Viimeyönä näin niin helvetin hämmentävän sarjan unia, ettei taas ole kyllä selkeää kuvaa siitä, mikä kaikesta tapahtuneesta ylipäätään on ollut totta ja mikä unta. Luulin nähneeni Tony Kakon eilen Kampissa Santen kanssa pyöriessäni, mutta tajusin senkin olleen oikeasti viime yön unessa, eikä tässä näennäisessä todellisuudessa. Asuntoni oli sekoitus tätä asuntoa ja Lahdessa asuneen mummon kerrostalokolmiota, minkä lisäksi meillä oli kaikki kolme kissaa, sekä yksi kaverini neljä vuotta sitten kuollut kissa. Kaikki pyörivät keittiössä ruokaa vailla. Tiesin, että se oli unta, koska eihän meillä enää kissoja ole, joten tämän on pakko olla unta.. Vai onko? Sanoin Terhillekin, että pitäisi vain löytää nyt se juttu, mistä tämä uni loppuu ja voi herätä, ja pyörin ympäri kämppää. Päätin tehdä jotain ruokaa, paistoin pannulla kanaa, wokkivihanneksia ja muita vihanneksia. Aluksi ne paloivat pannuun ja lastaan kiinni kesäisen taivaan näköiseksi maisemaksi, muutama pilvi sinisellä taivaalla. Lastakin oli siis toiselta puolelta sen näköinen. Jos sitä sai kaavittua pannusta irti, se oli ikään kuin läpinäkyvä, vaikka olikin yhä ihan samanväristä kuin pannulla. Vieressäni oli joku isokokoinen mies, kai kokki, jolle esittelin tätä. Kääntyessäni katsomaan takaisin, näytti kuin pannulla olisi ollut kullan värisestä muovista tehty kehikko sulamassa, neliskanttinen ja sen sisällä ympyrän muotoinen. Se suli siitä pois, ja lopulta kaikki se suli vedeksi pannulle. Katselin sitä hetken ja ajattelin, että enpä kai sitten syö tässä unessa, ja kaadoin veden lavuaariin.
Jossain välissä keskustelin yhden kitaristin kanssa, joka oli suuttunut minulle. Hän sanoi, ettei musiikissani ole päätä eikä häntää, ja olin otettu, koska se on suunnilleen se asia, mihin olen pyrkinytkin sen kanssa, että se olisi vapaata hahmoista ja muodoista.
Jossain vaiheessa meidät järjettömän monia kertoja keikkareissuilla pelastanut Tero toi meikälle auton. Se oli vähän sinapin keltainen volkswagen, jossa oli punaiset lokasuojat ja peräkontti. Menin kirjastoon, jätin auton parkkipojalle, joka vei sen parkkiin. Tullessani kirjastosta yhden lahtelaisen kaverin kanssa sain avaimet ja menin etsimään autoa. Oudon värinen volkswagen oli parkissa, mutta se oli nyt korkeampikattoinen, ikään kuin joku paavimobiili, ja minun avaimeni kävivät viinin punaiseen Passattiin. Katselin outoa autoa ja kysyin, että eikös minulla äsken ollut tuo auto, johon kaverini sanoi, että tällä punaisellahan me tultiin (hän ei ollut tullut kanssani). Hän meni kuskin paikalle ja sanoin, että anna minä ajan, kun kuitenkin olet ihan pilvessä, eikä siitä mitään tule. Hän sanoi, että ei tässä mitään käy, ajoi heti eteenpäin mennessään pari autoa paskaksi, ja peruutti yhteen autoon rytinällä. Sanoin, että hän saisi maksaa kaiken vaurion, mistä hän suuttui. Nousin autosta ja menin katsomaan vaurioita. Se oli vihreä Nissan, eikä sen takapuskurissa ollut jälkeäkään. Jotenkin epämääräisesti jossain vaiheessa luulen sitten heränneeni. Mutta varmahan en ole vieläkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti