Eilinen tunnetila johti omanlaiseensa tarpeelliseen eskalaatioon, kahdeksan kilometrin iltakävelyyn. Luulin löytäneeni tien, joka kiertäisi koko Hervannan, ja olin varautunut siihen. Yleensähän pururadat ja lenkkipolut ja muut vastaavat tapaavat olla ympyröitä tai ainakin sellaisia, että kiertävät jonkinmoista kehää. No, tämä ei. Se vain loppui mäkihyppytornin viereen. Kävin sen juurella siis muistelemassa Lahden vastaavia, ylväinä vastatuulessakin jöpöttäviä torneja, ja käännyin takaisin. Swansin levy kerkesi taas pyörähtää läpi. Se ensimmäinen niistä. Ajattelin tien jatkuvan jonnekin tänne meidän lähelle, kun Suolijärvi muistaakseni oli jossain tässä holleilla, mutta onneksi en jatkanut sitä tietä kumminkaan, koska Suolijärvi ei sitten ilmeisesti ollutkaan ihan niin hollilla, kuin muistin. Yhdessä kohtaa katulamput vaan sammuivat, ja päätin, että oli parempi mennä synkän ja pimeän metsän läpi ylös sinne, mistä oli tullutkin. Koska siellä menee noin satatuhatta täysin samanlaista polkua, joita en ole koskaan ennen kävellyt, päätin, että on aivan sama minkä valitsee. Kaikki olivat pimeitä, täynnä juuria ja kiviä ja kaikkea muuta epämääräistä. Joten nousin sieltä sitten vain rohkeasti ylös pöpelikköön. Metsäosuus oli harmittavan nopeasti ohi. Olin valinnut polun, joka oli ehkä kaksisataa metriä idemmässä, kuin se, mitä olin laskeutunut alas, ja pölähdin pusikosta jonkun takapihalle.
Vähän jo kerkesin toivoa, että olisin eksynyt tai joutunut metsän peittoon. Ihmiset eksyy tänä päivänä liian vähän. Eksyminen on mielestäni helvetin hieno ja eheyttävä kokemus, se näyttää oman voimattomuuden jotain neliökilometrin mittaista aluetta vastaan, se näyttää oman tarkkaavaisuuden rajat, muistikapasiteetin rajat, omat rajat noin ylipäätään. Eksyminen, kun siihen ei sekoitu paniikkia, on ongelman ratkaisua. Olin enemmän eksyksissä urbaanilähiössä, johon pölähdin, kuin metsässä, josta sinne pölähdin. En siltikään ollut riittävän eksyksissä, koska kykenin näkemään vesitornin, jota kohti kävelemällä pääsi aika nopeasti kotiin. Oli se silti ihan siistiä kuunnella Swansia yksin pimeässä metsässä.
Eli kyseessä taisi kuitenkin olla jonkinlainen jälkitilan omainen sunnuntaifiilis vähän vääränä päivänä. Kiitos toki huolenpidosta ja kaltaistenne ihmisten olemassaolosta. Se on itsellenikin melko tärkeää, kun toisinaan tuntuu, että kaikki ovat kovin hiljaa, vaikkakin mittarissa lukemat pyörii. Siitä tulee monesti sellainen olo, että on apinana häkissä, toistamassa samoja temppuja ( paitsi, että apinatkin osaa siistimpiä temppuja, kuin meikä. Toisaalta niiden temput pieksee aika monet meidän ihmisten tempuista noin ylipäätään. ) ja ihmiset tuijottaa lasin takana hiljaa. Se ei kuitenkaan ole tämän kaiken pääasiallinen tarkoitus, vaan jonkinlaisen aidon, inhimmillisen kontaktin saaminen muihin eläviin ja hengittäviin ihmisolentoihin, jotka ovat jossain toisella puolella tätä kielellisesti rajoittunutta maatamme, luullen, ettei kukaan tajua. Ei täällä ihan yksin olla. Täällä näitä on kourallinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti