perjantai 16. toukokuuta 2014

Zen ja meditaatio.

Zen ja meditaatio näyttävät virtaavan elämääni taas luonnollisella tavalla, pyytämättä ja sen enempiä ohjaamatta. Minulle lainattiin Mikael Niinimäen Suomalainen Zen-opas, kun elämänfilosofiani ja näkemykseni maailmasta kuulostivat lainaajasta samalta kamalta, kuin omaa temppeliään pyörittävän Zen-opettajankin. Tuo kirja on toki melko perustavanlaatuista aloittelijalle ohjattua kamaa, mutta luen sen nyt kuitenkin. Jos en muuten, niin siksi, etten ole ylimielinen mulkku, ja lukeminen on aina hyvää meditaatiota. Itseasiassa juuri tuon kirjan kanssa tänään bussissakin totesin taas, miten voimakasta meditaatiota se oikeasti onkaan. Vaikka lukiessaan keskittyy luomaan kuvaa lukemastaan, ainakin minulla on auki myös koko muu tietoisuus. Samaan aikaan olen tietoinen niistä mieleni prosesseista, jotka piirtävät sanojen perusteella kuvaa jostakin, jota ei ole olemassa käytännön arkitodellisuudessa, sen lisäksi olen myös erittäin tietoinen ympäristöstäni. Pystyin seuraamaan sujuvasti kolmea eri keskustelua ympärilläni bussissa, tarkkailemaan ohittavia autoja, aistimaan ympäristöäni. Tuntuu, että lukiessa todellisuus virtaa sisään ilman sivuhuomautuksia ja ylimääräisiä merkityssuhteita, koska mieli on harhautettu painimaan omien kuvataideprojektiensa kanssa. Silloin todella on, sen sijaan, että värittelisi kaikkea vaan omilla tuntemuksillaan. Sen lisäksi olen myös melko tietoinen kehon prosesseista, suolen mutkista, hengityksestä, veren jyskytyksestä päässä, mikäli migreeni on alkamassa.  Nämä kaikki ovat sellaisia asioita, jotka eivät olleet mitenkään vaikeammin huomattavissa millään muullakaan hetkellä, mutta olit itse liian kiireinen omien ongelmiesi ja ajatustesi kanssa.

Tämän lisäksi lueskelin psykedeelisten huumeiden tutkimuksesta, ja samalla sivulla oli artikkeleita myös meditaation tutkimuksesta. Kiinnostukseni risteävät taas useissa kohdin aivan luonnostaan ja pakottamatta, mikä on osaltaan myös melko zeniläistä. Tietyt asiat vain eksyvät oikeisiin paikkoihin, kun niitä ei pakota mihinkään. Samoin mielestäni meditaatio on paljon muuta, kuin paikallaan istumista, uskoisin siinä ainakin omalla kohdallani huomattavan paljon keskeisemmässä asemassa olevan nimenomaan hengityksen. Erilaiset aivojen hapensaantia muuntelevat aktiviteetit kun tuppaavat tuottamaan erilaisia tajunnantiloja, musiikin soittamisessa on aivan omat hengitysrytminsä ja keskittymisensä tasot, huutamisessa on oma, täysin erillään oleva tajunnantilansa, jossa kaikki muuttuu ääneksi, mutta pään sisällä on todella hiljaista, piirtämisellä on omanlaisensa hengitysrytmi, joka on varmasti lähimpänä lukemisen rytmiä, muttei siltikään ole täsmälleen sama. Piirtäessä hengitys on yllättävänkin tärkeässä asemassa, vaikka sitä ei ehkä tajuaisi ajatellakaan. Hengitys nimittäin vaikuttaa väistämättä käden liikkeisiin. Jos ei sinulla ole riittävästi rytmitajua, viivat heilahtelevat ihan miten sattuu, kun käsi tärähtää tai heilahtaa väärään aikaan hengittäessä.  Nämä kaikki ovat itselleni aivan yhtälailla meditaatiota, kuin vaikkapa Neurosiksen kuuntelu jossakin järven rannalla tai ihan vain hiljaa istuminen metsässä. Kaikilla on omat merkityksensä ja soveltamisalansa.

Lisäksi Yle Areenasta sattui juuri sopivasti löytymään tämä dokumentti. Suosittelen senkin katsomista kaikille tuosta meditaation tieteessä ja terapiassa soveltamisesta kiinnostuneille, yksi hienoimpia kohtauksia oli jotenkin mielestäni se, miten ohjaaja vääntää lapsille rautalangasta, miltä toisesta tuntuu, kun viet ämpärin. Siinä oikeasti tehtiin mielestäni jotain todella merkittävää: sen lisäksi, että tuotiin toisen ilmeinen suru tunnetuksi kiusaa aiheuttaneelle lapselle, tehtiin selväksi kiusatulle myös kiusaa tehneen empatiareaktio siinä vaiheessa, kun hän joutuu kohtaamaan aiheuttamansa surun toisessa ihmisessä. Vaikka mindfulness vaikuttaa meikästä taas vain johonkin kivaan lifestylemuottiin väännetyltä helpolta mallilta, niin tuossa kohtaa teki mieli nousta pystyyn taputtamaan mindfulness-ohjaajalle. Jos tuolla tavalla tehtäisiin jokaisessa konfliktitilanteessa kummallekin osapuolelle, meillä ei luultavasti olisi sotia ja tappamista yhtään samassa määrin, kuin nykyään on. Ongelmana on se, etteivät kiusaajat joudu kohtaamaan suruaan, eikä kiusattu kohtaa kiusaajansa inhimmillisyyttä, vaan kummallekin jää toisesta epämääräinen vaikutelma, ei ymmärrystä siitä mitä tämä todella on: ihminen, siinä missä hän itsekin. Tuossa on nähdäkseni yksi keskeinen pointti myötätunnossa, ihmisyydessä ja kaikessa buddhalaisessa filosofiassa, joka koskee ihmisten välisiä suhteita. Nyt katkaisen tämän ketjun tähän ja menen nukkumaan, että olen huomenna edes jotenkin tietoisessa tilassa.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti