lauantai 10. toukokuuta 2014

Sinne ja takaisin.

Olipahan taas reissu. Tuntuu, kuin olisin lähtenyt Hervannasta ikuisuus sitten, vaikka ajankohta olikin torstai, kello 16.45. Satoi vettä ja nenä valui suunnilleen samaa tahtia taivaan kanssa, joten kävin ostamassa nenäliinapaketin. Menomatkan kuuntelin Swansin The Seeriä ja piirtelin bussin liikkeiden avustamana. Jotkut dokaili ja jutteli runoudesta ja sen kirjoittamisen vaikeudesta, teki mieli osallistua keskusteluun, mutta en jaksanut niin välittää ihmisten kanssa keskustelusta siinä vaiheessa. Pääsin Helsinkiin, toimitin parit sovitut levyt ja lähdin kävelemään We Got Beefille. Ja täsmälleen samalla hetkellä, kun astelen baarin eteen, jätkät kurvaavat autollaan siihen myös. Like A Glove. Nothing More To Eatin Erik ja Ratface-Turo siinä tulivat auttamaan roudaamisessa ja hehkuttivat, että koko illan on kalja hanasta ilmaista. Eetu ilmoitti vähän viikset väpättäen, ettei kukaan meistä ole juomassa tänään. Sitten juotiin lähinnä vettä, noin miljoona tuoppia, istuttiin lavan lähellä verhon takana ja kuunneltiin, kun pojat veti bissebingoa. Sanoin taas, että pitäisi oikeasti tehdä sellainen kiertue-dokumentti joskus, jossa on oikeasti todellisessa mittasuhteessa istumista ja sitä kiertuesekoilua. Kahden tunnin dokumentissä sekoiltaisiin ehkä puolisen minuuttia.

Kympin pintaan alettiin soittaa. Kurkku kuivui koko ajan tosi nopeasti ja nuha ja röhä vähän verottivat kaikkea jaksamista, mutta yllättävän hyvin sitä ääntä tuntui lähtevän siitä huolimatta. Youtubessa on siitäkin jotain todistusaineistoa jo kai. Kauheasti tuollaisessa pienessä betonihelvetissä ei meinaa tolkkua saada yhtään mistään, mutta sitä on jo niin tottunut vetämään noita biisejä selkärangasta, että ne menee kuitenkin jotenkin päin. Vittumaista se on siinä vaiheessa, jos lähtee vaikka väärälle iskulle, niin kuin Hiljaisuuden kanssa käy usein, jos ei sitä kuule kunnolla. Sitten vetää ihan onnessaan koko biisin etupotkulla, jolloin se kuulostaa vähän siltä, että kaatuisi portaissa pääedellä. Tästä tuli muuten mieleen, kun joskus ylipäätään aloitteli bändihommia, ja ensimmäistä kertaa oli joku ulkopuolinen tyyppi tuottamassa sitä touhua. Vaikka tyyppi on aivan helvetin hyvä laulaja ja hieno ihminen, hän ei tuntunut hahmottavan laulamista samalla tavalla rytmisesti, kuin minä. Hän luuli, että kiilasin biisin aloituksessa, kun aloitin sen tavallaan edellisen tahdin takapotkulle. Se on ollut minusta aina vähän siistimmän kuuloista, kun ensimmäinen tavu on monesti kuitenkin painoton, jolloin varsinainen voima tulee kuitenkin siihen ensimmäiselle iskulle. Jos aloittaa painottomalla tavulla ensimmäisellä iskulla, se kuulostaa kai vähän siltä, kun putoaisit portaissa takaperin. Oikeasti en kelaa näitä asioita näin paljon. Ne tulevat minulle luonnostaan, kun vaan kirjoittaa. Olen alusta asti kirjoittanut ja laulanut aina rumpujen mukaan, koska aikanaan kaverin vaatehuoneessa ei muuta kuullutkaan. Jonkinlaista "beat-runoutta" kai siis omalla erikoisella tavallaan.Vaikka vauhtia on aika paljon enemmän.

Keikan jälkeen sitten roudailtiin romut pois, istuttiin vielä hetki ja lähden Oliphaunt Ridersin Santerin matkassa kebattipaikan kautta kohti Espoota. Piti mennä nopeasti nukkumaan, mutta kyllähän siinä varmaan lähemmäs aamu neljää taas soiteltiin ja kuunneltiin musiikkia. Siinä on meikästä kyllä yksi hienoimpia ja monipuolisimpia muusikoita, joita tunnen. Ja ihan käsittämättömän kova sanoittaja. Siitä meikä ehkä korkeimmalle hattua nostaa, koska se kampe on oikeasti hauskaa, oivaltavaa ja älykästä.

Joskus aamusta heräiltiin ja tykittelin innoissani Swansin irtobiisejä youtubesta. Tänään olisi se päivä, kun marssisin levykauppaan ja ostaisin sen levyn itselleni. To Be Kind was bound to be mine. Meillä piti olla myös "miljoona kyytiä" Tampereelle, eikä meillä sitten ollutkaan yhtäkään. Peruskuvio. Junalla Helsinkiin. Ensin mentiin Keltaiseen Jäänsärkijään, sieltä oli Swans CDt jo loppu. Sitten käveltiin sinne, missä Levykauppa X ennen oli. Siinä vieressä oli joku Green Grass. Sieltä sanottiin, että Xstä tai Jäänsärkijästä pitäisi Swansinsa hakea. Ystävällinen levykauppias ohjasti X:n uuteen sijaintiin, joka oli siis Jäänsärkijän rakennuksen toisella seinällä. Eli käveltiin takaisin samalle talolle, mistä lähdettiin. Matkaa ehkä 200 metriä, Helsingissä kaupunginosa vaihtuu siinäkin matkassa kai kolme kertaa. Sain Swansini, Sante osti Downia vaikkei rahatilanne sitä olisi sallinutkaan. Mentiin jätkien treenikselle istumaan hetkeksi, odottelemaan kyytiä. Roudailtiin kamat pakettiautoon, Bob Malmströmitkin teki lähtöä omalle keikalleen sattumoisin juuri siinä samassa ajassa ja paikassa. Oli mukava nähdä. Mentiin Santen kanssa sikaosastolle. Alles klar.

Yhden pysähdyksen taktiikka jollain ABCllä, olen jo aikaa sitten lakannut edes yrittämästä painaa niitä mieleeni, koska ne kaikki näyttävät kuitenkin ihan samalta. Panini mukaan, koska päivän ravinto on ollut lähinnä muumilimpparia, kahvia ja yksi pussillinen matkanameja. Päästiin perille jopa järkevään aikaan, kannettiin kamat Vikkulana tunnettuun kellariin, joka on itseltäni aina ennen mennyt ohi. Paikalla oli joku suhteellisen raskas henkilö, joka oli järkkäämässä kaikille keikkoja ja hommaamassa kuuluisuutta ja tekemässä kaikista tähtiä jo ennen kuin kukaan oli soittanut nuottiakaan mitään. Sellaisia täällä Tampereella tuntuu kyllä riittävän vaikka kuinka paljon. Jokainen toki tyylillään, mutta itse koen tämän ihmisryhmän raskaimpana mahdollisena materiana maailmankaikkeudessa. Soundcheckin jälkeen olisi kuulema pitänyt "vaihtaa äänentoistoa". Hyvä, että siellä oli olemassa minkäänlaista äänentoistoa. Miksaaja oli oikeastaan ensimmäistä kertaa live-puikoissa, hyvältä se kuulosti, vaikkei laulua ja basaria enempää mikitettykään. Ei voi ryssiä juuri mitään, kun ei ole juuri mitään! Aina parempi.

Sledgehogin keikka meni melko hyvin, kuten aina kun pohjilla on yksi grindikeikka. Pää tuntui vaan olevan täynnä räkää ja tuntui, että kurkku kuivui taas heti kun lauloi kaksi lausetta.  Nuotteihin tuntui silti aina välillä osuvankin. Vettä koko keikkaa varten oli tietysti joku vajaa puoli tuopillista. Sen jälkeen tajusin vasta ajatella, etten koskaan ole mitenkään ihan kauheasti tuohon nesteytykseen panostanut, monet Cut To Fitin keikat on tullut vedettyä juomatta vettä ollenkaan, joskus parilla huikalla, joskus tulee juotua enemmänkin, ihan oikeastaan terveyden tilan ja jaksamisen mukaan. Keikan jälkeen sitten toki nestehukassa ryömii tiskille pyytämään vettä, kun päätä särkee niin perkeleellisen paljon. Mutta niin fiksu ei näemmä voi olla, että ajattelisi asioita etukäteen. Oliphaunt Riders kuulosti taas vaan niin helvetin hyvältä. Jätkät on selkeästi tajunneet sen oikean balanssin sen raskaan valtameressä soutamisen ja aavikolla kaahailun välillä, se on nyt juuri oikeassa suhteessa ja äänivallikin on oikean kokoinen. Odottelen levyä aika kovalla innolla. Toivottavasti se niiden äänimieskin tajuaa pöristellä riittävästi, ettei mene hyvät muffit ihan kiville.

Keikan jälkeen ajelin pari lenkkiä mersulla treeniksen ja baarin väliä, roudailu on kyllä ihan mukavaa puuhaa aina välistä. Sen jälkeen roudasin itseni bussiin ja kotiin, suihkuun ja nukkumaan. Tänä aamuna laitoin 70-luvun Radiotehnikat levarista CD-soittimeen ja Swansin soimaan. Levy loppui juuri äsken (no joo, minun aamunikin alkoi kai yhdeltä) ja nyt pitäisi kai keksiä, mitä muuta sitä tekisi elämällään tänään. Eipä tässä onneksi ole hätä ja kiire, voi vähän antaa itselleen liekaa, kun joka paikka on kipeänä kaiken maailman kaman kanniskelusta. Rauhaa ja rakkautta kaikille eläville ja kuolleille.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti