maanantai 5. toukokuuta 2014

Nimistä ja merkityksistä.

Kuume nousi ja nyt päässä hakkaa metronomi tempoon 120, neljä neljäsosaa ja alkukilkatuksella, todella ärsyttävä ääni jo ihan lähtökohtaisesti, mutta sitten tuntuu että kuumeessa tuo vielä vahvistuu ja särkee inhottavasti. Mutta koitetaan pärjätä siitä huolimatta. Taannoin joku totesi, että paska-sanan keskeisyys blogissani kusee kaiken sanottavan päälle, ja jäin sitten miettimään sitä. Totta kai se on totta. Eihän kukaan ota tällaista paskaa vakavasti. Siksi se siinä onkin: ajamaan pois ihmiset, jotka ottavat itsensä ja maailmansa liian vakavasti. Samalla teksti itsessään vaikuttaa olevan haudan vakavissaan kirjoitettu. Niin se onkin, ja ei ole.

En ole koskaan tavoitellut mitään massasuosiota missään asiassa, koska massat pelottavat ja vähän kuvottavatkin minua. Siksi myös tämä on alunalkaenkin ollut kai tarkoituksenmukaisestikin hieman luotaantyöntävä, jottei se pääsisi muodostumaan miksikään massatouhuksi kenellekään. Jos tahtoisin nopeasti lisää lukijoita, kirjoittaisin Uuden Suomen blogia. Mutta joka kerta, kun vilkaisenkin niitä, etenkin kommentteja, kylmät väreet menevät läpi. Minä en tahdo sellaista. Minulle riittää muutama älykäs yksilö, jotka ovat riittävän älykkäitä ja kypsiä ollakseen häiriintymättä yhdestä kirosanasta tänä maailmanaikana, jolloin kiroilu on arkipäivää. Lisäksi näissä nimissä on kuitenkin jonkunlaisia epämääräisiä ajatuksiakin takana, vaikkakin niistä on saattanut aika ajaa osaltaan ohi, en koe tarpeelliseksi muuttaa mitään niistä. En minä mitään elämässäni häpeä. Edes vähän hassuja nimivalintoja blogille. Itselläni ainakin on huomattavan paljon suurempia asioita pohdittavana (vaikkakin juuri tänään olen päättänyt tätä asiaa pohtia.)

Palavaa paskaa on Cut To Fitin biisi. Se, ja sitä kautta tämä blogikin sai nimensä siitä, kun eräs erittäin ystäväni päissään, meille yöksi tullessaan huuteli jotain, mikä voisi olla kliseisesti meidän biisi, tyyliin: "DYNDYNDYYNDYY PALAVAA PASKAA DYNDYNDYY!" Sanoin, että tuollainen biisi on pakko tehdä, ja se kertoo siitä miten meidän koko taloussysteemimme on lopultakin vain ihmisten välisiä sopimuksia, joista voitaisiin koska tahansa päästää irti, mutta ei tahdota tehdä sitä, koska rikkain promille maailman kansasta menettäisi nykyisen asemansa. Ja siinä sitten koko maailma kärsii näiden muutamien ihmisten takia, mistä muuten oli myös kirjoitettu jonkinlainen, melko hyvä tutkimus ja siitä kertova blogi. Tuollainen romahdus ei itseäni pelota kyllä yhtään, kun voin nähdä sen kautta tulevan vain positiivisia asioita, ellei sotaa ja nälänhätää ja kuolemaa ja kulkutauteja lasketa. Mutta se ei nyt ole ajankohtaista.

Kelan Vihollinen taas juontaa juureensa siviilipalvelusvuoteen, joka oli lyhyesti sanottuna poikkeuksellinen, ja minusta tuntui vahvasti siltä, että Kelalla oli jotain minua vastaan. Tässä lauseessa vihollinen on siis objekti. Olen ollut "syrjäytymisuhan alla", työttömänä, työpajatoiminnassa, minut on jauhettu tuon koneiston läpi muutamia kertoja ja koen sen kaiken vain tehneen minulle palveluksen ammattiani ajatellen. Olen valmistunut nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajaksi (mikä varmasti saa osan taas pudistelemaan päätään, että tuollainen koulutus ja silti on kirosana tuossa. Mutta minäpä tiedän omasta kokemuksestani, etteivät nuoret ole tyhmiä. He kyllä osaavat ohittaa tuollaiset asiat, vaikka joillakin vanhemmilla ihmisillä olisikin vaikeuksia käsittää niitä.) ja koen, että monesti yhteiskunnan älykkäimmät yksilöt jäävät työttömiksi. Kirjoitan tästä myöhemmin lisää, koska se karkaisi taas lapasesta.

Tähän kaikkeen liittyy vahvasti myös yksi keskeinen ajatus, jonka olen kirjoittanut ylös. Se tiivistää kaiken tämän, ja toivon että nieleskelette sitä hetken aikaa, ja ehkä jopa ymmärrättekin sen. Minä en tahdo koskaan saavuttaa sellaista asemaa, jossa joutuisin tekemään kompromissejä luovan toiminnan suhteen, ja siksi kirjoitan ja teen asioita mieluiten muutamille ihmisille, jotka ymmärtävät mistä kaikessa on kyse. Sitä paitsi, ei tällaisia blogeja kirjoittamalla voi koskaan saada promilleakaan siitä lukijamäärästä, jonka 16-vuotias tyttö saa meikkiblogilleen. Tässä se keskeinen ajatus:

 Niille, jotka palvovat kuvia, 
ihailevat sanoja, 
rakastavat hahmoja
Minulla ei ole mitään sanottavaa.
Niille, jotka palvovat olemusta, 
ihailevat merkityksiä, 
rakastavat mieltä
En osaa sanoa mitään.

5 kommenttia:

  1. Moikka, olen tässä lueskellut muutamia blogipostauksiasi, ja pakko antaa krediittiä tervehenkisistä ja järkevistä mielipiteistä. Sinun kaltaisiasi pohdiskelevia ja humaaneja ihmisiä tämä yhteiskunta suorastaan huutaa kaiken pintaliitoisen paskan keskellä. Valitettavasti trendinä näyttäisi kuitenkin tällä hetkellä olevan pelkkä survival of the fittest ja nopeat syövät hitaat -mentaliteetti, johon viittasitkin jossain postauksessa.

    Terveisin
    Taistelutoveri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. On ehkä jotenkin kuvaavaa, että vaikka olen saanut tästä blogista vuosien aikana n. satamiljoonaatonnia positiivista palautetta, niin aina kun näen kommentin tulleen, ajattelen idioottien vihdoin ja viimein löytäneen blogini. Mutta ainakin toistaiseksi olen saanut olla rauhassa.

      Tuohon humaaniin suhtautumiseen liittyy yksi melko keskeinen pelko. Pelkään, että vuosien varrella tämä idealismini tyrehtyy, kun riittävän monta kertaa saan nähdä ihmisten tekevän tyhmyyksiä parempaa ymmärrystään vastaan. Pelkään, että vanhuuttani alan kyynistyä, kun näen ettei mikään muutu, eikä kukaan herääkään sieltä pintaliitopaskamatrixistaan. Mutta toisaalta olen jotenkin aina ollut tietoinen tästäkin mahdollisuudesta, joten toivon ettei sekään tule minulle mitenkään yllätyksenä. Ihmiset ovat aina helvetin hieno asia, kun ovat yksilöinä tekemässä omia hommiaan, mutta heti, kun niistä aletaan muodostaa laumoja, jonkinlainen joukkotautisuus tuppaa pilaamaan monta hienoa asiaa. Tästäkin syystä kannatan työssäni lähestymistapaa, jossa keskityn mieluummin yksilöllisyyteen, kuin valtavien ryhmien vetämiseen ja "manipuloimiseen". Jokaisella on oikeus rakentaa oma maailmankuvansa, vaikka se olisikin vastakkainen omani kanssa.

      Poista
  2. Ja anteeksi aiheesta eksymisestä. :)

    VastaaPoista
  3. Tuo keskeinen ajatus on aika lähellä sitä mitä itsekkin ajattelen ja tunnen yleisellä tasolla.
    Katsohan muuten jos ehdit: https://www.youtube.com/watch?v=nvUeo5sagkA
    Ja kannattaa katsoa full-screeninä. Siinä on tavallinen päivä San Fransicossa josku 20- tai 30-luvulla kuvattuna varmaankin ratikan kyydistä... Tuokin video on hyvä esimerkki siitä että sen katsominen herättää niin paljon ajatuksia, mutta en koskaan osaa kunnolla verbalisoida niitä. Ja sama ongelma on aina täällä kommenttilaatikossa: En osaa sanoa mitään...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, kyllähän tuossa karvat pystyyn nousi. Jotenkin kaikki tuntui aivan eri maailmalta, yksikään noista ihmisistä tai hevosista ei ole enää elossa, eikä tiedä, että täällä me modernit urbaanit ihmiset pällistellään niiden alkeellisia elämänmuotoja, sitä yhtä pientä ikkunaan niiden elämään, joka ei tule koskaan takaisin, ja josta nähdään vain tuo pieni ja rajattu osa. Ja jokaisella noista ihmisistä oli oma elämä, ja juuri tuona päivänä omat tekemiset, kiireet, huolet ja odotukset tulevaisuudelle, jotka kaikki joko täyttyi, tai jäivät täyttymättä. Ja silti kaikki on juuri, niinkuin pitääkin. Kiitos tuosta!

      Poista