perjantai 23. toukokuuta 2014

Dhammapada

Minussa kai jonkinlaista potentiaalia havaitseva zen-diilerini tyrkkäsi lainaan Brad Warnerin Hardcore Zenin ja Dhammapadan, ensimmäisen lähinnä siksi, että Warnerkin soittelee punkkia, toisen siksi, että se on buddhalaisuuden perushommia. Sen olenkin lukenut jo joskus yläasteella, mutta oli äärimmäisen mielenkiintoista lukea se nyt, nykyisen elämäntilanteen ja kokemuksen valossa. Lukeminen, etenkin buddhalaisten tekstien ja ajatusten lukeminen kun on aika hyvä väline reflektiolle. Tietyt asiat kiinnittävät huomiosi enemmän, kuin muut, koska ne ovat jollakin tavalla keskeisiä omassa elämässäsi.

Sen lisäksi, että puolet noista mantroista olisi jo sellaisenaan aika väkevää grindailu- tai sludgeilu-lyriikkaa, huomasin vahvasti keskittyväni askeesin teemoihin. Siihen, miten epäkypsien ihmisten keskeltä ei voi löytää viisautta ja rääsyihin pukeutunut ja mietiskelylle omistautunut ihminen on onnellisin yksin, tai samanhenkisen kumppanin kanssa. Lisäksi naureskelin buddhalaisuuden maanisdepressiiviselle passiivisaggressiivisuudelle. Länsimaissa voi olla vaikea käsittää nirvanaa sen todellisessa muodossa, joka ei ole taivas, vaan tila, joka ei ole. Se tarkoittaa, sammuksiin puhaltamista, syntymien loppua, ikuista kuolemaa. Buddhalaisuuden mukaan, näin karkeasti sanottuna, elämä on pelkkää paskaa ja kurjuutta, ja lopullinen kuolema on tavoiteltava asia. Kukas nyt on ankea nihilisti, hä!? Toki se sanoma on onneksi ainakin pääasiassa paljon positiivisempi. Vaikkakin aluksi vetäytyminen on tietenkin keskittymisen kannalta olennaista, ei itse valaistus olisi minkään arvoinen, jos sen kokija vain jäisi itsekseen mähimään sen kanssa jonnekin luolaan, vaan se on todellista vain, kun se on jaettu muiden kanssakuolevaisten kanssa. Elämä on kurjuutta, ja me olemme universumin mittakaavoissa melko mitättömiä tähtipölyhiukkasia, parhaimmillaankin merkityksettömiä. Mutta se ei minusta ole mitenkään negatiivinen, masentava tai murskaava ajatus. Se on vapauttava ajatus. Se vapauttaa meidät jostakin luomakunnan kruunun vastuusta, vapauttaa meidät toimimaan inhimmillisesti ja myötätuntoisesti kaikkia muitakin eläviä olentoja kohtaan. Se on nöyryyttä opettava ajatus.

Sain oppia nämä ajatukset pyöriessäni kuoleman pelossa pienen omakotitalon pihalla Pertunmaalla, vähän päälle kolmenkymmenen asteen talvipakkasessa, tähtitaivaan alla. Makasin lumihangessa ja kuuntelin kaikkea, katselin avaruutta. Sillä hetkellä olin aivan varma, että kykenin muka näkemään ja kuulemaan maapallon liikkeen ja avaruuden ja kaiken muun. Luultavasti kuulin vain tuulen metsässä, mutta se oli silti riittävän hieno ja järisyttävä kokemus, maata siinä tähtitaivaan alla, katsoa ylös, nähdä kaikki ne järjettömän isot asiat jossain siellä järjettömän kaukana. Ei se kuolemanpelkoa parantanut, pikemminkin päin vastoin, mutta se opetti minulle silti paljon keskeisiä asioita ihmisyydestä. Ihmisten pitäisi nähdä enemmän tähtiä. Omat mittasuhteet tuppaavat unohtumaan, jos ei ole mitään, mihin verrata itseään. Huomaa sen itsestäänkin aina välillä. Ei tässä mitään valaistuneita olla, vain kuolevainen, joka välillä unohtaa oman paikkansa, mutta ainakin vielä onneksi osaan myöntää olevani väärässä, ottaa pari askelta taaksepäin ja yrittää jotain toista tietä. Se on melko olennainen taito, siinä missä eksyminenkin. Kaikki vie kuitenkin aina eteenpäin.

Ehkä juuri siksi sanoisin ajatteluni olevan lähempänä zeniläistä koulukuntaa, etten usko välttämättä johonkin äkilliseen, läpi elämän kantavaan valaistumiseen, vaan pieniin oivalluksiin, hetkiin, jotka väläyttävät sinulle aivan yhtäkkiä jotain helvetin suurta ja hienoa. Se voi olla musiikkia, kuva, pelkkä ajatusleikki tai jotain muuta, jokin sellainen oivallus, jonka aikana koet sen pienen minättömyyden, täydellisen läsnäolemisen hetken. Ne ovat jo itsessään riittävän mielenkiintoisia ja hienoja hetkiä tehdäkseen tästä kuolemasta kaiken vaivan arvoisen. Vaikka välillä mietinkin, mitä helvetin järkeä on maailmankaikkeudessa, joka tulee rusentumaan kasaan ja venymään äärettömiin.

Mutta ei kai sille mitään mahda, tätä tämä on ja näillä mennään. Voihan tämä olla simulaatiokin, jossa kaiken takana on pii, kuten Nistikon Joonas viime syksynä saunoessamme spekuloi. Siinä on melko skarppi jätkä kyllä, itse vähättelin asiaa, tai lähinnä sanoin, että hänen pitäisi laajentaa perspektiiviään sen suhteen, mihin koittaa ko. numeroa tunkea. Mutta jäljillä hän siitä huolimatta taisi olla. Hieno ihminen.

Tänään näin, kuinka mormonit pysäyttelivät ihmisiä, kerkesin jo innostua, että pääsen taas keskustelemaan jostakin uskonnosta, ja odottelin innolla omaa vuoroani tulla pysäytetyksi. Kohdallani he säpsähtivät ja sanoivat vaan "moro". Jatkoin matkaani pettyneenä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti