tiistai 27. toukokuuta 2014

Hardcore Zen, osa 2


Luin tuon Brad Warnerin teoksen nyt loppuun. Vaikka en näekään aivan kaikkia asioita samalla tavalla, kuin hän, pääpiirteittäin olen täysin samaa mieltä kaikesta keskeisestä tuossa kirjassa. Se on melko hyvä kirja, jos ajatellaan nimenomaan vaikeaselkoista Zen-buddhismia, josta on kirjoitettu helvetin paljon huonoja kirjoja. Joskus lainasin esimerkiksi jotain Oshon kamaa, ja laitoin sen jo parin sivun jälkeen pois, koska tiesin, että tässä ei nyt kuitenkaan ihan olla niiden asioiden äärellä. Siinä keskeisemmässä asemassa oli nimenomaan hänen tunnustamisensa zen mestariksi, kuin todellisuuden luonnon pohtiminen. Brad Warner on selkeästi introvertimpää, auktoriteettiepäluuloisempaa ja jollakin tavalla rationaalisempaa sorttia, ja tekee omat vaikuttimensa, arvonsa ja asenteensa selviksi lähes kaikissa muissa, paitsi huumeisiin liittyvissä kysymyksissä. Niitä hän vastustaa juuri sellaisella intensiteetillä, jonka tunnistan toisinaan omassa äänessänikin. Hänellä on toisaalta siihen syy, sillä niin monet huuhaamestarit ja buddhalaisuuden myyjät ovat verranneet huumekokemuksiaan valaistumisiin. Warner oli aikanaan kokeillut myös psykedeelejä, minkä lisäksi hän on harjoittanut zazen-meditaatiota vuosikymmeniä, ja on melko varma siitä, ettei huumevalaistuminen ja meditaation tuoma mielenselkeys ole samoja asioita. Siihen en varsinaisesti itse ota kantaa, kun ei ole huumekokemuksiakaan, mutta ihan puhtaasti psykologian ja psykiatrian ja lääkehoidon kannalta uskon vaikkapa LSDllä olevan vielä tulevaisuudessa merkittäviä lääkinnällisiä sovellutuksia. Mutta ehkä silloin ei puhutakaan enää huumekulttuurista, joka käytännössä tarkoittaa vain "mahdollisimman sekaisin, mahdollisimman nopeasti"-ajattelua valitettavan monille. Muttei todellakaan kaikille.

Sain kirjan loppupuolen aikana yhden lievän paniikkikohtauksen alun ja yhden ylitsepyyhkivän surun aallon. Minä jopa hieman yllätyin siitä toteamuksesta, että zen buddhismissakaan ei uskota kuolemanjälkeiseen elämään. Ymmärrän kyllä, ettei siinä, ainakaan soto-koulukunnassa, nähdä niin suurta arvoa valaistumisilla ja tulevaisuuden kuvioilla, koska kaikki on OIKEASTI aina vain ja ainoastaan tässä ja nyt. Mitään ei ole olemassa myöhemmin, se on vain idea tai kuvitelma, jokin sellainen ajatusmaailma, jota pidämme yllä. Voimme elää vain tätä hetkeä. Kuoleman jälkeinen elämä on aina vain tästä hetkestä harhauttava fantasia, ikuinen "sitten, kun-". En jostain syystä ollut tullut ajatelleeksi tätä siltä kannalta. Olen aina ajatellut, että juuri se on itseäni eniten buddhismista erottava tekijä, etten usko syntyväni enää koskaan missään muodossa tämän maallisen elämäni jälkeen. Mutta sekin lipsahti näemmä tuohon maailmankuvaan, kuin itsestään. Minä kuolen, ja se on siinä. Se on vieläkin ajatus, joka herättää minussa ristiriitaisia tunteita. Toisaalta juuri se on kauneinta, mitä elämässä on, suurin, tärkein ja oleellisin oppitunti, joka opettaa pysymään koko ajan ja jatkuvasti juurikin tässä hetkessä, harhailematta jonnekin muualle. Kuolema on tehnyt minun elämästäni kaiken sen, mitä se on. Silti olen niin rakastunut tähän maailmaan, aivan jokaiseen pieneen arkiseen askareeseenkin kusella käymisestä autossa istumiseen, että minä en tahtoisi laskea siitä irti. Itselläni minä en välttämättä tekisi yhtään mitään, mutta tämä kokeva tietoisuus on minusta hieno asia. Joka ikinen hetki olen järjettömän kiitollinen siitä, että saan vielä hengitellä sisään ja ulos, piirtää, kirjoittaa, saada sähköpostissa huomautuksia siitä, että joku on tahtonut keskustella kanssani, nämä kaikki asiat ovat aivan järjettömän valtavia ja järisyttäviä asioita, vaikka niiden skaala on pieni.

Suru tuli esiin siinä kohtaa, kun Warner kuvaili oman isoisänsä poismenoa. Hautajaisissa isoäiti oli kysynyt, uskooko mies, että hänen isoisänsä on vielä jossain täällä, ja hän oli vastannut, että tietenkin on. Hän piti sanomaansa outona, koska se soti hänen uskomuksiaan vastaan, mutta samalla hän ymmärsi ajattelevansa juuri niin. Tiedän kokemuksesta, mitä tuo ristiriitainen ajatus merkitsee. Se ei ole vain klisee. Oman isoisäni hautajaisissa tunsin hänen olevan koko ajan paikalla. Ei vain ruumiina kuopassa, ei vain symbolisessa mielessä, vaan läsnä. Kun adresseja luettiin, näin silmissäni papan selailemassa niitä, kuin vasta tullutta postia, suu vähän raollaan, keskittyneenä, välillä ihmetellen puoliääneen, että "nuokin vielä muistivat!". Se hetki oli niin vahva, että muistan sen lopun ikääni. Sen jälkeen olen nähnyt molemmat isovanhempani unissani, antamassa neuvoja, keittämässä kahvia ja katsomassa minua silmiin, keskustelemassa. Ne eivät ole unia menneistä, ne ovat unia tästä päivästä. Mieleeni on jäänyt niin vahva jälki isovanhemmistani, ettei se kulu pois koskaan. Se tulee ohjaamaan minua tekemisissäni, ja sitä kautta nämä ihmiset elävät vielä kauan minun jälkeenikin.

Ja tässä tullaan siihen kuoleman jälkeiseen elämään, johon minä uskon. Ihmiset ovat vettä.  Ajatelkaa järveä, johon sataa isoja pisaroita taivaalta. Pisaran tuottamat renkaat ovat meidän vaikutuksemme kaikkiin muihin ihmisiin, se on aluksi selkeä ja helposti havaittavissa, vaikutus on voimakkain kaikkein läheisimmissä ihmisissä. Ne ihmiset siirtävät vaikutusta kaikkiin tuntemiinsa ihmisiin, ja aalto liikkuu vesimolekyylien läpi. Tietysti ajan kanssa, vaikutuksen levitessä, se heikkenee. Meidän muistomme meihin vaikuttaneista ihmisistä alkaa haalistua, ja toteutamme omaa ideaamme siitä, miten tämä ihminen olisi saattanut neuvoa meitä tekemään. Mutta pisaroita tulee koko ajan lisää, ja ne kaikki vaikuttavat meihin koko ajan. Ja meidät tuntevat ihmiset luulevat sen olevan meidän omaamme. Mutta ei mikään ole meidän omaamme. Me olemme kaikki vaikuttaneet toisiimme, me olemme kaikki jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenämme. Joku on tässä kohtaa jo sekaisin, olenko minä nyt järvi vai pisara? Sinä olet vesi. Kaikki se vesi, saatat vain luulla olevasi pisara, koska et näe olevasi sitä samaa, kiertävää materiaalia, mitä kaikki muukin täällä on. Kun me kuolemme, me kuolemme. Tietoisuus sammuu siinä hetkessä kokonaan, eikä sen jälkeen luultavasti (varma en voi kuitenkaan olla, kun en koskaan ole kuollut) ole enää mitään. Mutta meidän hiukkasemme jäävät kiertämään tänne kaiken muun materian kanssa ja meidän tietoisuutemme vaikutus tulee näkymään osaltaan kaikissa muissa ihmisissä. Sen näkeminen ja ymmärtäminen jo yksinäänkin riittää pudottamaan leukaa, jos ei nyt lattiaan niin ainakin noin puolitoista senttiä raolleen. Kiltimpi puoleni ehdotti myös, että tajunta voisikin olla suoraan materiaan sidottua, ja atomien siirtyessä muihin asioihin niiden sisältämä tietoisuus kulkisi mukana, ja siksi erilaiset tajunnat olisivat erilaisia variaatioita samoista palikoista. Kyllä sekin minusta ihan järkeenkäyvältä kuulostaa. Ainakin jotain sitten kun-fantasiaa järkevämmältä.



Vaikka en vieläkään ole julistamassa itseäni sen enempää buddhalaiseksi, kuin ennenkään, on minulle jonkinlainen ilo huomata, että nimenomaan zen näyttää istuvan omaan ajatusmaailmaani aina vain paremmin ja sulavammin. Ja parasta on se, ettei meitä kumpaakaan kiinnosta. Zen ei voisi välittää vähääkään siitä, olenko minä kiinnostunut siitä, eikä minua toisaalta kiinnosta yhtään, onko jokin ajatukseni zenin "mukaista" vai ei. Se on kaikki vain tässä ja nyt, ja sitten se meni jo.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti