Ihminen purkaa pahaa oloaan välillä hieman epäjohdonmukaisesti.

                             Jatkoin matkaani heidän ohitseen ja tunsin oloni jopa niin hyväksi, että aloin vihellellä. Taivas meni pilveen ja alkoi vähitellen sataa, haavat ja koivut, joita kävelykadun vierille oli istutettu, havisuttivat toisiaan tuulessa. Kaikki oli kuin suoraan kotimaisesta elokuvasta. Oli helppo tuntea olonsa kaikesta huolimatta melko hyväksi, kun ei ollut mitään suurempia asioita mieltä madaltamassakaan.

                             Tulin jonkin matkaa eteenpäin, pitäen kirjastoa yhä päämääränäni, kun näin edelläni huojuvan miehen, jolla oli kuulokkeet korvilla. Hänellä oli pitkä ja sotkuinen tukka ja ilmeisesti jonkinlainen huumaustila päällä, kaikesta heilumisesta ja metelistä päätellen. Näin miten tuo omaan maailmaansa sulkeutunut olento oli todellakin aivan eri todellisuudessa, kuin muut ihmiset täällä. Hän oli näkymätön, kuka ties miten vaarallinen tai vaaraton, mutta lähestulkoon kaikelle maailmalle näkymätön. Ongelma vain oli se, että tiesin, että jos minä näen hänet, myös hänen täytyy nähdä minut.  Toivoin, että kävellessäni nopeasti ohitse saisin olla rauhassa. Mutta ilmeisesti hän ei ollut samaa mieltä.

                             Hei, hän huusi, pukupelle! Mitäs vittua sä kiilailet täällä, hä?! Mitä!? Hänellä oli aurinkolasit silmillään ja hän pyöritteli pitkän ketjun päässä olevaa avainnippua kädessään. En osannut vastata hänelle mitään, huomio sai minut niin hämilleni. Nämä ovat juuri niitä tilanteita, jossa aina jälkeenpäin miettii, että olisipa sitä sanonut jotain näppärää, jotain millä olisi riisunut riidanhaastajan aseista ja kaatanut tämän henkisesti housut kintuissa nokkospuskaan, mutta mieleni oli tyhjä. Aloin vai hengittää raskaammin, jännittyneenä. Annas kuule kaikki sun rahas nyt, nisti huusi kimeällä, mutta yllättävän karhealla äänellä, pyöritellen avainnippua ja tullen lähemmäs.

                             Tahdoin juosta pois, mutta enhän minä mihinkään kyennyt liikkumaan, hyvä että muistin edes hengittää! Hän lähestyi uhkaavasti, ja minut valtasi uudenlainen päättäväisyys. Nyt olisi hyökättävä, jotta toinen ei pitäisi heikkona. Huusin jotain niin noloa, etten tahdo sitä edes tässä toistaa, eikä se varmasti kuulostanut yhtään uhkaavalta. En minä ollut minkään sortin taistelija, en alkuunkaan! Hyökkäsin häntä kohti, mutta yllätyksekseni tunsinkin äkkiä terävää kipua poskessani, mistä se levisi muuallekin päähäni melko äkkiä. Olin saanut paksuista avaimista päähäni ja poskeni vuosi heti verta täsmälleen samalla innolla, jolla jännitys oli äsken ollut täyttämässä kasvojani.

                             Nisti katsoi minua ja avaimiaan hämmentyneenä, ei tainnut itsekään arvata refleksiensä toimivan huumeissa niin hyvin.  Vai että sellasta peliä, hän puhisi ja antoi avainketjun pudota alas. Hän otti takkinsa taskusta pistoolin, ja tiesin olevani kusessa. Se oli painavan ja pelottavan näköinen esine, se näytti kuolemalta ja haisi kukkalaitteilta ja mullalta, ainakin minun nenääni. Nisti latasi aseensa ja piti sitä sivuttain, osoittaen minua rintaan. Yritin hyökätä vielä viimeisen, epätoivoisen kerran, saadakseni aseen pois, mutta eihän sitä kai koskaan kannata juosta kilpaa luodin kanssa, etenkään vastakkaiseen suuntaan. Hän kerkesi ampua minua kolmesti sinä aikana, joka minulta meni saavuttaa hänet. Tunsin kuoleman syrjäyttävän happea joka hengityksellä, aina vähän hiilidioksidia ulos, väistämätöntä kuolemaa sisään. Ihmiset olivat uteliaisuuttaan kurkistelleet ikkunoistaan, mutta painuneet nopeasti piiloon nähtyään oikeaa verta takapihoillaan. Takaisin television veren ääreen, kai.

                             Yritin pitää nistiä käsistä, toivoin että kouristuisin kiinni häneen, eikä hän pääsisi koskaan syntejään pakoon, vaan joutuisi kantamaan minua mukanaan joka paikkaan, esitellen ruumiini vanhemmilleen ja nistikavereilleen ja ties kenelle! Mutta otteeni ei pitänyt. Otteeni ei meinannut pitää kiinni edes todellisuudesta, saati sitten jonkun siihen todellisuuteen kuuluvan käsistä. Tunsin lopun olevan aivan käsillä, ja mietin, mikä olisi sovelias ja hieno viimeinen ajatus..

                             ..Yksi sellainen kuolemattomuuteen johtava kooma, nyt jos koskaan, kiitos!

Ajatuksia kirjoittamisesta, osa 3

Tämä on taas vähän kiireisempi viikko, treenejä riittäisi vaikka joka päivälle ja perjantaina olisi tarkoitus lähteä Köyliöön jollekin mökille nauhoittelemaan. Välissä pitäisi painaa duuniakin ja muistaa syödä ja asettua nukkumaankin jossain välissä. Olen illat sitten lähinnä työstänyt tuollaista kirjaprojektia, hitaasti, mutta varmasti, välillä ihan vain muutamia lauseita kerrallaan, kun tuntuu, ettei aika riitä millään enempään, mutta into ja tarve kirjoittaa olisi silti kova. Se on ehkä kunnianhimoinen projekti, koska ajattelin venytellä novellia ikäänkuin romaaniksi asti. Mutta siinä vaiheessa, kun kirjoittaa pitempää kirjaa, ei voi olla ajattelematta sitä, että tahtoisi saada sen ehkä joskus julkaistuakin. Olen ehkä puhunut tällaisista ennenkin, mutta nyt sitä on taas ajatellut enemmän, kun on oikeasti miettinyt sitä panostusta, jonka tuollainen projekti vaatii. Minulle on aivan sama, vaikka kukaan ei koskaan lukisi sitä, kunhan sen saisi olemassaolevaksi, konkreettiseksi asiaksi. Sitten tulee väistämättä mieleen se seuraava asia: jotta kirjan saa julkaistua Suomessa, sen pitää olla hyvin tietynlainen. Sen pitää pudota hyvin tarkkaan kategoriseen koloon, sellaiseen, jossa ainakin viittaillaan sotaan ja Suomalaisiin maisemiin. Täällä ei katsota minkäänlaista modernismia, tai vielä kauheampaa, postmodernismia millään tavalla hyvällä! Metafyysisillä elementeillä pelleilevä surrealismihan on sekavaa ja vaikeaa seurata, kun kirjoittaja voi päättää aivan mitä tahansa, johtaa lukijaa ensin 40 sivua harhaan ja sitten vain sanoa, että eipäs, kun kerronkin teille tästä nyt mieluummin. Vaikka tämä on varmasti tämän blogin lukijoille melko tuttua kerronnallista tyyliä, se ei vain pääse Suomessa kansiin asti. Tai sanokaa yksikin suomalainen postmodernisti, mielellään viimeisen kymmenen- tai kahdenkymmenen vuoden ajalta, ja menen heti kirjastoon lainaamaan kirjan.

Mutta arvatkaapa, onko juuri tästä syystä houkutukseni johonkin pieneen lukijan pyörittelyyn sitäkin suurempi?! Joka toinen lause meinaa karata jonnekin paperin ulkopuolelle, kirjoittajan päähän, kertojan henkilökohtaiseksi nootiksi lukijalle, siitä eroon pääseminen on oikeasti melko hankala temppu.  Toisaalta mietin, että voisin naamioida tuon kehyskertomukseksi niille novelleille, joita tännekin olen aina länttäillyt, mutta se olisi ehkä vähän turhan helppo ratkaisu. Yhden työnnän, uneksi tai huumetripiksi, koska pidän sen symbolisen huuruisesta maisemasta, mutta muuten ne saavat jäädä omaan mahdolliseen kokoelmaansa sitten joskus. Novellikokoelma olisi jo kuvitusta vaille valmiina, ja juuri länttäsin runokokoelmankin kasaan. Itseasiassa kaksi, koska toiseen kasasin englanninkielisiä ja toiseen suomenkielisiä tekstejä. Eli meikällä olisi kolme vähän päältä satasivuista kirjaa tekstiensä puolesta suunnilleen läjässä, odottamassa sitä, että jostain siunaantuu joko helvetillinen kasa rahaa, tai joku sellainen kustantaja, joka ymmärtäisi kaiken tämän päälle jotain. Veikkaan, että jälkimmäinen skenario on epätodennäköinen. Niin joo, ja saisihan Pahoinvoinnin Spiraalissa-stripitkin laitettua jo kai kansien väliin, mutta niitä tahdon saada ensin sata aikaiseksi. Sitten sen voi lopettaa. Nyt ollaan menossa muistaakseni osassa 85.

Omakustanne on minulle luontainen ratkaisu, mutta se taas vaatii sitten hieman aikaa ja rahaa, jota minulla ei toistaiseksi bändihommien kanssa meinaa jäädä. Jälkimmäistä siis lähinnä. Lisäksi kuulin yhdeltä taholta, että vaikka musiikkimaailmassa omakustanne on aivan pätevä ja hyvä tapa tehdä asioita, kirjallisuusmaailmassa se voi kuulema ampua myöhemmissä vaiheissa jalkaan, jos menee itsekseen niitä duunailemaan. Sinänsä oli hyvä, että sain tietää tästäkin, koska ei minulla käytännössä ollut mistään tällaisesta, tai ylipäätään "kirjallisuusmaailmasta" pienintäkään hajua. Mutta on ihan kivaa, että meillä on tässä multiversumissamme kaikenlaisia vaihtoehtoisia maailmoja, joissa vuorovaikutuksen lait toimivat hieman eri tavalla. Nyt voisin laittaa silmät kiinni, ojentaa käteni ja odottaa sitä mystistä rahavuorta, joka rahoittaa näiden kaikkien juttujen duunailun. Hyvää yötä.

This is a call to revolution.

Katsoin kaksi dokumenttia, Jesus Campin ja I Need That Recordin, ja ne yhdessä saivat minut turhautumisen puuskassani leikkelemään ja liimailemaan alla olevan kuvan. Ensimmäinen kertoi siitä, miten amerikkalaiset fundamentaalikristityt kouluttavat lapsiaan uskonsotureiksi vääräuskoista maailmaa kohtaan, jälkimmäinen siitä miten kaupallinen musiikkibisnes on yhä vähemmän ja vähemmän kosketuksissa musiikin kanssa, ja yhä enemmän bisneksen kanssa. Ensimmäisessä siis vanhat muorit ja sedät vakuuttelivat lapsille, että viha on oikein, vaikka vihaa ei tietenkään sanottu sanalla viha, vaan sanalla rakkaus. Muori kehui islamisteja siitä, että he laittavat viisivuotiaansa leirille käsikranaatti kädessä, ja tahtoi nähdä sukupolven kristittyjä, jotka olisivat yhtä fanaattisia puolustamaan omaa uskontoaan, koska sehän on paras uskonto ja oikea vastaus. Tällainen on mielestäni aika mallikirjaesimerkki siitä, mitä kutsun tyhmyydeksi.

Tyhmyys on fanaattista tai muuten vain sokeaa uskoa siihen, että oma ideologia tai näkemys on selkeästi paras kaikista niistä, mitä voi olla. Ja tyhmyyden levittäminen sitten taas on muiden käännyttämistä tähän. Tämä on minun näkemykseni, joka ei ole ainoa oikea, mutta jonka perustan ihmislaumojen pitkäaikaiseen tarkkailuun ja niiden toimintaan ylipäänsä. Tämä pätee niin jenkkilän kristittyihin kiihkoilijoihin, kuin suomalaisiin anarkisteihinkin. Paperilla ollaan jumalan rakkauden ja hyvän ja oikean asialla, todellisuudessa se manifestoituu vihana ja sortona, muiden aseman huonontamisena ja pahimmillaan kehityksen hidastamisena. Anarkisteillä se taas on kaikkien elollisten olentojen, niin ihmisten kuin eläintenkin tasa-arvoista eloa paperilla, mutta käytännössä se manifestoi itseään lähinnä luokkasodan huuteluna, vihana, haluttomuutena keskustella, vahingontekona ja tietysti dokaamisena. Se on se tuttu suomalainen oikeutus aivan kaikelle. Kansakunnan polttoaine. Lampaitten virvoittavat vedet, aivan sama minkä värisistä lampaista on kyse.

Musiikkidokumentti taas sai minut vain ajattelemaan sitä, miten hienoa kaikki tämä duuni, jota saan tehdä, on. Musiikin tekeminen, nauhoittaminen, kansien duunailu, levyjen printtaaminen, itse myyminen, keikkojen järjestäminen ja niillä soittaminen, roudaaminen, aivan kaikki on juuri sitä mitä tahdon tehdä aina. Me kaikki tarvitsemme hyvää musiikkia, ja hyvä musiikki ansaitsee rehellisiä, sille omistautuneita ihmisiä jotka kuuntelevat sitä ja levittävät sitä ystävilleen, koska hienoimmillaan musiikki on aidosti sosiaalisesti ihmisiä yhdistävä tekijä. Niin keikoilla, kuin levyjä kuunnellessa. Ja juuri siitä syystä, että levykaupat ovat häviämässä, musiikki tarvitsee enemmän ihmisiä. Internet tekee kaikesta melko eristynyttä, kun kaikki eri palvelut vain filtteröivät nykyään juuri sinua "ehkä kiinnostavat tuotteet", eli siis sen, mistä levy-yhtiöt ovat maksaneet, tai sen mitä olet jo kuunnellut. Siksi tarvitaan ihmisiä, jotka levittävät kaikkea näinkin obskuuria, kuin grindcore ympäri palloa ja saavat useammat ihmiset innostumaan siitä energiasta ja voimasta. Ilman kuulijoita ei ole musiikkia.

Viime viikolla meidän treeniksellä oli vesivahinko, ja siinä meni käsittääkseni aivan kaikki romut, mitä meillä oli. Nyt sitten koitetaan saada niitä vakuutuksen kautta, mutta kaikkea ei luultavasti korvata kuitenkaan, koska melko isoa osaa ei näemmä edes valmisteta enää, jolloin niiden ostohintaakaan ei oikein voi varmistaa. Eniten vituttaa se, että meikän rummut taisi mennä vituiksi, koska koko bändihomma on kohdallani alkanut niiden rumpujen kanssa, kaverin pienessä vaatehuoneessa, jossa oli viisi ihmistä, kitara ja bassokaapit, rummut, takkeja ja hattuja ja mitä lie, ja hyvin vähän happea. Siellä meni taju useammin, kuin kerran. Mutta se oli siistiä. Ja ne rummut soundasi aivan helvetin hyvälle. Nyt saa sitten nähdä, missä välissä päästään jatkamaan levyn tekoa. Onneksi siitä on puolet jo valmiina, mutta tällaiset takaiskut ovat helvetin turhauttavia. Raha ei huoleta, se ei tästä maailmasta kesken lopu, mutta olisi mukava päästä jo uusienkin asioiden kimppuun. Kun saisi vanhat pois tieltä.

Koti-ikävää.

Tuntuu, että sään puolesta tämä Tampereella viettämäni kesä on ankein, synkin, kylmin ja sateisin, ja tietysti mieli on laittamassa sen heti jotenkin Tampereen syyksi. Mutta on sitä huomattavan monena sadepäivänä vastaanottanut muiden raportteja aurinkoisilta terasseilta, että ei se pelkästään minun taikauskoani ole. Ensi kesän vietän kyllä jossakin muualla. Tampere on yhä itselleni melko kaksijakoinen paikka. Ihmiset ovat aivan helvetin mukavia, (eikä suurin osa edes puhu sitä murretta havaittavissa määrin), Pispalassa luontokin on kaunis ja talot mielenkiintoisesti heitelty sikin sokin pitkin rinnettä, mutta silti tämä ei vain tunnu omalta paikalta. En vain voi kuvitella asuvani täällä pitempään, kuin on tarve. Toisaalta se ristiriita on ruokkinut luovia prosesseja aivan helvetin hyvin, ja veikkaan seuraavaksi elämässäni tulevankin vähän sellainen juurettomuuden vaihe, jossa pyörin ympyrää eri paikoissa, haistelen fiiliksiä ja teen niiden pohjalta juttuja.

Aamukahvit mustana, maito on loppu. Juoksin sateessa lähikaupalle todetakseni, että se on tänäänkin suljettu. Joku minua äkkipikaisempi oli jo rikkonut siitä ikkunankin, mutta olin varma, että jos nyt sattuisi joku vartija sattumaan paikalle, olisin pääepäilty palaamassa rikos paikalle. Mietin, olisinko käynyt kysymässä viereisestä baarista maitoa, mutta jätin pyytämättä. Jos et tajunnut eilen kaupassa käydessä ostaa sitä, maksat nyt tyhmyydestäsi. Joten tässä odotan kahvin jäähtymistä ja kiristelen hampaitani, niinkuin niin monena aamuna täällä olen tehnyt. Jotkut paikat eivät vain ole sinua varten, eikä se ole niiden paikkojen vika. Sitten olet tässä sen aikaa, kun tarvitsee, ja sitten menet muualle. Sinne, minne tahdot. Se nyt on suunnitelmana. Tässä asunnossa on jumissa joulukuuhun. Se on niin kallis, ettei sossu suostu maksamaan siitä osaa, jos KELA heittelisi jotain kapuloita vaikkapa työkkärirattaisiin. Toisaalta täällä halutaan välttää ihmiskontaktia, ja työkkärin kanssa asiointi hoituu parilla klikkauksella.

Ehkä tämä kaikki on taas enemmän sitä, että minulla on ikävä tiettyjä ihmisiä, niitä, joita sanon perheekseni. Tällä suunnalla on niin eristyksissä kaikista niistä ihmisistä, koska tämä ei ole saman tien varrella, olisi aivan eri asia asua vaikka Jyväskylässä, siinä matkassa ei olisi vaihtoja ja se olisi suoraa tietä, henkisestikin paljon lyhyempi välimatka, kuin tänne. Voisi kai sanoa, että kärsin koti-ikävää. En minä Lahteakaan tarvitse, viime käynnillä tuntui etten tunne sieltä yhtään ketään, kaikki puhuivat ryyppäämisestä se todellisuuspakoinen kiilto silmissään, ei, ihmiset minä sieltä tahdon kaapata johonkin koulubussiin ja ajaa ihan helvetin kauas täältä. Koko helvetin maasta.

Donkey brain

Olen oppinut, että parikin vuotta jonkun elokuvan katsomisen välissä tekee ihmeitä sen vaikuttavuudelle, koska sinulla yksinkertaisesti on päässäsi enemmän romua. Enemmän kokemuksia, enemmän kirjoja, enemmän leffoja, enemmän kaikkea. Tänään päässä on näyttänyt lähinnä tältä:

Aasihommia.

Ja kaiken näköstä romua.

Kasailin tuossa myös runoja ja biisejä ihan sadan sivun nipun, mietin, että jos niitä joko tyrkyttäisi jollekin tai printtailisi sitten, kun on liikaa rahaa. Kai niitä keikalla saisi yhden jollekin myytyä.

Huomio kirjoittamisesta osa 2.

Eilinen päivä kului pienten arkisten asioiden ja elokuvien ja dokumenttien parissa. Vaihdoin resonaattoriin banjon kielet, mitkä todellisuudessa ovat vain erittäin narut kitarankielet. Mutta kyllähän se ihan hauskalta kuulostaa, ja inspiroi soittelemaankin itseään taas vähän uudella tavalla. Voisin ehkä kuvata jonkun Tom Waitsin biisin ja laittaa sen youtubeen. Ehkä. Mistä tulikin mieleeni tämä haastattelu, joka jokaisen tulisi nähdä. Tein tuohon vähät musiikit ja autoin leikkauksessa ja tekstityksen kanssa.  Vaikka ei olisikaan kaikesta samaa mieltä tai jakaisi samaa maailmankuvaa, niin kuitenkin tämä on mielestäni niin hieno yhden ihmisen maailmankuva, että se kannattaa katsella ihan siltäkin pohjalta. Kyseessä on siis täällä päin asusteleva mystikko, joka sairastaa syöpää.

Juhannus taitaa olla melko loistava päivä siihen, että istuu himassa ja kirjoittelee puhtaaksi runoja, noita on nyt tullut aika monta sivua tässä näköjään tykiteltyä. Laitoin myös novellikokoelmaa vaihteeksi parille kirjallisuusagenteille kustantamoiden sijaan. Saapa nähdä mitä siitä seuraa, sanovat vain että "ihan paska!" ja iskevät jonkun parin sadan euron hintalapun tälle sähköpostille. Nyt tuntuu, että kirjoittaminen kulkee taas jotenkin omalla painollaan, ehkä pitäisi ottaa hyöty irti ja tykitellä tuota romaanin tynkää taas eteenpäin. En vielä kyllä toisaalta tiedä, onko se romaani vai pitkä novelli, tein sitä varten enemmän suunnittelutyötä, kuin mitä olen ikinä tehnyt mitään kirjallista projektia varten. Eli siis yksi aukeama ranskalaisia viivoja ja mindmappia ja sekava aikajana. Saa nähdä mitä siitä seuraa. Itse koen tarinat niin olennaisiksi osiksi kirjoittamista, että tuntuu siltä, että jos tietää tarinan etukäteen, on koko homma jo tehty. Sitten se itse kirjoittaminen tuntuu jo taas vanhan kertaukselta, kun se kaikki on tavallaan päässä jo käyty läpi. Mutta kun ei lukija taida kuitenkaan suoranaisesti ajatuksia lukea, ellei niitä ole laitettu tämän symbolijärjestelmän muotoon..

Olen ollut kaksi tuntia hereillä ja tämä aika on tuntunut jo melkein viikolta. Toisaalta nukuin kaksitoista tuntia, mikä on itselleni hyvin harvinaista. Näin unta siitä, että Jalkalan pihassa kuvattiin jotain länkkäriactionleffaa ja se loppui jotenkin mielenkiintoisesti, ikään kuin ilman suurta lopputaistelua, tai se niinkuin vaan kierrettiin jotenkin. Mietin, että olipa outo loppu, mutta tavallaan juuri se olikin sitten kaiken ydin. Tämä tuli ehkä siitä, että katsoimme eilen Escape From Tomorrown, joka oli leffana todella hämärä. Ensin siinä on n. tunti jotain melko turhaa ja ylimääräistä, ja sitten kuitenkin sellainen lopputykittely, että se sai koko leffan näyttämään ihan hyvältä. Ei nyt mikään maailman vaikuttavin teos, mutta ihan hyvä.

Ei mitään tärkeää tai ihmeellistä. Tänäänkään.

Otin pitkästä aikaa kynän kauniiseen käteen ja kirjoitin yhdeltä istumalta neljä aukeamaa kaikenlaista paskaa. Sitä huomaa aika äkkiä, miten paljon oma jaksaminen on sidonnainen prosessointiin. Eikä tämä enää riitä, että tätä kirjoittaa vähintään päivittäin. Tämä on ikään kuin välttämätön venttiili, joka pitää tarkistaa päivittäin, tarkistaa paineet ja tehdä tarvittavat toimenpiteet, jotta se ei kasva liian suureksi. Mutta tämäkin on vain kompromissi. On aina asioita, joita ei voi jakaa tässä mittakaavassa, liittyivätpä ne mihin hyvänsä, sellaisia on aina. Ennen kaikkea asioita, jotka koskevat muita ihmisiä. Se on jo sinällään hyvä, että ne jäisivät ylipäätään triviaaliksi romuksi, eivätkä kai varsinaisesti kuuluisikaan tällaiseen prosessointiin, mutta siltikin tiedän melko tarkkaan, mikä on ok ja mikä ei. Ongelmana on se, että ihmiset kasaavat minulle kaikenlaisia odotuksia siitä, mitä minun tulisi olla sen pohjalta, mitä he itse olettavat minun olevan. Sellaisia käsityksiä on vaikeampi oikoa, eikä minulla ole siihen niin kauheasti mielenkiintoakaan. Vain hyvin harvoissa tapauksissa muiden ihmisten käsitys minusta on onnistunut olemaan vahingollinen minulle itselleni, ja kusipään mainetta olen tainnut kantaa jo jostakin 17-vuotiaasta asti, koska on aina ihmisiä, jotka eivät osaa nähdä mitään asioita mistään muista, kuin omista vinkkeleistään. Vaikea minä ehdottomasti olen, sitä en edes yritä kieltää. "They say that I'm hard to work with... And they say it like it's a bad thing!" taisi Tom Waits sanailla ottaessaan vastaan tunnustusta Rokkenrollin Hall Of Famelta. Jokatapauksessa...

Minuakin vaikeampia ihmisiä varmasti on. Katselin juuri dokumentin Ginger Bakerista, ja täytyy kyllä sanoa, että melko mielenkiintoinen persoonallisuus. Siinä on ihminen, joka varmasti on ansainnut kusipään maineensa, koska on kusipää, mutta siltikin suurelta osin kaikki on perustunut aina enemmän tai vähemmän sille, että hän on vain tahtonut soittaa musiikkia. Vaikka siinä sivulla ovat huumeet ja väkivalta vieneet miestä vähän miten päin sattuu, niin kuitenkin kaiken ytimessä tuntuu aina olleen palava rakkaus nimenomaan rumpujen soittamiseen, eikä millään muulla ole todella ollut väliä. Mitä nyt välillä vähän pelattiin hevospooloa ja näyteltiin leffassa. Ja tuhlattiin kaikki rahat hevosiin. Hauskaa oli se, että tuolla punapäisellä paholaisella oli helvetisti aivan samoja ilmeitä, kuin eräällä melko saman näköisellä ystävälläni, joka myös soitti rumpuja, mutta vaihtoi kalvojen pieksemisen thai boxingiin ja ihmisten pieksemiseen, ja on siinäkin "melko hyvä".

Nyt taidan kirjoittaa ainakin suurimman osan tuosta kirjoittamastani puhtaaksi koneelle ja keskittyä jonkin kevyemmän katsomiseen loppuillaksi. Jos vaikka dokumenttia valaasta, joka tappoi ihmisiä. Kuulema hyvä, itse en vielä tiedä. Tänään ei ehkä ollut aivan paras päivä, mutta onneksi ikuisen elämän harhassa parasta on se, että aina on toinen, jolla voi yrittää uudestaan. Pahinta mitä voi tapahtua, on että kuolet, eikä seuraavaa päivää tule, jolloin kukaan ei pääse sanomaan sinulle, että olit väärässä. Jokainen päivä on viimeinen. Kyllä tämä tästä. Ihan just helpottaa.

Soitinjuttuja.

Suomen kesä on näyttänyt kyntensä oikein viimeisen päälle. Lumisadetta, puista putoavia lehtiä, kylmyyttä, ja ties mitä muuta kauheutta juhannusviikolla. Päätös jonnekin kauemmas lähdöstä alkaa kypsyä mielessä aika selkeänä ja kirkkaana, se loistaa palavin kirjaimin tajunnassa ja kohta sitä on vaikeampi jättää huomiota. Ei meikällä onneksi mitenkään älyttömän paljon ole romua myytävänä pois, koko mun omaisuus soittimia myöten mahtui kuitenkin helposti yhteen pakettiautoon, joten kyllähän tästä kaikesta pääsee melko helposti eroonkin. Tahtoisin vain sellaisen asuntoauton, josta saisi muutettua sivuseinän sellaiseksi ylös avattavaksi autotallinoveksi, jolloin siitä saisi samalla myös lavan, ja voisi soittaa keikkoja asuntoauton kanssa, eikös olisi aivan helvetin siistiä! Eilen muutenkin, kai pitkälti siksi, että aloin kerta miettiä noita menneitä juttuja, aloin miettiä miten siistiä olisi kiertää jonkun muutaman hengen porukan kanssa soittelemassa muutamia noista meikän biiseistä vähän missä sattuu, pitäisi vaan miettiä kokoonpanoa vähän siltä kantilta, että kaikki soittajat osaisivat soittaa kaikkia soittimia. Koska meikällä on niin paljon soittopatoutumia, että seuraavan kerran, kun jotain uutta livenä soittavaa pumppua olen laittamassa läjään, en tahdo olla jumissa missään tietyssä hommassa. Tähän mennessä olen kuitenkin aina joutunut vain laulamaan. Mustassa Ristissä sai sentään soittaa melodicaakin välistä.

Banjokin järjestyi ilmeisen nopeasti, ensi viikolla teen kaupat ja sitten pääsen hikoilemaan ja harjoittelemaan taas uuden soittimen kanssa. Se on meikästä aina mielenkiintoista, inspiroivaa ja hienoa. Vaikka jonkun mielestä voisin kuitenkin opetella edes jonkun soittimen kunnolla, ennen kuin syöksyn seuraavan kimppuun. Varmasti niinkin, mutta itselleni myös kaikki opiskelu tapahtuu luomisen kautta. Sitä kautta hahmotan kaikkein parhaiten, mitkä puolet siinä soittimessa kiinnostavat itseäni. Esimerkiksi banjosta osaan sanoa jo nyt, että bluegrass-kikkailut sinällään eivät ainakaan vielä nappaa, vaan ennemmin haen siitä sellaista juurevaa kuoleman meditaation äänimaailmaa. Harmittaa, kun en kuolemaksenikaan muista sitä yhtä banjoäijjää, joka teki jonkun "meditations for banjo"-lätyn. Sellainen kalju partasuu, olen melko varma, että joku meikän harvoista ja valituista lukijoista kyllä tietää kenestä puhun. Saa auttaa miestä mäessä, se oli mielestäni youtube-kuuntelun perusteella hyvä levy, mutten löytänyt sitä enää koskaan sen jälkeen.

Lisäksi ajattelin, että voisin laittaa tuohon resonaattoriin kuusikielisen banjon kielet. Mietin, voisiko siitä olla jotain haittaa, onko jännite kaulalle liian pieni, jos kielet ovat paljon ohuemmat. Toisaalta kyseessä on Harley Benton, joten ei aivan kauheasti satu sieluun, vaikka se pilalle menisikin. Sitten hitsailen siihen kaiken maailman rautaputkia kiinni ja teen siitä lyömäsoittimen helvetistä. Olen jo pitkään miettinyt yhden kaverin kutsua tulla metallipajalle hitsailemaan jotain. Hän ajatteli alunperin kuvataideprojektina, mutta itse mietin lähinnä sitä siltä kantilta, että voisin rakennella siellä sellaisia soittimia, jotka kuulostaisivat vähän paremmilta, kuin tuo meidän nykyinen pesukone. Vanhaa pesukonetta hakkasin aikanaan moneenkin biisiin, mutta tuossa ei vain ole riittävästi pohjaa sellaiseen meteliin. Helvetti, asuisinpa jossain romupihalla, kasailisin soittimia kaiket päivät. Se on meikän eläkesuunnitelma. Vähän erilainen soitinrakennusfirma.

Eläviä ja kuolleita (eli tulevia ja menneitä)

Seuraava levy alkaa hakeutua muotoonsa päässä samalla, kun tässä duunailee kaikkea muuta. Tämän haluan tehdä hieman huolellisemmin, tai siis tahdon ensinnäkin tehdä siitä vähän tarkemman ja isomman kokonaisuuden. Ja tarvitsen siihen banjon. Joten seuraavasta liksasta aion ostaa banjon. Tästä tulee eräänlainen jatko-osa Vihreille Kaloille, mutta en vielä oikein tiedä, että millainen. Ainakin osan biiseistä aion kirjoittaa ensin, ja miettiä rytmin tekstin mukaan. Tahdon käyttää sen tekemiseen aikaa hieman enemmän, kuin kahdeksan tuntia. Eli tarvitsen siis pari vapaata päivää jostain välistä. Välissä saatan toki työstää jotain vanhoja juttuja, esimerkiksi noita epämääräisiä, synkkiä triphopjuttujakin on jo muutama, mutta niiden taustalla tulee pyörimään tämä seuraavana isompana kokonaisuutena. Jotenkin katson, että tuota musiikkia tuolla bandcampissa on muutenkin aika helposti pilkottavissa palasiin.

Esimerkiksi tein ensimmäisen noista yhdessä päivässä katsellessani, miten yhdellä kaverilla oli vaikeuksia työstää yhtä biisiä. Se oli jonkinlainen vastareaktio taiteen vaikeudelle, tietysti siihenkin olisi voinut käyttää enemmän aikaa, mutta en käyttänyt, ja se on mielestäni juuri täydellinen. Perfektionisti minäkin kai olen, täydellisyyden käsite vaan poikkeaa tavanomaisesta aika paljon. Sen jälkeen tein toisen, ja yhdessä niistä jotenkin vain muotouta tuollainen Torn Apart/Burnt To Ashes-juttu. Mietin joskus, että olisi kiva tehdä tuosta joku tupla 7"-vinyylipainos, mutta on ne niin perkeleen kalliita tehdä, että taitaisi olla vaan vinyylin hukkaa. Vihreät Kalat tuntui sitten sellaiselta ensimmäiseltä "soolo-levyltä", vaikka se nykii ja laahaa, pidän siitä yhä. Kasa Ruumiita soi vieläkin päässä aina välillä, mikä on omalle biisille kuitenkin suhteellisen harvinaista.

Ääretön oli sillä tavalla mukava homma, että se on Eetun kanssa kahdestaan täysin improvisoitu juttu. Toki sen kuuleekin välillä, että hukassa ollaan, mutta silti se on jonkinlainen alku sille meidän kahdestaan jyräilylle, joka tuntuu toimivan nykyään jo ihan kivasti. Soitin rumpuja ja Eetu kitaraa, sitten se lähti himaan ja meikä soitteli vielä koko levyn mitalle yhden venkoilu/melukitaran ja kirjoitin nopeasti jotain laulettavaa, nauhoitin saman tien ja tulin himaan miksailemaan. Se on nauhoitettu kamerakännykällä ja Zoomin H4-nauhurilla. Kone kyykkäsi Tähtien Huutoa miksaillessa niin reippaasti, etten oikein tiennyt, mitä olin tekemässä. Miksailin sinne tänne Nasan nauhoituksia planeetoista ja tähdistä.

Songs for the Old Chestnut Tree tuli tehtyä aika pitkälle Herman Hessen kirjan Narkissos ja Kultasuu jälkitiloissa. Mietin paljonkin niitä reippaasti vaihtelevia tunneskaaloja, mitä kirjassa oli, ja yritin laittaa niitä jotenkin ääniksi. Kuulen tuosta äänimaailmasta jo nyt, että se on miksattu Tompan meikälle kirpparilta löytämillä euron Target-kaiuttimilla. Niistä tuli omalla tavallaan ihan siistin lo-fi äänimaailma, ja hienointa oli se, että niistä kuuli vasemman ja oikean. Toisaalta kaikki niillä tehty tuntuu vähän uneliaalta. Tuohon se sopii, väliinjättämääni Blacklightiin ei ehkä niinkään. Sen tein oikeastaan vain siksi, että sain jotain Stars In Bloomin ympärille.Toisaalta viimeinen biisi sitten tiivisti aika paljon fiiliksiä isovanhempien kuolemasta ja omista peloista tulevaisuuden suhteen, mutta miksailupuolella opiskelin vielä aika selkeästi asioita. Mutta sepä itse tekemisessä parasta onkin, että kaikesta voi syyttää vain itseään, ja sitten voi hyökätä kohti sitä epävarmuutta, sitä mitä ei vielä osaa.

Sitten tein heti Walesista palattuani nuo psyke-levyt, Darkness Infused in Light ja Light Infused in Darkness, nämä katsoin yhdessä "toiseksi soolo-levyksi", eli sellaisiksi vähänkään kärpäsen paskaa enempää merkitseväksi asiaksi. Olen vieläkin ylpeä siitä, että sain jälkimmäisen laitettua nettiin 21.12.2012. Aika maailmanloppukamaa se kyllä monella tasolla on koko levy. Suurelta osin sekin oli jonkinlaisessa määrätietoisessa vimmassa eteenpäin kompurointia, tein kaiken musiikin oikeastaan täysin improvisoituna levyjen kansikuvien pohjalta. Ne löytyvät ladatessa PDF:nä kummastakin, ne käsittelevät melko pitkälle kuolemaa, resonanssia ja musiikille uhrautumista. Äänien ja etenkin riitasointujen palvontaa.

Houses of Voodoo taas on edelleen itselleni yksi mieleisimmistä tehdyistä asioista. Sen kohdalla tuntui, että alkaa pikkuhiljaa olla joku haju siitä, mitä on tekemässä. Tai ehkä se on sitä, että kun riittävän kauan ampuu haulikolla pimeässä aitassa, osuu joskus väkisinkin rottaan, mikäli niitä siellä on. Ensimmäinen biisi on tehty Cardiffissa Danin viisikielisellä kitaralla, ja siitä kyllä kuulee heti, että on vähän tullut kuunneltua Thelonius Monkia ja muita jazz-legendoja tuolla ollessa.

The Devil & The Deep Blue River on vieläkin itselleni melko outo läjä. Soittelin ensimmäiseen biisiin vähän Tompan banjoakin. Sitä tehdessäni olin vähän levällään, viikot Pertunmaalla, viikonloput Lahdessa, välissä duunissakin, ja tuntui, että tein sitä kolmessa eri osoitteessa, kolmella eri akustiikalla (itseasiassa neljällä, koska tässäkin It's A Shame on näköjään vielä Cardiffissa nauhoitettu biisi). Tässä kokeilin myös looppailua ensimmäistä kertaa lyhyellä väliloopilla. Jätin ajatuksen hautumaan. Siellä se kai hautuu vieläkin. Viimeisessä biisissä soitin papan antamaa kitaraa, jota soitinkorjaaja sanoi korjaamiskelvottomaksi, ja siitä tuli melko hieno fiilis.

Meditaatioita pianolle ja pesukoneelle. Duunissa sattui olemaan kummatkin, ja oli pari tuntia tyhjää aikaa, joten päätin nauhoitella juttuja. Pesukoneesta löytyi epämääräistä säännönmukaisuutta, joka teki rytmiä jo itsestään, pianohommat taas improvisoin täysin. Pianoilla on kiva soittaa jotain tuon henkistä, kun se kuulostaa meikästä aivan helvetin hienolle, vaikka vähän hapuilisikin.

Houses of Healing taitaa soida aika pitkälle funkkia noissa parissa tuollaisessa biisissä, mitkä olisi ehkä voineet olla Voodoollakin, jos ne olisivat olleet olemassa. Mutta eivätpä olleet. Joten päätyivät tälle. Soul Investigatorsia tuli kuunneltua jonkin verran, mikä selittää kai ehkä vähän noita bassofiilistelyjä. Enkä aio valehdella. Mieleni oli vähän turhankin paljon nykyisessä puolisossani, joten en ehkä keskittynyt tähän riittävästi ja yritin vaan saada sen mahdollisimman nopeasti kasaan. Eli kusin musiikkia silmään, miksikä en tästä ehkä niin paljon pidäkään. On siinä sentään se, että viimeisenä biisinä luen yhden vaikuttavimmista unistani ikinä.

Get The Fuck Out Of My Desert taas oli helvetin hauska tehdä. Tajusin toteemieläimeni olevan aasi ja annoin psykedelian ja aavikkofiilistelyn räjähtää ulos kaikista järjellisistä mittasuhteista. Se oli hauskaa. Kai tämäkin on jotain sukua Vihreille Kaloille, mutta englanti on kielenä ehkä silti turhan helppo pakopaikka. Sillä tavalla kaikki on helppo piilottaa Tom Waitsin palvontaan, vaikka ei meikä tahdo vaan senkään levyjä toisintaa, vaan tuoda siihen samanlaiseen muotokieleen niitä aspekteja, mitkä siitä meikäläisen korville jää puuttumaan, tai eivät korostu tarpeeksi. Juuri tuossa joku ilta sitten kyllä sanoin Terhille, että kuulee kyllä meikäläisen kitaransoitosta, että on vaan pöllitty Waitsia. Hän vastasi, että kun on kuullut mun musiikkia ensin, niin kuulostaa vaan siltä, että Waits on pöllinyt meikältä. Ehkä hauskin kohteliaisuus, jonka olen kuullut.

Loput noista alkavat olla liian lähellä mitään retrospektiivista tarkastelua varten, eli ehkä palataan niihin joskus toiste, jossain epämääräisessä part kakkosessa.  Olisi hauska joskus kasata joku neljän hengen porukka, jonka kanssa voisi kolistella noita kolinabiisejä jossain baarien nurkassa läpi, mutta koitappa sitten löytää vapaaehtoisia tuollaiseen. Ehkä ne pitääkin kidnapata vaan jostakin.

Dokumentit = parasta.

Netflix avasi suoranaisen dokumenttien tulvaportin, ja tämänkin viikonlopun jälkeen tiedän taas edes vähän enemmän uskonnoista amerikassa, ajasta, painovoimasta, supernovista, John Lennonista, aavikoista, DMT:stä, My Little Pony-faneista, maailman parhaasta huonosta elokuvasta ja ihmisistä ylipäänsä. Ainoa miinuspuoli on se, että välissä pitää nukkua ja syödä, ja että osa dokumenteistä on niin pitkiä, ettei niitä kerkeä katsoa enempää. Itseni sivistäminen on ollut minulle aina jonkinlainen henkinen harjoitus. Kaikki se tähtää isompaan perspektiiviin ja laajempaan ymmärrykseen asioista, jotta ei olisi vain siinä omassa pienessä nurkassaan roikkumassa väkivaltaisesti kiinni omissa pienissä näkemyksissään. Se auttaa ymmärtämään ihmisyyttä ja erilaisuutta, opettaa huomattavan paljon kärsivällisyyttä ja ymmärrystä ja on ennen kaikkea helvetin mukavaa.

En osaa tiivistää tätä kaikkea tässä orastavassa (tai jatkuvassa, en tiedä monesko päivä tämä oikein on, mutta tiedän ettei ruutujen tuijottaminen auta asiaa) migreenissäni. Kaikki tuntuu olevan yhtä informaation mössöä, jota aivoni alkavat käsitellä vähän kerrallaan ja pieninä paloina, soveltaen sitä sitten aina sopivan tilanteen tullen, saaden ympärillä olevissa ihmisissä aikaan sen tutun "mistä vitusta sä tämänkin tiedät?!"-reaktion, johon voi vastata vain, että katsoin dokumentin tai luin kirjan aiheesta, en enää luultavasti itsekään muista, että kumman. Eikä sen ole niin väliksikään. En ole elitisti, joka pitäisi lukemista arvokkaana vain siksi, että kirjojen lukeminen vaikuttaa fiksummalta. Pidän lukemista arvokkaana siksi, että se stimuloi mielikuvitusta, ja on usein rehellisemmin ikkuna yhden ihmisen mieleen, kun taas dokumentissa ja videossa yleensäkin tällainen puoli voidaan häivyttää olemattomiin rajauksilla ja leikkauksilla, yleisluontoisilla otoksilla ja epämääräisillä asiantuntijoilla, jotka esittävät asiaansa totuutena.

Kirja on aina kirjoittajansa tekele, oli niitä sitten yksi, tai useampi, mutta nimi kannessa kertoo heti, kuka sen takana on. Toki on dokumentaristeja, jotka tekevät omalla naamallaan näkemyksensä selväksi, esimerkiksi Bill Maherin Religulous oli hyvä dokumentti, josta kuitenkin välillä paistoi läpi se, että tässä nyt ollaan amerikan hönttien kanssa tekemisissä. Hän syytteli jenkkejä kristittyjä siitä, että nämä lukivat omia tekstejään kirjaimellisesti, ja eurooppalaisia muslimeja siitä, että nämä eivät lukeneet omia tekstejään kirjaimellisesti. Buddhalaiset hän ikävä kyllä jätti rauhaan, olisi ollut mielenkiintoista nähdä miten hän reagoi siihen, kun buddhalaisia ei oikeastaan kiinnosta yhtään, kuka ne vanhat tekstit oikein kirjoitti, miksi tai koska. Tärkeintä on vain tässä ja nyt ja kaikki muu on abstraktia ajattelua tai yhdentekevää. Mutta siinäkin kyse on tietoisesta rajauksesta. On se dramaattisempaa puhua uskontojen sotaisuudesta ja lopettaa ydinpommeihin. Hyvä dokkari mielestäni siitä huolimatta, noin niinkuin viihdyttävyysarvoltaan.

Aloin myös pohtia sitä josko DMT (dokumentti DMT: The Spirit Molecule) olisikin se entsyymi, joka alkaa riittävästi päällekkäin kasautuessaan tuottaa tietoisuutta, koska sitä kuitenkin on kaikissa elävissä organismeissa, joilla on minkäänlaista olemassaolevaa tietoisuutta. Jos tietoisuus on sellainen ominaisuus, joka auttaa elämää "dekoodaamaan" tätä todellisuutta ymmärrettävään ja käsiteltävään muotoon, ja ayahuascan tai lääkkeen muodossa nautittu DMT on niin sanottu "yliannostus aistikokemusta", jolloin siitä tulee jotakin yliaistillista.. En tiedä, voin vain pyöritellä kaikenmaailman asioita tässä pienessä päässäni, spekuloida ja pohtia, kun ei minua päästetä yliopiston ovista sisään. Mutta jos joku  minua älykkäämpi neurologiaan, biokemiaan tai psykologiaan päin kallellaan oleva ihminen miettii itselleen jonkinlaista tutkimuskohdetta, niin sanoisin, että tee kaikkesi saadaksesi tutkia tuota, koska siinä saattaa olla jotain todella mullistavaa edessä. Nyt menen kauppaan, ja katson ruoan tehtyäni pari tuntia Simon Peggiä.

Unta ja avaruutta.

Viime yö oli kunnon Inception kamaa. Vaivuin unessa uneen ja aloin kirjoittaa kännykän kalenteriin ylös niitä ominaisuuksia, joita unessa oli. Esimerkiksi, ettei auto toiminut kunnolla tai jossain oli epäloogisia välimatkoja tai paikat olivat erilaisia. Oltiin menossa Kallioon jonnekin torille soittamaan, oli sellainen kirpeän viileä aamu, että on kuuraa, muttei varsinaisesti lunta. Matkalla näin Vilin, joka oli tullut juuri takaisin ja meni parturiin. Sanoin, että tulee sen jälkeen keikkapaikalle sitten. Menin sinne, siellä oli iso lava, jolla Notkea Rotta läppäsi melkein tyhjälle torille, poliisit ja järkkärit jorasivat täysillä mukana. Yksi poliisi tuli kyselemään meidän keikasta, ja että onko ok, jos se on vähän aikaisemmin, kun joku Karma Cafe oli perunut ja tämä info pitäisi kuulema saada kulkemaan kahdelle kolmasosalle bändistä, joten sitten seisoin nojaten aitaan, ja odottaen, että joku muu tulisi paikalle. Halusin olla kotona katsomassa Benedict Cumberbatchin avaruusdokumenttejä, joissa hän lähinnä pyörii kierreportaissa ja kertoo juttuja.

Avaruusdokkareita ja leffoja on tullut Netflixin maailman auettua katsottua nyt aika paljon. Yksi avaruusdokkareista on Stephen Hawkingin kirjoittama ja Cumberbatchin lukema, joten se on aika siistiä kamaa. Olen vain miettinyt pienessä päässäni älyllisen elämän määritelmää, ja intoa löytää se. Kaikki elämä on kuitenkin älyllistä, kun se pyrkii säilymään ja lisääntymään, se on älyllisen elämän toimintaa. Ihminen taas on kehittynyt siinä jo niin pitkälle, että siitä on tullut tunteellista elämää. Kaikkia näitä avaruushommia pyöritellessäni mietin aina, miten helvetin absurdia on, että täällä me pienellä pallolla mietitään huomisen ruokia, ensi kuun vuokria, tulevaisuuden näkymiä, menneisyyden juttuja, miten ajattelemme lähimmäisiämme ja kaikkea muuta. Äly on sellainen asia, mikä tämän lajin kohdalla on ehkä jo ohitettu, tunne-elämän puoli on se, mihin se kaikki on syventynyt. Ehkä se on jokin oikku, jonka elämä kehittää, kun sille annetaan liikaa aikaa näperrellä itsensä kanssa.

Mutta meikästä se on kyllä aivan helvetin mukava oikku! Se mahdollistaa sen, että oikean biisin pärähtäessä kaiuttimista aamu neljältä humalaisten keräillessä luitaan baarin lattialta kaikki maailmankaikkeudessa tuntuu olevan juuri niinkuin pitää. Se mahdollistaa sen, että ihmiset, jotka muuten voisivat pienuutensa edessä vaipua epätoivoon tämän kaiken tilasta, voi löytää jotain mitä rakastaa ja minkä vuoksi taistella, se on kaikki aivan helvetin hienoa ja kaunista. Ajatella, miten me olemme kehittäneet omilla mielillämme täysin oman universumin, joka ilmenee meidän ajallisten olentojen kautta, mutta ei varsinaisesti ole olemassa missään määritettävissä olevassa ajassa ja paikassa, se nimenomaan kertoo meidän aivojemme hienoudesta, maailmankaikkeuden tietoisuuden kauneudesta. Se on kaikki mielestäni jotakin sellaista, jonka vuoksi ihmiskunnan soisi säilyvän osana maailmankaikkeutta mahdollisimman pitkään, vaikka tuomiopäivän huutelijoita on aina varmasti joka nurkalla. Heistäkin suurin osa olisi mieluummin luovuttamassa omaa elämäänsä jonkun toisen käsiin, tekemässä itsensä voimattomaksi jonkin isomman edessä, koska se poistaisi oikeutetusti vastuun omista teoista. Maailmanlopun huutelu on vastuun pakoilua. Inhimmillisen vastuun, joka meillä on kaikkia muita ihmisiä ja omia tulevia lapsiamme ja lapsenlapsiamme kohtaan. Aivan sama, kiehuvatko ne auringon mukana täällä, vai ovatko ne levittäytyneet jonnekin vieraille tähdille.

Pohdintaa kirjoittamisesta osa 1

Huomasin tänään taas nopeasti sen, mikä kirjoittamisessa on itselleni kaikein vaikeinta. Nimittäin nimien miettiminen. Tykkään aina pitää kaikki nimettömänä, koska se pitää kaiken avoimena mielikuvitukselle. Se pitää huolen siitä, ettei aika ja paikka ole vielä tarkasti määritety, että saman tarinan voi ottaa irti tästä kertomuksesta, ja asettaa sen minne tahansa. se tekee tarinasta jotenkin arkkityyppisemmän ja yleispätevämmän. Tuntuisi todella hölmöltä ja teennäiseltä asua Suomessa ja kirjoittaa Kurteista ja Mikeistä, ellei niitä pyöri tarinassa muualta tulleen roolissa. Sitten toisaalta tuntuu yhtä hölmöltä heittää Mattia ja Villeä johonkin arkkityyppiseen kertomukseen, jonka olisi kuitenin tarkoitus olla määrittelemättömämpi. Nimetkin ovat kuitenkin aina ajan ja paikan tuotteita. Hahmojen toisilleen esittely taas on nimettömänä hieman hankalaa, mutta se on kuitenkin kierrettävissä. Siltikin, nimet ovat kaikista vaikein asia kirjoitamisessa...

Hetken laulu.

Nämä pari kuumaa päivää ovat tuntuneet oikealta vetämättömyyden multihuipennukselta. Musiikkia on syntynyt vähän turhan rauhallista tahtia, lukeminen ei nappaa, kun meinaa nukahdella koko ajan, ja piirtämiseenkään ei oikein osaa keskittyä. Siksi tuntuu melko hankalalta myös istua alas kirjoittamaan, koska tuntuu siltä, että silloin kyseessä on vain mekaaninen, rutiininomainen toisto, joka ei käytännössä tuota mitään arvokasta yhtään kenellekään, tuhlaa teidän vähiä elinsekuntejanne johonkin yhdentekevän paskan lukemiseen ja vie minulta n. vartin elämästäni, kun vaivaudun sen väkertämään.

Mutta sitten mieleeni tulee se yksi avainsana: rehellisyys. Ei elämä aina ole helvetin mielenkiintoista, harvemmin se oikeastaan edes on. Muistan jokaisen turhan rokkenrollelämäkerran, joka on täynnä pelkkää kokaiininhuuruista egotrippiä, tunnen syviä väristyksiä ja päätän kirjoittaa siitä, miten juuri laitoin lihamurekkeen uuniin ja kärsin jonkinlaisesta helteen aiheuttamasta tilapäisblokista, joka estää minua kirjoittamasta juuri mitään mielenkiintoista. Se on aivan yhtä olennaista, kuin joku kuolevaisuuden pohtiminen, oikeiden, syvien oivallusten jakaminen, koska se on osa samaa elämää. Se on aina juuri tämä hetki, millä on mitään väliä.

Bukowskin Tarinoita Tavallisesta Hulluudesta sisälsi yhden novellin, joka kertoi jostakin juuri tämänkaltaisesta kesäillasta joskus vuonna 1967. Huudahdin ja naurahdin sen loppuun lukiessani ääneen, että "häähää, Bukowski kirjotti blogin!" Niinpä kirjoitti. Mistä se tuli mieleeni? Siitä, että kuunnellessani juuri nyt Heroin & Your Veinsin Regret levyn kappaletta Bertram avoimesta parvekkeen ovesta kantautui niin kirkas, rytmikäs ja hienosti ajoitettu linnun laulu, että se olisi voinut olla osa biisiä. Tiesin ajautuvani kirjoittamaan siitä aloittaessani kirjoittamaan tästä hetkestä. Vaikka eihän se koskaan pysähdy sen vertaa paikalleen, että minä ehtisin sen jotenkin rengastaa, se on mennyttä jo nyt. Mutta se on silti olemassa tuolla jossakin pään sisällä, aivan yhtä täydellisenä, kunnes narratiivinen mieleni on korvannut sen jollakin, joka ei ole oikeastaan enää yhtään sama, mutta ajaa tarvittaessa saman "muiston" asian. Ei kai sille mitään voi, niin ihminen vain toimii. Olen onnellinen siitä, että olen kirjoittanut näitä näin helvetin paljon ylös. Vaikkakin aina välillä, kun joku eksyy lukemaan jonkin yksittäisen tekstin ja innostuu sitä oikein kommentoimaan, yritän kärsivällisesti selittää, että hän takertuu nyt menneisiin asioihin, joilla ei käytännössä ole enää mitään muuta merkitystä kuin se, että ne ovat osa tätä kokonaisuutta, joka on minun elämäni. En tiedä miten pitkään tämä jatkuu. Periaatteessa olen jo nyt sellaisessa asemassa, että en voi kirjoittaa enää vapaasti, koska valitsemani ala on sellainen, etten voi siitä juuri mitään kirjoittaa. Mutta sen aikaan kirjoitetaan sitten jostain muusta. Eihän siinä muuta. Ehkä näiden päivien toilailuja voi sitten joskus riittävän pitkän ajan kuluessa tarkastella retrospektiivisesti, mutta tällä aikaa pitää sitten kirjoittaa linnunlauluista ja musiikista. Just bear with me. It's getting somewhere...

Poliisin voimankäyttö Suomessa vuonna 2014

Sosiaalinen media kiikutti eteeni videon, jota en kykene tässä jakamaan, mutta katsokaa se, mikäli se kävelee vastaan. Siinä lauma poliiseja yrittää rauhoitella nurkkaan ajamaansa virolaista kanttarellikauppiasta, joka vaatii kovaan ääneen itselleen asianajajaa. Mies ei rauhoitu ja poliisi ruikkii hätäisesti pippurisumutetta silmille, mistä kanttarellikauppias ei oikeastaan ole millänsäkään, kunhan tempaisee laatikollisen sieniä katuun. Poliisi koittaa hakata pampulla, mutta ei sekään oikein lähde. Mies menee kauemmas kuivattelemaan silmiään ja poliisi komentelee kauempaa. Kauppias nappaa tyhjän hedelmälaatikon kilveksi poliiseja vastaan, joku sivullinen koittaa hutkia häntä haravalla, jonka hän nappaa itselleen aseeksi. Siinä vaiheessa alkaa poliisikin vähän hätääntyä. Seuraa vähän ninjailua, lopputuloksena kolme poliisia pitää miestä naama kadussa ja huutelevat jostain isompia rautoja.

Miksi tämä oli minusta niin kiinnostavaa, että päätin kirjoittaa siitä tänään? Siksi, että se on loistava esimerkki voimattomasta konfliktin ratkaisusta. En oikein keksi mitään huonompaa tapaa ratkaista ongelmatilanteita, kuin ajaa joku ylivoimalla nurkkaan. Se aiheuttaa väistämättä sellaisia jännitteitä, joissa aletaan mittailla henkisiä peniksiä, eikä kumpikaan osapuoli voi enää perääntyä. Jos poliisi olisi perääntynyt enää siinä vaiheessa, se olisi näyttänyt siltä, että kolme edes auttavasti aseistautunutta poliisia pelkää yhtä virolaista kanttarellimyyjää. Virolaisella taas ei ollut mitään mahdollisuutta perääntyä, ei fyysisesti, eikä henkisesti. Tuollaisen tilanteen rauhoittaminen on vaikeaa enää  tuossa vaiheessa, ehkä jopa mahdotonta. Siksi poliisin nimenomaan tulisi kiinnittää huomiota voiman käytön välineisiin.

Pippurisumute on kaikista huonoin väline oikeastaan yhtään mihinkään. Se ei vie toimintakykyä juuri keltään, mutta käy vituttamaan sitäkin useampia. Lisäksi sen teho tuntuu kaikissa näkemissäni tilanteissa perustuvan lähinnä sille "raukkamaisuudelle", että yksi poliisi hiipii riittävän lähelle ja yllätyshyökkäyksenä alkaa tyhjentää koko pulloaan tilanteen keskiössä olevan asianomaisen kasvoille. Hätäisyydestäkin johtuen suurin osa menee jonnekin aivan muualle, kuin silmiin, joten uskoisin tämän toimivan  ehkä n. 30% tapauksia. Mitäpä arvelette tapahtuvan niissä lopuissa seitsemässäkymmenessä prosentissa? Juurikin näin, kaveri vähän pyörittelee päätään, hakee jotain kättä pitempää ja palaa takaisin nyt ihan oikeasti vihaisena, ja kaikenlisäksi vielä altavastaajana, koska poliisi on ottanut ensimmäisen askeleen voimankäytössä. Tämä aktivoi hyvin nopeasti kaikenlaisissa oman elämänsä supersankareissa sellaisia mutanttivoimia, että siinä tarvitaan helposti kolmesta kymmeneen poliisia ratkaisemaan tilanne.

Tietysti puhe ei aina auta. Mutta silti sanoisin, että sitä kannattaa yrittää viimeiseen asti, koska ei tuo väkivallan ja voiman käyttö ja oman auktoriteetin korostaminenkaan tunnu ihan maailman tehokkaimmalta toimintamallilta näyttävän. Tuntuu, että viimeisen parin vuoden aikana olen pällistellyt tätä poliisin voimankäyttöä nyt internetistä ja livenä enemmän, kuin koskaan aiemmin. Onko meillä siis muka lisääntynyt tarve voimankäyttöön, vai onko kynnys sen käyttämiselle madaltunut? Epäilisin vahvasti jälkimmäistä, ja se on minusta melko huolestuttava kehityssuunta. Jo Pertunmaalla asuessa tunsin sellaisia uuvatteja, jotka olivat pyrkimässä aivan täysillä poliisikouluun, ja joista tiesin jo silloin, että heidän koulukiusaajamentaliteetillään ei olisi kyllä niihin tehtäviin mitään asiaa. Varmasti osa niistä on päätynytkin vartijoiksi Prismoihin tai jotain muuta vastaavaa, mutta silti uskon, että tuossa melko lähellä olevassa poliisikoulussakin pyörii paljon sellaista ainesta, joilla ei välttämättä olisi psyykkisiä valmiuksia toimia tämän kaltaisissa tilanteissa. Pääsisiköhän sinne jotenkin juttelemaan ja keskustelemaan vähän jostain konfliktinratkaisutaidoista.. Tarve tuntuisi ainakin olevan.

Kesäfiilistelemään.

En voi väittää, etteikö olisi eilen vähän silmäkulma kostunut, kun jäin itsekseni istuskelemaan tänne tyhjään kämppään iltapäiväksi. Ehkä sunnuntai itsessään jo riittää herkistämään hieman, mutta oli meikästä vain niin helvetin siistiä, että yhden viikonlopun aikana sai taas nähdä niin vitusti sellaisia ihmisiä, joita kutsuu ystävikseen, aivan kuin olisi taas pakattu pari vuotta ihmisiä kahteen päivään. Se oli aika hämmentävää ja ylitsevuotavan siistiä. Kaikkein siisteintä oli kuitenkin se aika, jonka siinä sai viettää Eetun kanssa. Vaikka se aina vaan yniseekin jotain epämääräistä, vittuilee ja koittaa olla kova jätkä, niin minulla ei ole mitään ongelmaa sanoa, että meikästä on aivan vitun siistiä, että se on mun pikkuveli.

Koska lauantain keikalla soiteltiin aika paljon Hebosagilia heti Nistikon jätkien marssiessa sisään, kaivoin itsekin lätyt naftaliinistä. Tässä bändissä on vain aivan järjettömästi sellaista voimaa, jota niin monelta bändiltä puuttuu. Yksi maailman täydellisimpiä bändejä, jota tulee luukutettua etenkin kesäisin. En sitten tiedä, mikä normaalisti on ihmisille kesämusiikkia. Tai tiedänpäs, kun Terhi äsken jotain koulutehtäväänsä varten soitti pari sellaista. Kaikki  oli pelkkää vaatteiden pois ottamista ja pillun vonkaamista, kuumuuden ja tanssimisen tai "uimisen" infantiilin simppeliä ylistämistä, todella päälle liimattuja seksuaalisia innuendoja ja kahden tai kolmen "huukkisanan" tavujen hokemista. Kuunnelkaa vaikka itse, Youtube palvelee kyllä. Minun kesämusiikkini on sitten mieluummin eristyneen ja ihmisvihaisen mielen käsitys bluesista (tai sitten ihan vain bluesia. Joka sekin on kyllä yleensä vähintäänkin eristyneen ja/tai päähän potkitun mielen käsitys maailmasta.) Hienointa on se, miten vähillä riffeillä saa rakennettua noin täydellisiä biisejä, Ura ja Lähtö ovat molemmat täynnä sellaista nerokkuutta, ettei mitään tolkkua.

Koska en nauti niin kauheasti sisällä istumisesta näinä ainoina aurinkoisina ja hyvinä päivinä, laitoin tilaukseen aurinkokennolaturin kännykälle. Kohta voin pysyä pihalla ja latailla akkua jossain puistossa. Vaikka luultavasti se kerkeää mystisesti hajota jo Itellan hoivissa. Pitäisi lähteä viemään kirjaston kirjoja ja ehkä kävelemään noiden Hebosagilin levyjen kanssa jonnekin.  Mitä pitemmälle sen parempi. Nyt on rumpujen soittokin maistunut aivan helvetisti, sitä kun saisi nyt kehityttyä siinä sellaista helvetillistä kyytiä tässä pari kuukautta, niin voisi Nistikon Eetun kanssa Ouluun muuttaessa perustaa sellaisen kaahailulaahailubändin. Se on meikän elämän seuraava suuri tavoite. Main Quest, jos ymmärrätte nörtinkieltä paremmin. Elikkäs Päähomma, niille, jotka eivät puhu nörttiä.

Elämä potkii hattarakengillä suuhun.

Eilinen keikka meni aika helvetin hyvin. Jos saisin valita, mun elämässä ei olisi mitään muuta isompaa tekemistä, kuin keikkoja. Mitä useammin, sen parempi, kun tuntuu, että ne menee aina vaan paremmin, mitä useammin niitä on. Eilinen oli taas hyvä osoitus siitä, miten kivaa on vetää silloin kun lähtee, ilman että tarvitsee vittuuntua siihen ettei kuulosta siltä miltä tahtoisi. Tässä siitä näytteenä Shedding Skin, Ladyboy ja God's Idle Hand. Varjobaarin ruoatkin oli yhtä hyviä, kuin aina, mutta ne joko loppui tai kannettiin pois jo ennen kun saatiin keikka vedettyä ja olisin kerennyt syömään niitä enempää. Vähän oletin, että kun nyt olen tässä kotini nurkilla, niin ei tarvitsisi roudata tuonne keskustaan, kun puoli bändiä olisi kuitenkin menossa sinne, mutta eiväthän ne malttaneet olla juomatta, joten sitten pakkailtiin Eetun kanssa keikkojen jälkeen basaria lukuunottamatta koko helvetin backline mersun perään ja ajeltiin se sinne minne se kuuluu, eli treenikselle lukkojen taakse. Homma olisi käynyt paljon nopeammin, ellei oltaisi jauhettu paskaa niin kovalla innolla, että ajettiin kaupungin liittymästä ohi ja huomattiin olevamme matkalla Raumalle. Itse roudaukseen ei tällä meidän tiimillä kulu kymmentä minuuttia enempää. Eetun kanssa on helvetin hauska roudata. Oikeastaan Eetun ja Vilin kanssa aivan kaikki on ihan yhtä hauskaa, kuin niiden kanssa soittaminenkin. Onneksi se Vilikin tulee ensi viikon jälkeen vissiin jo takaisin tuolta toiselta puolelta maapalloa. Eilen ensimmäinen bändi oli jo perumassa, ja tajusin, että olisihan meillä Nistikon Jusa talossa, se olisi osannut soittaa meidän biisejä ja oltaisiin hyvin voitu soittaa Cut To Fitin keikka siinä samalla. Mutta tulivat paikalle, niin ei ollut tarvetta sille sitten.

Roudauksen jälkeen käytiin hakemassa vielä nuo Sledgehogin basso- ja kitaranvingutustaiteilijat ja ajeltiin ne koteihinsa, sitten ajeltiin Haitari pizzerian kautta himaan. Siellä keikallakin tykitellyt virolainen jätkä yritti ostaa kaljaa ja tuli sitten pummimaan röökiä Eetulta. Sitten se tuli takaisin sisälle tarjoamaan kaksi tupakkaa takaisin, kun olikin löytänyt täyden askin taskustaan. Tultiiin sitten kotiin ja kuunneltiin musiikkia vielä lähemmäs aamu viittä. Olisin käynyt suihkussa, muttei meillä ollut yhtään puhdasta pyyhettä. Muistan nähneeni unta yhdestä yläasteelaisesta kaverista, jolle selitin miten siistiä elämä on, kun se heitti hänetkin takaisin elämääni, vaikka jo luulin ettei törmätä missään enää koskaan. Jollekin myös selitin, että nämä meikän unet on aina vähän tällaisia metatasoilla leikkimisiä, ja ne esittelevät kivasti tätä psyykettä itsellekin.

Viikonloppuna törmäsin monesti sanoihin "sä näytät tosi vihaselta". Hauskaa on se, että olen luullut pitäväni kasvoilla jonkinlaista happy feissiä. Mutta huomasin myös, että nyt kaikki mitä meikä tekee, kaikki se mikä on pari vuotta ollut kaikille jotenkin vastenmielistä tai kuvottavaa tai noloa, onkin yhtäkkiä vitun siistiä. Esimerkkinä vaikka nämä meikän "kesähousut", jotka ovat kaikkien mielestä olleet ihan hirveät, on juuri nyt taas keränneetkin pelkkää kehua. Niin paljon, että niitä melkein punastuttaisi, jos ne olisivat jonkinlainen omaa elämäänsä elävä entiteetti. Tai ehkä ero on se, että iskin niihin Terolta saamani Paavo Pesusieni pätsin. Joka tapauksessa näistä ei Hobo DeathSwag tasot nouse. Lisäksi tuntuu, että musiikkikin on saanut vihdoin jo jotain muutakin reaktiota, kuin kulmakarvan nostoja, mutta se nyt johtuu yksinkertaisesti siitä, että kun riittävän monta vuotta tekee jotain, niin oppii väkisinkin jotain siitä. Nyt tässä pitäisi varmaan alkaa operoida jotakin syömisen ja muun eteen, jotta saa polkaistua tämän sunnuntain käyntiin. Eli kahvia ja suklaacashewpähkinöitä naamariin ja vaikka jonnekin pihalle. Nyt alkoi melkein kuukauden loma keikoista, vaikka yksi studionauhoitteluhomma onkin tuolla kuun lopussa. Ja Spawn From Deceit olisi P.L.Fn kanssa Turussa ensi viikonloppuna, mikä houkuttaisi ehkä aika paljonkin. No, katsellaan...