torstai 29. toukokuuta 2014

pappa hyppää teknologian rattaisiin.

nyt istun junassa ja kokeilen, kestääkö hermot tällaisella kirjoittamista. Eli kirjoitusvirheitä odotettavissa melko paljon.  Brad Warner kirjoittaa yhä uudelleen ja uudelleen siitä, miten mikään tulevaisuudessanei koskaan kuitenkaan ole niin kuin ajattelemme sen olevan. koska tänään sitten kiinnitin siihen enemmän huomiota, panin kaikki pienetkin poikkeamat odotuksista merkille. Mitä odotin? Kaikki odotukseni pohjasivat viimenkertaan kyseisessä ravintolassa. odotin, että kun saavun paikalle, kaikki muut soundcheckit on tehty ja on meidän vuoromme. Sen jälkeen syömme ravintolan hyvät hampurilaiset ja kohta onkin jo aika soittaa. Yleisöä olisi paikalla koitakin kymmeniä ja keikka menisi hyvin. Mutta mikään ei koskaan ole niinluin ajatuksissamme, koska tämä on todellisuus.

Selvisin paikalle suhteellisen hyvin aikataulussa. Raxi istuu yläkerrassa yksin piirtämässä. Se on muuten oppinut siinä hommassa aivan saatanan hyväksi. Istumme ja ihmettelemme. Muut lähtivät syömään, baarilla ei kai olekaan enää omaa keittiötä. Ruoat olisi pitänyttulla läjeisestä Kokomosta, joka oli kiinni. En itse syönyt ollenkaan, kun ajattwlin, että kotiin jäi kuitenkin helvetin hyvää lihamureketta, josta eroon joutuminen oli kammottava kokemus. Selvisi, ettei kukaan ollut checkannut vielä mitään, paitsi Miro rummut. Tehtiin checkki ja sitten jäätiin vain odottelemaan. Norjalaiset tekivät omansa. Siinä bändissä oli juuri sellainen rumpali, joista pidän. Simppeliä ja läskiä groovea ja helvetisti voimaa.

Yhdeksän aikaan aloiteltiin, eikä paikalla ollut ketään muita, kuin meidän ja Ratfacen porukka.  ei sillä tietysti ole mitään väliä, kuinka paljon keikalla on yleisöä, mutta kerrankin kaikki kuulosti aivan helvetin hyvälle, niin harmitti, ettei lähes tulkoon kukaan ollut jakamasa sitä kanssamme. Mutta aikainen soittoaika ja kiire aikataulu tekevät sitä bändeille. Ja siihenkin tottuu. Niihin keikkoihin tulee ihan oma fiiliksensä. Mutta taas syyllistyin siihen virheeseen, että menneisyyden perusteella odotti tulevaisuudelta jotain, mitä nykyisyys ei sitten kyennytkään täyttämään. Onneksi sentään Ratfacen ja Barren Wombin keikoille tuli jo enemmänkin porukkaa, meillähän nyt toisaalta on tässä ihan parin viikon sisällä niin monta keikkaa Helsingissä, ettei juuri voi syyttää, jos tulee vähän ähky. Mieluummin mekin soitettaisiin siellä tasaisemmin, eikä aina tuollaisissa ryppäissä. ensi viikon ja seuraavan välillä on sentään kuukauden tauko Ja sitten Vili onkin taas täällä. Sitäkin karvapäätä alkaa olla jomelko kova ikävä.

Juna on nyt Riihimäellä. onneksi ei sentään tarvitse vaihtaa junaa. Nyt aion nauttia vääryydellä ja vieccaudella anastamani batteryn ja vaihtaa levyä. tätä kirjoittaessa loppui juuri Heroin & Your Veinsin Regret, ja nyt lähtee luultavasti Neurosiksen Through Silver In Blood.

4 kommenttia:

  1. Olin myös maakuntamatkailemassa ja noilla samoisilla raiteilla ja junakiskoilla tuli kuljettua... Kuulokkeista soi Neil Youngin live at Massey Hall Man needs a maid/Heart of gold ja tuli mukavasti kyynelehdittyä siinä julkisesti... Ei ehkä ton biisin takia vaan koska Young aloittaa sen sanoilla "Some people look at their lives and say wow, my life is like a movie, and then they talk about what scenes went down, and in some movies there are tunes you know and this is like a showtune for my movie"... Reissuni tarkoituksena oli käydä katsomassa sukulaistani joka oli sairaalassa ja olin hetkeä aikaisemmin, ennen kuin tuo biisi lähti soimaan, miettinyt että hänenkin elämästään saisi niin hienon elokuvan... Sellaista tunnetta ei tule usein ihmisten kohdalla... Hän on sellainen tarinankertoja... Ja hän toivottavasti paranee mutta tuli kyllä totaalinen hajoaminen vr:n junassa... Neil Young on minusta yksi niistä muusikoista joka jo pelkillä sanoituksillaankin tavoittaa todella hyvin joitakin tunnetiloja... Tai jotenkin hänen musiikkinsa olen aina tuntenut jotenkin syvästi... Kuitenkin tuonkin biisin olen kuullut useita kymmeniä kertoja ja ei se ole mitenkään kolahtanut... En vain ehkä koskaan aikaisemmin ollut ajatellut tuolla tietyllä tavalla, ja kun niin ajattelin, niin koko biisi sai uuden merkityksen... Se on jotenkin musiikissa niin hienoa...

    http://www.youtube.com/watch?v=FYANlIfQtP8&feature=kp

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Tuossa juuri tiivistit yhden hienoimmista puolista musiikissa. Voin ostaa levyn, joka nyt kuulostaa yhden tekevältä ensikuuntelulla, ja voin kuunnella sen joskus viiden vuoden päässä, jolloin kaikki on juuri oikealla tavalla, ja yhtäkkiä universumi laajenee ja syvenee päänsisällä taas yhden biisin tai levyn verran ja voit vaan istua siinä, tunteiden imaisemana ja hiljaa. Neil Young ei ole vielä itselle kolahtanut täysillä, mutta uskon, että kun ikää tulee lisää, löydän itseni ehkä jonain sunnuntaina junasta täysin samasta tilanteesta. En epäilisi sitä yhtään. Kertomastasi tuli mieleen se hetki, kun joskus papan kuoleman jälkeen kuuntelin Tom Waitsin Green Grassia, ja se vain kolahti täydellisesti, vaikka sitä oli kuunnellut järjettömän monta kertaa ennenkin. Pappa oli helvetin hyvä viheltämään ja soittelemaan rautalankakitaraa, ja tuossa biisissä oli molemmat, minkä lisäksi sanat tuntuvat tulevan suoraan mullan alta, siinä oli KAIKKI sillä nimenomaisella hetkellä ja tuntui, ettei olemassaolo tarvitse enää yhtään mitään ollakseen täyttä. Kiitos avoimuudesta.

      Poista
  2. Kiitos, oli kiva käydä avautumassa tänne kommenttilaatikkoon. Hei en muuten tiedä onko Van Morrison sulle tuttu, mutta tässä on myös biisi joka potkii aika kovaa: https://www.youtube.com/watch?v=akYilm9BZd8

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Van Morrisonia tuli kuunneltua jonkun verran Briteissä ollessa, eli siitä tulee aina aamuteet ja pekonivoileivät mieleen. :)

      Poista