Koskettelun aikakausi on alkanut.

Eilen liityin puhelintenkoskettelijoiden heimoon ja olen hämmentynyt parista asiasta. Ensinnäkin siitä, miten nopeasti olen oppinut edes auttavasti käyttämään tuota ja miten vähän siihen on mennyt hermo. Sain siis äitini vanhan vaaleanpunaisen puhelimen, nykyään alkaa meikälle olla jo kriteerinä puhelimessa, että sen pitää olla vaaleanpunainen. Mikään ei ole niin tehokas sosiaalinen ice breaker, kuin vaaleanpunainen puhelin tämän näköisellä karvapallolla. Tänään tosin kaupungilla kulkiessa ahdisti sitten jotenkin neljä kertaa enemmän nähdä, miten jumissa ihmiset noissa ruuduissaan ovat. Ihmiset meinaavat työntää rattaansa auton alle, kolaroida fillareilla, törmätä tolppiin, kaikki siksi, ettei malta laskea sitä värkkiä kädestä. Toki sen räpläämiseltä ei voi välttyä, jos samassa laitteessa ON kaikki mitä päivän aikana tarvitset puhelimesta, soittimesta, kalenterista, navigaattorista ja sähköpostista kameraan ja ties mihin, onhan se silloin aika väistämätöntä, että se värkki on sinulla lapasessa aina, kun tarvitset jotain noista edellä mainituista. Silti siinä oli jotain hieman ihmeellistä. Eivät ihmiset varmasti ole käyttäneet puhelimiaan yhtään vähempää vaikkapa toissapäivänä, miksi sen huomaaminen ihmetytti minua juuri tänä aamuna niin kovasti? En tiedä. Siitä tuli itselle kuitenkin sellainen juttu, että koitan vältellä sen näpläilyä ihmisten ilmoilla mahdollisimman paljon. Koska tahdon olla ihmisten keskellä, kuten ennenkin. No problem. Toki latasin siihen jo Final Fantasy kutosen, jos vaikka viiden tunnin junamatka pääsee yllättämään jotenkin.  Toivottavasti vielä saisin tämän kirjoittamisenkin ulkoistettua tästä tietokoneelta tuohon, niin voisin oikeasti kirjoitella joskus reissustakin yön hämärinä tunteina, ja tuo värkki olisi oikeasti hyödyllinen.

Tänään koin taas lievän autistihetken, kun menin väliin parin pojan nujakointiin. Ensin yksi kaatui pyörällä, kaksi poikaa näki tämän, koska kävelivät rauhallisesti perässä. Kaatunut poika menee tönimään toista, että "vittu sun takia kaaduin pyörällä!" ja yritti kampittaa tätä. Satuin siihen sopivasti ja sanoin, että "minun nähdäkseni kaaduit, koska et osannut ajaa fillarilla, ei tuolla kaverilla ollut sen kanssa mitään tekemistä." poika hämmentyi aika tehokkaasti, lopetti toisen tönimisen ja pyöräili pois. Mietin vaan itsekseni, että tässä sitä ollaan, konfliktin ratkaisutaidot tasan nolla. Olin tulossa psykan vastaanotolta. Huomasin myllyttäväni hieman liikaa asioita hieman liian pieneen tilaan. Ehkä vähän syyttä, tuollainen avoimuus saattaa tuntua hämmentävältäkin ensimmäistä kertaa tavattaessa, vaikkakin varmaan paikan ja kontekstin huomioon ottaen se on yleistä.

Kesä tuli sellaisella vauhdilla, ettei meikän keho kerkeä pysyä perässä tällaisissa muutoksissa. Hikoilen ja palelen vuoron perään, mutta kyllä tätä nyt on odotettu jo Euroopan kiertueesta lähtien, kun Puolassa tällaista oli jo maaliskuussa. Täällä on sillä välillä tullut lunta ja vettä oikeastaan vuoron perään, niin ihan hyvä, että välillä näinkin. Sielu on vielä vähän jossakin Oulun korkeudella, pari päivää pitää ehkä odotella, että se tulee sieltä perässä tänne Tampereelle asti. Eiköhän tämä tästä.