keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Sairastaminenkaan ei tapa groovea.

Elimistö olla aika täynnä yskänlääkettä ja mynthoneita. Ehkä näillä selviäisi jotenkin epämääräisesti huomisen keikan, vaikkakin pari tuntia jossain bussi-ilmastoinnissa tekee varmaan taas aika hyvää. Pitää kuitenkin vaan vedellä lisää strepsilsejä naamariin, pyyhkiä nenää ja koittaa pitää vaatteet päällä vaikka hiki tulisikin. Olen oikeastaan koko kevään ollut tulossa kipeäksi, joten on melko ihmeellistä, että se hiipi niskaan vasta nyt. Ehkä se oli siitä, että laskin sunnuntaina jotenkin irti, jäin nukkumaan, enkä mennyt treeneihin heti kun pääsin Tampereelle, niin se henkinen luovuttaminen päästi saman tien taudinkin sisään. Mutta nyt sitten vaan taistellaan taudin kanssa. Ei tässä nyt toisaalta mitään ihan toivottomia hommia ole edessä. Cut To Fitin keikkoja on vedetty ennenkin kipeänä, ja vaikka ne ehkä kuulostavatkin sitten paskalta, niin ainakin ne menee läpi edes jotenkin päin. En toivottavasti siis tule kuolemaan siihen.

Perjantainen Sledgehogin keikka jännittää hieman enemmän, koska sitä en vielä ole tämän päivän treenejä lukuunottamatta koittanut kipeänä. Riittää, jos ääni kestää yhden puolituntisen. Kun ei lämmittele, niin ensimmäiset biisit menevät lämmittelyyn, ja se saattaa juuri ja juuri kestää sinne loppuun asti. Sitten nähdään. Pidän itselleni sielussani peukkuja pystyssä koko ajan. Bändihommista saa kepeän aasinsillan siihen, että katsoin juuri dokumenttielokuvan A Band Called Death. En oikein tiedä, mitä olen siitä mieltä, vaikkakin siinä liikuttui melko monessa kohtaa. Toisaalta ärsytti vähän se Sugarmanista tuttu konsepti, että tässä oli kaikki eväät, mutta ei vain oikein lähtenyt, sekä sellaisen kulttitouhun ympärillä hipsteröivät musiikkitoimittajat ja -keräilijät. Mutta kun katsoi itse dokumenttia ja selvisi, että ei lähtenyt juuri siksi, että vanhin veljeksistä seurasi visiotaan niin helvetin vahvasti, kunnioitus nousi jonnekin sataan tuhanteen prosenttiin. Aika oli vähän eri, asennoituminen oli aivan eri, ja hylkäyksestä hylkäykseen kulkeminen on melko uuvuttavaa touhua.

Siitä oli helppo kokea pientä samaistumista. Meikäläisellä olisi ollut tässä "uran" aikana melkoisen monta nopeampaa ja helpompaa porttia jonkinlaiseen lyhytkestoiseen menestykseen, mutta olen lähes järjestään dropannut kaikki ne bändit  ja hommat siinä vaiheessa, kun ne ovat meinanneet lähteä nousuun. Miksi? Siksi, että se olisi kuitenkin rajoittanut omaa vapautta tehdä näitä juttuja. Olen joskus myhäillyt itsekseni, että olen sellainen kaveri, joka polkaisee jollekin muulle mopon käyntiin, ja antaa sitten ohjat hänelle. Sitten taas Cut To Fit on kaikin puolin asia erikseen. Se on jo itsessään jonkinasteinen työvoitto. Kun viisi vuotta sitten aloitettiin, se ei kelvannut lähestulkoon kenellekään. Hevareille siinä oli liikaa punkkia, punkkareille liikaa heviä, ja lisäksi meillä oli liian pitkät tukat (!). Siksikin perustettiin Grindcore Finland-foorumi, saatiin etsittyä ja kerättyä nämä hevareitten ja punkkareitten väliin jäävät grindihipit samoihin latoihin ja tehtiin kaikki yhdessä ite. Nyt kun tätä omaa touhuaan on tehnyt riittävän pitkään, on saanut katsella miten punkkarit hyppii ihan suorien nu-metal riffien tahdissa ja hevarit ihmettelee raskaita soundeja, vaikkei bändissä ole kuin puolet "oikean bändin" jäsenmäärästä. Aina välillä naureskelen Vilille joskus aamuyön pimeinä tunteina sitä, miten absurdia kaikki tässä ympärillä on. Ja miten onnistunut "kusetus" tämä meidän bändimme on. Ihmiset luulevat meitä yleensä isommaksi bändiksi, kuin mitä me todellisuudessa ollaan.  Mutta se on kai ihan okei.  On pääasia, että saadaan soittaa yhdessä, mielellään vielä mahdollisimman monta vuosikymmentä, nauttia elämästä ennen kuin kuollaan pois. Kaikki on kotiin päin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti