Brad Warnerin Hardcore Zen on nyt puolivälissä, joten kai siitä alkaa muodostaa jo jonkinlaista kuvaa. Toki hän popularisoi aihetta melko paljon, heittelee katu-uskottavaa nippelitietoa musiikista ja kirjoittaa niin, että siitä saa kuka tahansa tolkun. En näe näitä oikeastaan mitenkään huonoina asioina, koska samastumisaste on tässäkin tapauksessa melko vahva. Mies soitti punkkibändissä, mutta kyllästyi melko äkkiä sen "anarkismiin", joka ei oikeastaan ollut mitään muuta, kuin perinteisten sääntöjen ja järjestelmien korvaamista omilla. Juuri samasta kirjoitin viimeksi tuossa vapun korvilla, ja olen kirjoittanut siitä lähes aina ennenkin, kun olen soittanut isommissa punkkareitten kokoontumisajoissa. Mielestäni paikkojen sotkeminen, asioiden hajottaminen, kyttien sioittelu ja kännissä porukalla huutelu eivät ole mitenkään päin anarkistista toimintaa. Se on aivan samaa paskaa, mitä jokainen humalainen tekee ideologiaansa katsomatta. Minulle anarkia on aina ollut järjen käyttöä, kaiken kyseenalaistamista, omien arvojen ja mielen sisäisten luutumien pilkkomista ja tutkimista. Kiakkovierasjuhlien jälkeen kiteytin sen tähän ja seison sen takana yhä:
"Minä
olen aina ollut anarkisti. Se ei ikinä ole ollut minkäänlainen
salaisuus, vaikka se herättääkin ihmisissä tiettyjä mielikuvia, etenkin
nyt. Minun anarkismini ei ole sitä, että rikotaan kännissä ikkunoita ja
hakataan mitä tahansa eteen osuvaa mailalla. Minulle anarkismi on aina
ollut vapautta. Vapaus aatesuuntauksista ja poliittisista väreistä (myös
punaisesta ja mustasta), ajatuksen vapautta kulkea
vähän epätavallisempia polkuja, mitä kaikki muut sitten ovat ympärillä
ihastelleet 'luovuutena'. Vapautta olla ristiriidassa oman 'linjansa'
kanssa, koska sen pohjalla on rehellisyys itseä kohtaan, pohtia sitä
mikä minun päässäni Oikeasti tuntuu oikealta ja väärältä, sen sijaan,
että katsoisin jostain puolue-ohjelmasta tai moraalifilosofian kirjasta,
mitä muut tällä tavalla ajattelevat ovat olleet mieltä. Aina yritetään
tehdä selväksi, ettei anarkismi ole millään tavalla älykkäiden ihmisten
aate, mutta kylläpä Leo Tolstoi, George Orwell, Bertrand Russel ja
vaikkapa Jung minun lukemani perusteella ihan suhteellisen älykkäiltä
ovat vaikuttaneet. Heille kaikille (ja monille muille) ovat olleet
keskeisiä samat arvot, kuin itsellenikin. En usko ihmisen hyvyyteen sen
enempää, kuin pahuuteenkaan. Ne ovat täysin perspektiivistä riippuvaisia
asioita. Minua kiinnostaa asioissa vain se, mitä ne ovat, enkä suostu
pitämään itselläni sellaisia dogmaattisia, moraalisia tai
systeeminomaisia auktoriteetteja, jotka yrittäisivät pakottaa minut
pitämään paskapuhetta totuutena. Olen melko anarkistisesta suvusta,
vaikka kaikki siitä eivät sitä ehkä huomaakaan. Minut kasvatettiin jo
pienestä siihen, että periaatteita pitää olla. Minulle periaate on se,
ettei mikään saa muodostua ehdottomaksi periaatteeksi. Joillekin se on
epäjohdonmukaisuutta, minulle se on sopeutumista. Ja muiden mielipide
tästä elämästä ei ole koskaan painanut kupissa sielun vertaa."
Minulle anarkismi (tai mieluummin anarkia) ja zen ovat melko pitkälle sama asia. Kumpikin on ajatusjärjestelmä, eräänlainen ajattelun instrumentti, veitsi, eikä niinkään ideologia tai uskonto, jota pitäisi noudattaa ja seurata. Niiden avulla kykenee näkemään kaiken läpi, läpi ihmisten ideologioiden, dualististen maailmankuvien, sokeiden pisteiden, omien vaikuttimien läpi. Ja viimeisin noista on kaikkein vaikein. Luutumat on helppo huomata muista ihmisistä, mutta itsensä silpominen onkin huomattavasti vaikeampaa, koska siinä on itse liian lähellä. Siihen nimenomaan tarvitaan muita ihmisiä. Ja siinä katson tämän parisuhteenikin olevan ehkä kaikkein täydellisimmillään: toisen ihmisen kanssa eläessä saat joltakin sinun ulkopuoliselta ihmiseltä hänen näkemyksensä omista luutumistasi. Monet eivät varmasti osaa ottaa näitä huomioita muuten, kuin riidan haastamisena tai vittuiluna, mutta itselläni jokainen huomio käynnistää aina valtavan koneiston, joka alkaa pilkkoa minua osiin ja heijastelee palasia esille tuotua asiaa vasten. Se on hieno juttu, ainakin minun nähdäkseni.
Warner on kirjassaan melko samoilla linjoilla näiden asioiden suhteen. Hän myös toteaa heti alussa, ettei häntä kannata ottaa minään auktoriteettina, vaikka hänet onkin vihitty samalle "valaistumisasteelle" Siddharthan kanssa. Kyseinen titteli on varsin yleinen. Hän sanoo melko heti, ettei ole kokenut valaistumista, eikä usko sellaista koskaan kokevansakaan. Minulla on tästä kaikesta melko samanlainen tunne. En usko, että tämä tie tulee koskaan tuomaan minulle välttämättä mitään todellista päämäärää tai mielenrauhaa tai suurta loppua. Minä vain pidän kävelystä niin kovin, kovin paljon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti