Zen ja musiikki

Säät ovat olleet aivan liian hyviä sisällä homehtumiseen, mutta huonona puolena on se, ettei meinaa saada oikein mitään aikaan. Tuntuu, että aloittaa helposti noin miljoona asiaa, joita tehdessä sitten kuitenkin turhautuu kuumuudesta tai jostakin muusta vähän toissijaisesta tekijästä, ja alkaa tehdä jotain muuta. Musiikkia kuunnellessa tämä nyt lähinnä on mennyt. Jesun kaivoin taas naftaliinistä ja tuntuisi siltä, että pitäisi saada nyt jossain vaiheessa sillä lailla aikaa, että kerkeisi oikeasti istua perseelleen ja alkaa soittaa musiikkia. Ideoita kertyy ja kasaantuu jo taas kuitenkin vaikka kuinka paljon, joten tiedän, ettei tässä pitkään tarvitse odotella. Jossain vaiheessa sitä vain istuu alas ja tekee pari biisiä, huomaa, että raiturissa on pari jossain välissä epähuomiossa tehtyä biisiä, jotka eivät ole aivan perseestä, ja sitten sitä onkin taas levy valmiina. Voisin kyllä koittaa seuraavaksi keskittyä, ja duunailla jonkun triphop/kitara/trippailulevyn, jonka kesto olisi about puoli tuntia. Ihan vaan itseäni testatakseni, jos en muuten. Se vaatii vain vähän keskittymistä. Mutta jos alkaisin tehdä sitä heti, se olisi luultavasti viikonloppuun mennessä valmis.

Jos antaisin kaiken luovuuden virrata vapaana, se levy kyllä kestäisi varmaan noin kaksi ja puoli tuntia, mutta rajaaminen on aika tärkeää. Olen onnellinen siitä, että grinditouhut on opettaneet sen. Tai ei välttämättä edes ne. Ehkä se on jotain Zen-buddhismista imeytynyttä asketismia, minimalismia, jotain sellaista. Olen oppinut ymmärtämään ensinnäkin sen, että jokainen biisi/laulu/mikälie on ikkuna omaan maailmaansa. Se on yksinään oma maailmankaikkeutensa, pieni näkymä tilasta ja ajasta johonkin sellaiseen abstraktioon, jota ei voi määrittää tai osoittaa tässä tilassa ja ajassa. Se on itsessään kyllä jo mielenkiintoinen ajatus, koska jokainen kappale on tavallaan time-lapse kuva siitä ajanjaksosta, jona se on tehty: ensimmäisen raidan nauhoitus, toisen raidan nauhoitus, koko se kasausprosessi, ne ovat kaikki muutama peräkkäin nauhoitettu minuutti, jotka laitetaan päällekkäin ja tehdään yhdeksi. Yhden raidan menneisyys on toisen nykyisyys, eikä sekään vielä tiedä, mikä raita siihen on tulossa seuraavaksi, mutta silti ne kaikki ovat valmiissa biisissä yhtä, soivat harmonisesti tai disharmonisesti yhteen, voiko edes mitään tuon Zenimpää olla?! En usko.

Valmis nauhoitus on eri hetkiä yhdeen nidottuna, tallennettua menneisyyttä ja värähtelyä, jonka kanssa voi stimuloida omia aivojaan nykyisyydessä. Se on melko mielenkiintoista, koska voit soittaa lauluja ajassa ja paikassa, mutta et voi osoittaa, missä ne täällä ovat. Voit näyttää, missä ne ovat syntyneet, mutta et koskaan saa laulun hännästä kiinni. Se livahtaa aina käden ulottumattomiin, vaikka onkin aivan lähellä. Samaa mietin joskus bussipysäkillä omasta mielestäni, ihmismielestä yleensä. Kaikki tämä meidän todellisuutemme, joka on kolmiulotteisia kuvia ladottuna sarjassa, todellisuus joka on sitä aikaa ja paikkaa, luo kasan materiaa, jossa on sisällä sitten jotain sellaista, joka ei ole mitenkään osoitettavissa ajassa ja paikassa. Se on vain lyhytaikainen solujen muodostaman järjestyksen sallima kokemus, sitten solut kuolevat ja laittavat kaiken kiertoon. Ruumis vaeltaa, sielu ei. Vaikka mieli ei ole osoitettavissa ajassa ja paikassa, se on auttamatta riippuvainen siitä, että nämä kaikki solut pysyvät suunnilleen tässä järjestyksessä, tässä paikassa, ja tekevät näitä asioita. Voisin yhtä hyvin hajota atomeiksi, jos ne tekisivätkin jotain muuta. Mutta luotan siihen, että koska menneisyys ei ole osoittanut ihmisissä taipumusta hajota atomeiksi, minunkin on syytä olettaa, etten ole niin tekemässä. Varmahan sitä ei tietysti koskaan voi olla, kannattaa olla aina valmiina kaikkeen!

Kuva liittyy.